Slider

Minun myrkyllinen ihmissuhteeni ja miksi minun piti päästää siitä irti

11/04/2017

Elin vuosia osana erittäin myrkyllistä ja epätasapainoista ihmissuhdetta joka on hallinnut minua lähes koko ikäni. Yhdessä ja samassa ihmissuhteessa koin oloni manipuloiduksi ja alistetuksi sekä koin päivittäin henkistä väkivaltaa hänen haukkuessa minua eri nimillä ja potkiessa itsetuntoni matalaksi. Minut manipuloitiin eroon muusta maailmasta ja erakoitumaan yksin neljän seinän sisälle koska olin täysin uskoutunut sille ajatukselle, että muille olisin kuitenkin liian tyhmä, ruma, tai ihan vain tylsä. Tämä ihmissuhde oli suunnaton uhka terveydelleni niin henkisesti kuin fyysisestikin. Välillä oikeasti vuosin verta hänen aiheuttamistaan kivuista ja haavoista, jotka nyt onneksi ovat enää vain arpia. 

Tämä myrkyllinen ihmissuhde on hiljalleen hiipunut elämästäni, ja siksi halusin kirjoittaa siitä enemmän tänään.

Tuo ihminen olin nimittäin minä itse.

Tämänkaltaista loukkaavaa, aggressiivista ja jopa väkivaltaista käytöstä ei tulisi kestää keneltäkään toiselta ihmiseltä. Miksi siis niin usein katsomme läpi sormien kun kohtelemme itse itseämme huonosti? 

Jos esimerkiksi poikaystäväni olisi kohdellut minua niin kuin minä kohtelin itse itseäni, olisin ollut äärimmäisen väkivaltaisessa parisuhteessa.

Olen kulkenut tähän pisteeseen pitkän matkan itseni kanssa ja välillä on vaikea tarkalleen määritellä mitkä ovat ne suurimmat muutokset parempaan suuntaan. Yhden osaan kuitenkin nimetä, ja se on sisäinen dialogini. Olen nykyään itselleni armollisempi ja lempeämpi.

On helppo tunnistaa uhkaavat merkit muissa ja samalla ohittaa ne täysin omassa käytöksessämme. Suhde itseemme on kuitenkin kenties elämämme tärkein. Joudumme kestämään omaa seuraamme ensimmäisestä henkäyksestämme aivan viimeiseen saakka ja siksi olisi tärkeää, että tuo ihminen olisi enemmän kuin paras ystävämme, eikä pahin vihollisemme.

Se matka on pitkä ja monille raskas kulkea, mutta yhdestä asiasta voit aloittaa jo tänään: kiinnitä huomiota kuinka puhut itsellesi. Jos huomaat jatkuvasti haukkuvasi itseäsi pään sisällä ja lannistavasi itseäsi haasteiden edessä, on ehkä aika miettiä voisitko olla parempi ystävä itsellesi? Voisitko sittenkin kannustaa itseäsi haasteiden edessä ja olla itsellesi se ihminen, joka uskoo sinuun kaikkein eniten?

Jos olet väkivaltaisessa suhteessa, voit hakea apua mm. täältä: vaestoliitto.fi 
Jos olet väkivaltaisessa suhteessa itsesi kanssa, voit hakea itsellesi apua mm. täältä: mielenterveysseura.fi





My Toxic relationship and why I needed to let go


EN: For years I was a part of an extremely toxic relationship. In fact the relationship controlled, manipulated and degraded me for my entire life. At times it even felt like mental abuse. That person would call me names and kick my self esteem down to the ground. I felt isolated from the world around me and I became a hermit who wouldn't go outside because I had been told I wasn't pretty enough, smart enough or interesting enough. The abuse left me worried for my health and at times I would bleed because of wounds that person had inflicted. 

Now they're only scars covered by tattoos and as this toxic relationship has merely become just a memory that is slowly fading from my life, I wanted to discuss it more today.

You see, that person was me.

No one should put up with this kind of abusive behavior from others. So why are we so willing to let it slide when it's us being abusive to ourselves?

I have traveled a long road to get to this point and sometimes it's hard to pinpoint the biggest changes I have made to push myself to the right direction. However, there's one I can and it's my inner dialogue. Today I have so much more kindness and mercy on myself.

It's easy to recognize toxic behavior in others and at the same time completely ignore the way we treat ourselves even though that is the most important relationship of our lives. We have to put up with our own company from the very first breath we take in this world to the very last one. It's mandatory that that person is our best friend rather than or worst enemy.

The road to self discovery is not an easy one but there's one thing you can do for yourself right now: pay attention to how you speak to yourself. If you find yourself constantly putting yourself down, calling yourself names and degrading yourself when facing a challenge.  Could you be a better friend to yourself? Could you find it within yourself to rather push yourself forward than putting yourself down?

Minkälaista on olla cool?

10/27/2017

Otsikko on aito kysymys, koska minä en tiedä.

En ole koskaan edustanut mitään mikä ympärilläni on nähty coolina. Jo peruskoulussa olin se kiusattu, omituinen, pullea, kreikkalainen pikkutyttö, joka kuunteli musiikkia josta kukaan muu ei tiennyt tai ainakaan pitänyt. Olen aina liittänyt omaan ulkopuolisuuden tunteeseeni vahvasti sen, että en ole aina pitänyt samoista asioista kuin muut, tai välttämättä ajatellut asioita kuin muut.

Vasta aikuisiällä ymmärsin, että se on oikeastaan vain hieno asia.

Oma näkemykseni on, että tällä hetkellä globaalit näkemykset siitä mikä on coolia ja mitä yleisesti maailmassa ihaillaan, ovat melko materialistisia ja pinnallisia. Coolia on omistaa kalliita asioita (olipa kyse sitten kellosta, kengistä tai autosta), matkustaa kalliisti, syödä kalliisti, muokata kehoa radikaalistikin (ja kalliisti), ja oikeastaan kaikin puolin elää tietynlaista luksuselämää.

Nyt kun mietin, niin oikeastaan moniin näistä asioista liittyy niiden rahallinen arvo, eli juuri se, että ne ovat kalliita. Juuri näiden seikkojen ihaileminen vaikuttaakin varmasti myös todella paljon meidän kaikkien kulutustottumuksiin.

Ehkä juuri siksi, että nämä asiat sotivat paljon omaa arvomaailmaani vastaan, en henkilökohtaisesti ole koskaan oikein tiennyt mitään epä-coolimpaa kuin olla cool. Coolit asiat ja ihmiset ovat minulle vaikeasti lähestyttäviä. Coolius on valuutta, jota en tunne koska se ei ole koskaan ollut osa minua.

Ja toisaalta taas en tiedä mitään coolimpaa kuin olla epä-cool. Huomaan nimittäin jatkuvasti ihailevani enemmän ja enemmän niitä seikkoja jotka taistelevat noita listaamiani "cooleja" asioita vastaan. Ihailen jatkuvasti enemmän esimerkiksi minimalistista elämäntapaa, kulutustottumusten tarkkailua, luonnollisuutta, luontoa... tietynlaista rosoisuutta mitä ei oikeastaan löydy mistään sellaisesta mikä on "täydellisestä."

Se mitä itse ehkä loppujen lopuksi peräänkuulutan aina, on itsenäisyys ja aitous. Se on minusta äärimmäisen coolia, ilmenipä sitten miten tahansa. Niskakarvani nousevat pystyyn sellaisesta päälleliimatusta cooliudesta, jota tavoitellaan esittelemällä asioita joita omistaa, tai esittämällä jotain mitä ei oikeasti ole. Minusta on esimerkiksi surullista, että sosiaalisessa mediassa ihmiset eivät enää edes hymyile vaan poseeraavat "coolisti." Minusta paljon coolimpaa on olla oma itsensä ja toteuttaa itseään, hymyillä jos siltä tuntuu puolustaa muita (sekä itseään) sekä hyväksyä ja jopa arvostaa virheitä itsessään ja muissa. 

Enkä minä ole yhtään sen parempi, kaikki meistä kai tavoittelevat jonkinlaista täydellisyyttä tavalla tai toisella, asiassa tai toisessa. Kukaan ei halua epäonnistua ja kaikki haluavat tulla hyväksytyksi. Lisäksi vaatii rohkeutta näyttää omat virheensä ja epärosoisuutensa. Uskon kuitenkin, että juuri sellaista on ehkä olla cool.



Tämän julkaisun on kirjoittanut 26-vuotias
on/off -bloggaaja ja äärimmäisen epäcool ihminen.


>

Sopivasti onnellinen

10/15/2017


Olen lähiaikoina tuntenut paljon sellaisia pieniä onnen tuntemuksia, oikeastaan ilman mitään syytä. Sellaisia, että välillä matkalla kotiin sitä vaan hymyilyttää ilman sen kummempaa syytä. Tai kun aurinko paistaa verhojen läpi tai syysruska pistää parastaan on yksinkertaisesti mahdotonta pitää sisällään jostakin sydämestä kumpuavaa hyvää mieltä ja on pakko vähän hymyillä.

Sellaisten tuntemuksien ylläpitäminen ei itselleni ole todellakaan aina ollut mikään itsestäänselvyys. Kun olin masentunut, ei mikään tuntunut oikeen miltään ja tuntui vaikealta tuntea iloa syystä, saati sitten syyttä. Ei ollut mitenkään helppoa päästä tuosta pisteestä tähän missä olen nyt. Se vaati vuosien hoitoa ja itsetutkiskelua.

Minun suurin kompastuskiveni onnea etsittäessä on samanlainen kuin ehkä monella muullakin. Olen etsinyt jotain virheetöntä. Tietynlaista täydellistä tilaa elämässäni jossa saisin vihdoin olla onnellinen. "Sitku mä oon unelmaduunissa, ja mulla on tietynlainen vartalo, ja tietynlainen kumppani, ja sitku mä saan tän asian niin kaikki on hyvin ja sitten mulla ei oo enää mitään syytä valittaa ja olen onnellinen. Sitku."

Nyt olen huomannut ettei onni toimi niin. Onni löytyy juuri niistä pienistä hetkistä jotka pitkällä tähtäimellä maalaavat isompaa kokonaiskuvaa ja rakentavat onnellisuutta yksi palanen kerrallaan.


Minulle onnellisuus ei ole sitä, että kaikki asiat olisivat täydellisesti eikä elämässä olisi koskaan stressiä tai vastoinkäymisiä. Minusta onnellisena ei tarvitse aina olla edes iloinen, vaan samalla voi tulla vastaan paljon muitakin arkisia tunteita. Vastoinkäymiset saattavat vituttaa ja samalla voi silti olla yleisesti onnellinen.

Onnellisuus ei minulle ole sitä iloa, mitä tuntee kun saa tai tapahtuu jotain hyvää - vaikka se voi toki kantaa oman kortensa onnellisuuden kekoon. Minulle onnellisuus on sitä, että huolimatta kaikenlaisista arjen ylä- ja alamäistä pystyy löytämään päivistään juuri niitä pieniä onnen ja rauhan tuntemuksia ihan ilman mitään erityistä syytä. Minulle onnellisuus kumpuaa jostain vähän syvemmältä itsestä, se ei ole tavara tai asia jonka joku voisi viedä pois ja viedä onnen mukanaan. Vastoinkäymiset eivät riko onnellisuutta vaikka tuntuvatkin pahalta.

Onnelisuus ei ole mustavalkoista, se ei ole sellaista välitöntä riemua joka valtaa kehon silloin kun tapahtuu jotain todella ihanaa. Itseasiassa onni tuntuu paljon rauhallisemmalta kuin riemu, se on tasainen ja varma tunne siitä, että juuri nyt olen sopivasti onnellinen.


Photo Diary | Summer 2017

9/13/2017

Tämä on kai se hetki kun pitäisi surra mennyttä kesää ja tuulisia päiviä, mutta minä olen tosissani ihan tosi iloinen, että kesä on ohi ja on syksyn aika. Kesä on toki antoisaa aikaa, mutta syksy on ollut aina vuodenajoista suosikkini enkä malta käpertyä sohvalleni hyvän kirjan ja teekupposen kanssa samalla kun sade ropisee ikkunaan, en malta odottaa kaikkea sitä melodramaattista itsetutkiskelua, pohdiskelua ja pimeyttä enkä malta odottaa sitä valoa, joka hohkaa kaikista niistä kynttilöistä jotka aion sytyttää kirjoitettuani tämän tekstin ja laitettuani lempparisyyslevyni soimaan.

Tämä kesä on ollut erilainen kuin muut, mutten osaa sanoa, että hyvässä vai pahassa. Tuntuu melkein siltä kuin olisin jättänyt hyvästit jollekin, kuin todella kääntäisin uuden sivun ja ensi kesänä eläisin jo ihan uudenlaista elämää. Päätin tänä kesänä jättää väliin suurimmat festarit ja keskittyä enemmän tapahtumiin täällä Helsingissä ja sen lähiseuduilla - eihän se olisi kannattanut, sillä vain parit festarit eivät yksinkertaisesti tyydyttäneet festarihimoani ja haikeana selailin kotisohvaltani muiden kuvia mitä upeimmilta festareilta ympäri maan.

Halusin kaivaa blogiini vielä kuvia puhelimeni kätköistä ja summata niiden avulla yhteen tätä kesää. Vaikka festarit jäivätkin omalla mittapuullani vähälle, tuli sitä kuitenkin juhlittua neljät häät, retkeiltyä luonnossa ja keskityttyä omaan hyviinvointiin. Eikä se kuulosta ollenkaan huonolta kesältä!


Rakkaus

8/06/2017

Rakkaus. Välillä tuntuu siltä, että kaikki sanat siitä on jo sanottu, kaikki elokuvat siitä tehty ja kaikki laulut siitä laulettu. Silti uskon, että se tulee vain aina ja ikuisesti koskettamaan meitä kaikkia joko läsnäolollaan tai sen puuttuessa.

Itse olen kaiken lisäksi vielä sen verran imelä ihminen, että minulle rakkaus on se kaikkein suurin voima ja pyrin tekemään kaikki tekoni rakkaudesta. Joskus sitä meinaa väkisinkin toimia pelosta, tai vaikkapa vihasta, mutta kun toimii rakkaudesta niin olen huomannut, että asiat menevät usein aika hyvin.

Siksi yritän aina mennä rakkautta kohti. Ja rakkauttahan on erilaista, on perherakkautta, ystävärakkautta, juuri sitä itseään rakkautta-rakkautta sekä rakkautta omaa intohimoa kuten harrastusta kohtaan. Ja sitten on vielä se rakkaus joka meissä kaikilla on mielessäni jossain sisällä, se on sitä rakkautta josta pyrin toimimaan.

Pääsin taannoin juhlistamaan rakkaan ystäväni Nadjan ja hänen miehensä Aleksin häitä eräänä kauniina kesäpäivänä, ja sen aikana / jälkeen on rakkaus pyörinyt mielessäni paljon. Tuona upeana päivänä rakkaus oli niin läsnä, ettei sitä voinut olla tuntematta eikä kyyneliltäkään vältytty.

Tuona päivänä mietin paljon rakkautta ja minkälaista sellaista haluaisin elämääni. Olen onnekas, koska minulla on hyviä ystäviä ja perhe, joka rakastaa minua ja rakastan heitä niin paljon takaisin. Nadjan ja Aleksin välinen rakkaus on kuitenkin sellaista mitä en ole vielä kokenut. Se on sellaista, että kun katson näitä kahta ihmistä yhdessä, en voi ajatella muuta kuin "tuollaista rakkautta minä haluan."

Nadja ja Aleksi ovat olleet yhdessä jo pitkään ja heistä paistaa niin kauas kuinka heistä on hitsautunut yhteen tiivis tiimi, jotka tukevat toisiaan todella myötä- ja vastoinkäymisissä, sekä puskevat toisiaan eteenpäin unelmiaan kohti. Minusta on niin inspiroivaa tuntea kaksi ihmistä, jotka ovat itsenäisiä ja kunnianhimoisia omina itseinään, yksin, mutta myös todella vahva tiimi, yhdessä.

Sitä minä haluan.

Olen aina ollut valikoivat ihmissuhteissani (jos puhutaan kumppanista) enkä lähde suhteeseen kenen tahansa kanssa. Se on opettanut kuitenkin tulemaan myös vahvemmaksi ihmiseksi yksin ja ihan omaa itseäni varten, ja olen siitä iloinen. Minusta on ihmisenä tärkeää viihtyä omassa seurassaan, ja parisuhteessakin on mielestäni tärkeää, että molemmilla on myös omat juttunsa. Pidän omasta tilastani ja ajastani ja kumppanilta toivon samaa. Kokemukseni mukaan suhteen dynamiikka ei toimi jos molemmat ovat vain 50%:sti tyytyväisiä omaan olemassaoloonsa, ja täydentävät tuota tyhjyyttä toisillaan, että saisivat täyteen sen 100%. Mielestäni tasapainoisempi ja rikkaampi suhde saadaan jos molemmat ovat jo omillaan sen 100% ja sitten isketään elämät yhteen ja saadaan siitä se räiskyvät 200%. Yhdessä.

En toki sano ettei puolikasta tai rikkinäistä voisi rakastaa, se vain vaatii ehkä enemmän työtä. Toisaalta - niin vaativat ihmissuhteet muutenkin. En ole vain koskaan pitänyt siitä, että omaa tyhjyyttä paikataan toisella ihmisellä kuin laastarilla, se on harvoin kestävää. Kun keskittyy täyttämään paikkaa omassa itsessä kuin tyhjää kohtaa palapelistä, keskittyy vain siihen, että löytäisi jonkun joka sopisi omiin raameihin. Kun taas keskittyy vain kohtaamaan ihmiset ihmisinä, avaa sydämensä kaikenlaisille mahdollisuuksille.

Yleisesti rakkaudessa parasta on kuitenkin se, että sitä tai mitään muutakaan tunnetta ei voi kukaan toinen antaa sinulle. Toinen voi olla mainio työväline herättämään sen henkiin, mutta rakkaus on jo valmiiksi meissä kaikissa. Meidän pitää vain kaivaa se esiin.

Tiedän, olen imelä. Mutta minähän varoitin jo kymmenen kappaletta sitten.




EN: Love. Sometimes it feels like absolutely everything about it has been said, all the movies about it have been made and all the songs about it have been sung. And there are so many songs... I still believe it will always stay relevant to the humankind.

I am a very cheesy person. I am so cheesy, that I actually believe love to be the greatest power of them all and I strive to do everything from a place of love. Sometimes successfully, sometimes not so much. At times it feels so easy to act from a place of anger or fear. When you act from a place of love - things usually turn out pretty well.

That is why I always aim towards love. And there are so many different sorts of love - towards your family, friends, significant other or just something you feel plainly passionate about, like a hobby. And there's the most important kind of love, the one each of us have inside. Deeply set in human nature, I believe.

A while back I got to witness a beautiful celebration as a dear friend of mine got married. During and after the wedding, I've been thinking about love a lot. You could not not feel the presence of it.

I can't help but wonder what kind of love do I have in my life, and what kind of love do I want in it in the future. I am so lucky to have amazing friends and family who I love and who love me back. But as my friends said "I do" I knew that is something I have yet to experience. I couldn't help but wonder: "I want that kind of love."

They have been together for such a long time that they have became a team, a force of two people truly pulling together and pushing each other forward in sickness and in health. I find it so inspirational how independent and ambitious they both are separately and what a strong team they are together.

That's what I want.

I've always been selective when it comes to significant others. Or well, what I mean is I don't jump into a relationship with anyone. The upside is that being single has taught me to be content with who I am on my own. I think it's really important to enjoy your own company and in a relationship I find it important as well that both have something they enjoy doing separately. I like my space and enjoy my own time and I wish the same from my companion.

In my experience the dynamics in a relationship won't work if both participants are only 50% content and both are trying to fill that void with another human being - gathering up to that 100%. What I have found to create the most balanced relationship is when both are 100% content to begin with. When you combine your lives it adds up to an astonishing 200%. Together.

I'm not saying it's impossible to love someone who isn't whole, or who is broken. It just takes a lot more work. But then again so do relationships generally. I've just never really bought into the thought of filling an empty space within with another human being like a bandaid. It's rarely permanent. When you're solely focused on filling a void inside like an empty space in a puzzle, you're ruling out everything that doesn't fit into your idea of what you deserve. When you encounter people simply as people, you are opening your heart and mind to all sorts of opportunities.

The best thing about love in general, imho, is that nobody can give it to you. There's no one who can give you a feeling. Instead, other people are brilliant providers of different kinds of tools to bring out different emotions. Love is already inside all of us, we just need to dig it out.

I know, I'm cheesy. But I warned you like 10 paragraphs ago.





Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.