Don't be f*cking rude

12/12/2012


Don't be f*cking rude


Luettuani lähiaikoina muista blogeista negatiivisista, töykeistä, nykyään suorastaan itkettävän ärsyttävistä ja arkea rasittavista ihmisistä huomasin nyökytteleväni vimmatusti päätäni sillä olen lähiaikoina miettinyt aivan samoja asioita. Suomalaisten sulkeutunut jurous nyt on aina ollut kaikkien tietoisuudessa, mutta kuvittelenko vain vai onko ihmisistä tullut täällä oikeasti hiljattain paljon negatiivisempia, röyhkeämpiä ja pessimistisempiä?

Huomasin tämän Suomen eroavaisuuden kaikkein merkittävimmin palatessani Tukholman reissulta takaisin Helsinkiin. Tukholmassa en vielä asiaa juurikaan huomannut, sillä siellä en edes kiinnittänyt siihen huomiota tai ajatellut asiaa. Koin oleskelevani aivan normaalisti aivan normaalien ihmisten ympäröimänä niin kuin Suomessakin kunnes palasin Helsigin satamaan sekä astuin sieltä sporan kyytiin ja se iski taas päin kasvoja millaisia ihmiset täällä ovat. Täpötäydessä sporassa ihmiset tuhahtelevat ja luovat toisiinsa nyrpiintyneitä katseita, kukaan kuitenkaan ilmaisemalla ääneen mitä tahtovat. Kenties jonkun väistävän? Jonkun siirtyvän? Auttavan? Onko oikeasti helpompi tuhahdella ja ärsyyntyä kuin pyytää ketään kohteliaasti tekemään mitään mitä he todellisuudessa varmasti pyydettäessä mielellään tekisivät.

Sporan kaartaessa kauppatorille vanhempi mies jää sporasta pois sellaisella tarmolla, että meinaan pudota portaat alas. Siis kirjaimellisesti, tämä harmaantunut "herrasmies" nimittäin tönäisee minut kaksin käsin sivuun pyytämättä anteeksi tai edes yrittämättä käyttää ensin sanojaan. (Lienee sanomattakin selvää, että jos minua pyydettäisiin väistämään, sen tekisin.) Tarratessani pikaisesti kaiteesta kiinni palauttaen tasapainoni holding on for dear life, huudan sisäisesti, että "HEI HUOMASITKO, ETTÄ TÄSSÄ ON MUUTEN IHMINEN", mutta pysyn kuitenkin hiljaa sillä tahdon todistaa, että meillä nuorilla on käytöstapoja. Olisi kiva nähdä niitä joskus vanhemmiltakin.

Yhä täydempi spora kaartaa Aleksille, jossa ihmisten ulospääsyä hidastavat nyt lastenvaunut, joita ollaan varovasti nostamassa pois raitiovaunun keskiovilta. Tällä kertaa ihmiset kohteliaasti odottavat, väistävät ja auttavat vaunujen haltijaa... lukuunottamatta erästä keski-ikäistä naista, joka anteeksipyytämättä tönien survoo itsensä lähemmäs kohti ovea kunnes hänet blokkaavat ihmiset jotka odottavat lastenvaunujen jäävän pois tai yrittävät auttaa niiden siirtämisessä. Odotettuaan noin, öö, kaksi sekuntia, nainen alkaa tuhahdella. Viiden sekunnin kohdalla hän murahtaa. Seitsämännellä sekunnilla hän jo huutaa "Pääsisikö täältä joskus ulos!!" johon Aino vastaa kirjaimellisesti juuri näinkin kohteliaasti, että valitettavasti edessä ovat lastenvaunut joiden odotetaan poistuvan ja vasta sitten ihmiset mahtuvat liikkumaan pois tieltä. Nainen tuhahtaa jälleen ja huokaisee sitten kovaan ääneen n. viisitoista sekuntia odotettuaan "Tää on ihan naurettavaa, MINÄ myöhästyn TÖISTÄ!" Sitten puskee kahden ihmisten välistä kohti lastenrattaita, survoo itsensä niiden ja ovensuun välistä ulos ja lähtee kipittelemään kohti työpaikkaansa.

Pöyristyneenä ja hitusen vihaisena jään pohtimaan sen lisäksi, että oliko naisen päivä oikeasti siitä puolesta minuutista kiinni myös sitä, että kuvitteliko tämä nainen oikeasti olevansa a) ainoa ihminen maailmassa, b) ainoa ihminen, joka oli matkalla töihin c) olevansa ainoa ihminen, jolla oli kiire, d) olevansa jonkinlainen ruhtinatar.


En halua valittaa, mutta voisin vaikka vannoa, että käytöstavat Suomessa ovat tuntuneet hiljattain katoavan tuhkana tuuleen! Baareissa ihmiset tönivät ja saattavat kaataa samalla juomasi syliisi sitten kaikoten edes pyytämättä anteeksi, kaupan kassalla myyjä tuskin hymyilee vaikka se käytännössä hyvään asiakaspalveluun kuuluisikin, puhumattakaan niistä tutun kärttyisistä virastotädeistä joiden asiakaspalvelu on sitä luokkaa, että sen seuraava muoto olisi varmaan fyysinen väkivalta. Miehet käyvät yhä törkeämmiksi kaduilla (missä herrasmiehet?), naiset käyvät yhä pahantahtoisimmiksi internetissä (miksei vedetä yhdestä köydestä?) ja ulkomaalaiset miehet käyvät yhä ahdistavimmiksi (ei, sun ei tarvitse ahdistaa minua nurkkaan tai tarjoutua seuraamaan minua päätepysäkille jossa voisit kirjoittaa minulle numerosi).

En tahdo yleistää, sillä nämä kaikki ihmiset ovat tietenkin olleet vain yksilöitä, mutta se fakta että näiden yksilöiden määrä on tuntunut nousevan - huolestuttaa. Kaikkein suurimmaksi ärsykkeeksi ovat nousseet minun silmissäni huonokäytöksiset mummot ja vaarit, jotka tönivät nuorempiaan ja käyttäytyvät törkeästi aivan miten tykkäävät, vedoten sitten siihen, että vanhempia pitää kunnioittaa. Niin käsittääkseni nuorempiakin?

Negatiivisuus


Tämä mustan negatiivisuuden aukko on tuntunut imaissen sisäänsä jokaisen sosiaalisen kanssakäymisen tyyssijan mukaanlukien tietenkin myös Facebookin, jossa asioihin reagointi on nykyään niin vaivatonta, nopeaa ja välitöntä. Kommunikointi muiden ihmisten statuksiin tulee siellä siksi helposti ilman minkäänlaista suodatinta ja tahto päteä muuttuu lauseeksi näytöllä ennen kuin sen luonnetta tai ärsyyttävyysastetta ehtii edes pohtimaan loppuun asti. Tyypilliset reaktiot statuspäivitykseen saattavat olla tällaisia:

Jos linkität uutislinkin mielestäsi järkyttävään asiaan josta et ole aiemmin kuullut, on siihen reaktio: "No onpas uusi juttu, tässä linkissä [linkittää uutisen] uutisoitiin samankaltaisesta ilmiöstä jo kolme vuotta sitten."

Jos jaat mielestäsi mielettömän uuden musiikkilöydön tai vanhan suosikin, on siihen reaktio: "Täähän on täyttä paskaa!" tai "Wanha!"

Tai jos vaikkapa kerrot miten innoissasi on järjestämässä juhlia baarin X tiloissa, on reaktio siihen: "No on kyllä ihan paska baari!"

Erääseen ylläolevaa kaavaa noudattaneeseen status vs. negatiivinen kommentti -ketjuun yksi Facebook-toverini kommentoikin kerran varsin kiteyttävästi: "se tunne kun jonkun on aina päästävä sanomaan jotain paskaa." Hän jatkoi asiaansa vielä toteamalla miten naurettavaa on, että kun joku kertoo olevansa innoissansa jostain, heti ensimmäinen kommentti pyrkii asettautuu usein tätä intoa vastaan. Hänkin oli sitä mieltä, että ihmisten tarpeeton negatiivisuus ilmenee nykyään joka helvetin asiassa turhaan vaikka voisi olla kommentoimattakin. "Minua ainakin kiinnostaa se että ihmisillä on jotain kivaa mitä odottaa ja niiden kyky pitää hauskaa" hän totesi. Totta. Hemmetti, miksi pitää levittää turhaa negatiivista energiaa?

Ihan oikeasti, kertokaa minulle; olenko vain törmännyt lähiaikoina vääriin ihmisiin, asunko väärässä kaupungissa, vai onko ihmisistä vain ihan oikeasti tullut törkeämpiä, nyrpeämpiä ja ilkeämpiä? Jos koette viiltävän piston sydämessänne ja tunnette, että tämä postaus koskee teitä, niin olisin onnellinen jos seuraavalla kerralla miettisitte, että kuinka paljon negatiivista energiaa kannattaa tuottaa ulospäin, ja ketä se ihan oikeasti hyödyttää?

EDIT: Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen pöyristyin vieläkin enemmän kun tallustelin VIATTOMANA IHMISENÄ Kampin kauppakeskuksessa, ja käännyin kirjakauppaan. Ohitseni samanaikaisesti kävelevä pappa oli vielä suhteellisen kaukana ja hymyilin hänelle ohittaessani, muutta hän kuitenkin tarrasi minua molemmista käsivarsista kiinni, ja kirjaimellisesti HEITTI minut syrjään huutaen (karjuen) "oikealle kaistalle!!!!" Mille helvetin kaistalle tämä on kauppakeskus!! Ei kukaan voi vaan viskoa ja siirrellä ihmisiä!!!

Itsetunnosta, teistä, sekä siitä että minä pystyn

11/25/2012



Törmään nykyään yhä useammin tämän kaltaisiin kysymyksiin ja toteamuksiin: "Miten sulla voi olla noin ihanan paljon itseluottamusta vaikka oot vähän isokokoisempi?"

Olen kuullut tämän lukuisaan otteeseen vaihdellen sekä kadehtivaan, että puhtaan ihmettelevään äänensävyyn joko täällä blogini kommenttiboksin puolella, tai sitten ihan livenä hihasta nykimään tulleiden lukijoiden (❤) suusta. Hiljattain sain virtuaalipostia eräältä ihanalta lukijalta, joka kertoi ihailevansa minua suunnattomasti esimerkiksi siksi, että vaikken olekaan XS-kokoa minulla on niin paljon itseluottamusta. Kerroin viestistä parhaalle ystävälleni, joka nauroi mahansa pohjasta sille, että minulla muka olisi jotenkin hirveän paljon itseluottamusta.

Niinpä, karumpi totuus on nimittäin se, että itsetuntoni ei ole mitenkään erityisen korkealla, en pidä suurimpana osana ajasta itseäni mitenkään erityisen kauniina, enkä uskalla tehdä monia asioita itsetuntoni vuoksi. Kärsin siis oikeasti aika laajasti elämääni vaikuttavasta itsetunnon puutteesta. Kaveri oli siis oikeassa. Tämä ei suoranaisesti johdu painostani vaan on monien asioiden summa. Siitä mitä olen kuitenkin tahtonut alunperinkin tässä blogissa näyttää olen pitänyt tiukasti kiinni; isokokoisuus, huono itsetunto tai ujous eivät mitenkään poislue sitä että voit näyttää upealta, säteillä onnea ja jakaa sitä myös muille vaikka itsestä ei siltä tuntuisikaan. Se on vain ajatus. Toivon, että se on myös se mitä te saisitte blogistani irti.

Samainen ystäväni kuitenkin kertoi, että vaikka itsetuntoni ei olekaan vielä mitenkään korkealla, hän on suunnattoman ylpeä ja iloinen siitä miten paljon se on noussut tämän blogin perustamisen myötä. Kuulemma kannan itseni paremmin, uskallan tehdä joitakin juttuja edes hieman rohkeammin ja uskallan pukeutua uskaliaasti. Itse olen näistä huomannut lähinnä jälkimmäisen, sillä nykyään välttelen isokokoisille suunnattujen säkkien ostamista ja jopa nautin shoppailusta, jonka ihanuudesta en ennen ollut edes tietoinen sillä "ei missään kuitenkaan olisi mitään minun koossani." Nykyään saatan kesäisin ottaa aurinkoa pelkän hameen ja bikinien yläosan kanssa ja olenpa tainnut yli kymmenen vuoden tauon jälkeen hankkia vaatekaappiini jopa shortsit. Edellämainittuja olen ennen vältellyt mm. siksi, että "enhän minä voi pitää vaatteita jotka eivät yltä edes polviin". Väärin, kyllä minä voin. Laitan ne vain päälle.

Elämme myös maassa, jossa kehuja ei osata ottaa vastaan ja kel onni on se onnen kätkeköön, itsestään ei oikein osata olla ylpeitä ja jos joku joskus harvoin osaa niin, no, se on aika ylimielinen. Jos joku tulee kehumaan huulipunaa, asennetta tai ihan vain naamaa, on sillä oltava jokin taka-ajatus. Se haluaa jotain, se on ihan hullu, tai sitten jos se on mies niin se ainakin tahtoo vain pokailla. Ja mitä kamalinta, mitä jos se onkin nainen! Eihän sillä ole silloin mitään painoarvoa jos nainen kehuu toista naista kauniiksi. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, miehiltä niitä kehuja halutaan! Sitten olo tunnetaan epäviehättäväksi koska "kukaan" (=miehet) eivät anna huomiota. Missä vaiheessa meidän, älykkäiden naisten itsetunto alkoi olla miehistä kiinni?



Suosikkikohtani aluksi mainitsemastani kysymyksestä on "miten sulla voi olla --- vaikka olet isokokoisempi", tuon ajatusmallin naiivisuus ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä minua! Elämmekö tosiaan maapallolla, jossa yleinen usko on ettei isokokoisempikin ihminen mitenkään voisi olla onnellinen tai omata hyvää itsetuntoa? Ilmeisesti. Ehkä voisimme suoraan taantua rehdisti läskitotuuksiin?

Pointtini kai tässä kaikessa oli, että jo aloittaessani tätä blogia tiesin kyllä mitä olen. Tiesin jo silloin olevani isokokoisempi kuin muut bloggaajat, omaavani kehnommat sosiaaliset taidot, eläväni tiukemmalla budjetilla ja olevani hirveän, hirveän ujo. Tärkein sanomani siis kaiken tämän välistä onkin, että näiden asioiden ei pitäisi estää ketään tekemästä asioita. Ongelmat ovat omia ongelmiansa ja ne tuntuvat raskaalta, mutta sinä olet silti itsesi kuningatar ja hallitset tekojasi täysin. Päätä joskus olla onnellinen, tai päätä joskus hokevasi koko päivän itsellesi, että olet hurjan kaunis. Joskus se nimittäin vaan yksinkertaisesti toimii.

Saan ihan suunnattomasti voimaa positiivisista kommenteistanne ja kannustuksestanne. Tämä on varmasti myös osasyy siihen miksi itsetuntoni on noussut tämän blogin aloittamisen jälkeen. Mieletön kiitos siis teille, sillä teidän avullanne minunkin olemiseni on helpottunut kun tuntuu, että on ihan okei olla erilainen kuin muut. Koen erilaisuuteni voimavarana enkä jarruna. Minussa on paljon vialla ja minulla on silti blogi - mieletöntä!


Virhe, virhe, virhe, sekä aitouden sietämätön keveys

11/19/2012


Lukijoiden nouseva tarve täydellisyydelle ja virheettömyydelle on tuntunut olevan silminnähden nousevassa suosiossa. Kun bloggaaja on virheettömän kaunis kuin (photoshopattu) maalaus, se herättää ihastusta, arvostusta, sivukäyntejä ja seurantaa. Jos taas bloggaaja viettää päivän ilman meikkiä, ei häpeile leuassa töröttävää saatanallista finniänsä tai on pukeutunut epäimartelevaan vaatekappaleeseen, herättää se paheksuntaa, järkytystä ja tietenkin sitä negatiivista kritiikkiä.

On kieltämättä joskus ikävää olla bloggaaja sillä se tekee meistä samalla julkista riistaa ja jättää meidät kohteiksi ilkeitäkin arvostelijoita varten. Se on kuitenkin tie, jonka olemme itse valinneet. Oikea kysymys kuuluukin, että miksi - miksi jopa blogimaailmassa vaaditaan virheettömyyttä, miksi finnit halutaan piiloon ja vyötärön kurvit suoriksi, mikseivät ihmiset enää kestä todellisuuden makua?

Olen blogissani aikaisemminkin rehdisti kertonut teille käsitteleväni kuvia, joskus vähän vähemmän ja joskus taas tosi rankallakin kädellä. Teen niin sen vuoksi, että koen olevani erittäin visuaalinen ihminen ja tykkään "rakentaa" kuvia. Siinä ei mielestäni ole mitään pahaa ja tottakai pidämme kauniista asioista, ihmiset on käytännössä ohjelmoitu siihen. On sitäpaitsi melko ymmärrettävää, jos esimerkiksi bloggaajat tahtovat tavallaan suojella itseään ilkeiltä kommenteilta eliminoimalla "virheensä" minimiin.

Olen itsekin kärsinyt siitä etenkin blogini alkuaikoina suuresti. Blogini ihka-ensimäinen kommenttikin oli seuraavanlainen: "HYI helvetti!!!! Eikö sua yhtään hävetä? No ekana ainaki tuo alamakkara tuolla!!" Kyllä, sen jälkeen kieltämättä hävetti. Vain viisi tuntia aiemmin olin vielä ollut  innoissani uudesta blogista. Meinasin poistaa koko blogin heti. En kuitenkaan poistanut. Onneksi. Katsokaa missä olen nyt.


Taideopiskelut, sekä maalailuhistoriani ovat muovanneet minusta ihmisen joka tahtoo blogissaan asioiden näyttävän erityisen hyvältä. Tarkoitan siis sitä, että siinä vaiheessa kun valokuva on otettu ja edessäni onkin Photoshopissa auki kuva vaikkapa ihmiskasvoista, en ajattele sitä enää valokuvana vaan pohjana taideteokselle josta tahdon tehdä mahdollisimman visuaalisesti puoleensavetävän. Katson linjoja, värejä, kokonaisuuksia. Kauneus ei ole minulle yksiselitteistä eikä varsinkaan tarkoita täydellisyyttä, virheettömyyttä tai edes välttämättä kauniita asioita. Minusta kauneutta ovat myös pienet yksityiskohdat, "virheet" ja rumat asiat, sillä ne tekevät asioista mielenkiintoisia. Pelkkä kaunis kauneus on minulle liian helppoa, läpinäkyvää ja yksinkertaista. Silti muokkaamalla, värimäärittelemällä ja "silottamalla" voidaan kuvassa tuoda esiin juuri ne elementit mitä niistä tahtoo esiin nostaa.

Etenkin blogimaailmassa tämä aihe on erittäin oleellinen. Blogien viehätys kuitenkin piilee mielestäni juuri siinä, että jossakin syvällä mediaseksikkyyden sydämessä ovat kuitenkin bloggaajat, jotka esittelevätkin samat asiat lähestyttävämmässä ja arkisemmassa ympäristössä. Mikäli bloggaaja on kyennyt luomaan itsestään ja brändistään luotettavan, häntä uskotaan enemmän kuin niitä mainostajia, jotka pyrkivät pois pisamista, luomista, liikakiloista, hammasraudoista... asioista, jotka tekevät meistä meidät! Bloggaajat taas ovat inhimillisiä, erilaisia yksilöitä ja juuri sitä riisumatonta inhimillisyyttä blogeissa arvostetaankin; ihanaa kun toi on niin aito! Ihanaa kun nää ei oo semmosia lehteen siloteltuja kuvia! Ihanaa, että tää bloggaaja on niin samanlainen kuin me muutkin! Ihanaa kun ton vaatekoko onkin 40! Ihanaa! Ei ihme, että bloggaajien elämänmakuista ja oikealta tuntuvaa meininkiä suositaan valmiiksi suunniteltujen ja täydelliseksi hiottujen medioiden ohi.

Paitsi. Kun se reaktio voikin olla ihan päinvastainen. Mitä jos bloggaajalla onkin finni naamassa? Miksi se meikkaa tolla tavalla? Kuinka se kehtaa pitää tuota mekkoa kun toi iho tuolta noin pursuaa? Hei miten toi nyt oikein syö viikonloppuisin noin huonosti? Miksi se on päästänyt itsensä noin isoksi? Miksi se on päästänyt itsensä noin laihaksi? Miksi se lukee tota tenttikirjaa uudestaan, eikö se päässyt viimeksi läpi? Miksi se ei oo käynyt salilla pitkään aikaan? Miksi se epäonnistui, miksi sen iho kukkii, miksi se on liian iso, virhe, virhe, virhe. Mitä tapahtuikaan sille, että "siihen" (eli bloggajaan) oli niin ihanan helppo samaistua? Mitä tapahtui aitouden peräänkuuluttamiselle?


Näin kosmetiikkabloggaajana innostun monesti meikkaamisesta niin suuresti, että järjettömät pakkelit naamassani pysähdyn välillä itsekin miettimään olenko tämä oikeasti minä. Onnekseni seilaamme vielä turvallisilla vesillä sillä vastaus on toistaiseksi aina ollut että kyllä olen! Meikit inspiroivat minua sen vuoksi, että niillä voi tehdä mitä tahansa, ilmaista itseään tai vaikkapa täydentää asua. Toki sitä käytetään myös itsensä "korjailemiseen" mutta vasta silloin kun ei pysty poistumaan kotoa ilman häivääkään meikkiä, tulee minusta huolestua. Itse rakastan meikkaamista yli kaiken, mutta jos tarve on tai laiskuus iskee, niin voin kyllä lähteä ilman meikkiä tai hiuskuontalon laittamista esimerkiksi kauppaan, kouluun tai jopa PR-toimistoille vierailemaan. Pinnalliset asiat eivät ole kokonaisuudessaan minä, mutta kyllä ne ovat minulle tietynlainen minuuden jatke.

Paino, pituus, ihonväri, kasvojen symmetrisyys ja muut vastaavat ominaisuudet ovat ehkä määriteltävissä olevia asioita, mutta kauneus on mielipideasia joka lähtee yksilöstä. Ihminen voi siis olla kaunis olivat edellämainitut speksit sitten mitä tahansa. Kun sisältä lämpöä hohkaava ihminen astuu huoneeseen pilke silmäkulmassaan ja hymy huulillaan, hän valaisee koko huoneen oli hän sitten minkä kokoinen tai värinen tahansa. Kun taas ihminen satuttaa muita, on pahantahtoinen, kostonhaluinen, ilkeä tai inhottava, tekee se hänestä maailman rumimman ihmisen. Vaikka olisikin ihannekokoa,


Photo diary | Stockholm

11/15/2012



















Το σπίτι μου

10/18/2012

Oliko elämäni Rodoksella jotenkin merkittävästi erilaista kuin elämäni täällä Helsingissä? En osaa verrata kahden kulttuurin välissä eletyn elämäni kahta puoliskoa toisiinsa. Minun elämäni on Suomessa, ja kaikki minun ystäväni ja lähes kaikki muistoni ovat täällä myös. Talvet täällä ovat hemmetin kylmiä ja aivan liian pitkiä ja kesäaika on ohi minuutissa. Täällä on vaikea tutustua uusiin ihmisiin mutta kun niin käy, he harvoin puhuvat tunteistaan. Mutta tämä on minun kotini.

Ikävöin silti Rodosta, siellä taivas on yhtä sininen kuin kukkivaa saarta ympäröivä meri. Lämpö siellä ei koskaan lopu, ruoka siellä ei koskaan lopu, ihanat ihmiset siellä eivät koskaan lopu ja hienojakoinen, täydellinen rantahiekka ei ikinä koskaan lopu. Kreikka tuoksuu Kreikalle ja ihmiset siellä sanovat kaiken ääneen heti ja kovaa. Siellä voi kurottaa kohti rypälepyyta omine pikku kätösinsä suoraan makuuhuoneen ikkunasta ja kulkukissanpentuja on helppoa, vaikkei toki hygienistä ottaa lemmikiksi. On helppoa antautua ja menettää sydämensä Kreikkaan, ja se on minun kotini myös.

EN: Was my life in Rhodes somehow spectacularly different than my life here in Helsinki? I can't really compare these aspects of my life even after living in between these two cultures. My life is here in Finland. So are all of my friends and most of my memories. The winters here are cold and last for a lifetime. Summer is over in a minute. It's hard to make new friends in Finland and when you do they hardly speak of their emotions. But this is my home.

In Rhodes the sky is as blue as the ocean surrounding the beautiful blooming island. The warmth never runs out, the food NEVER runs out, the beautiful people there never run out and the perfect, fine sand will never ever run out. Greece smells like Greece and the people there say absolutely everything out loud whether you'd like them to or not. And they say it loud. In Greece you can casually reach out to grab grapes straight from your bedroom window and stray kittens are so easy, though not that hygienic to take in as a pet. It's so easy to surrender and lose your heart in Greece, and it is my home as well.

Syksy ja sen tuomat kaksi miljoonaa kysymystä kasvamisesta

10/02/2012



Olen Joanna, vai onko se oikeastaan vain nimeni? Siksi minua kyllä kutsutaan, mutta mitä se kertoo minusta? Voisin kertoa olevani tyttö, mutta se kertoisi vain sukupuoleni. Helsinkiläinen - asuinpaikkani. Tytär, opiskelija, bloggaaja - kertovat ehkä asemastani... Mutta kuka minä oikeasti olen...

Syksy, mitä ihanaa itsetutkiskelun aikaa! Vaikka ajatukseni liikkuvat usein syvillä vesillä muutenkin, sinä hetkenä kun ensimmäinen syksyinen sadepisara iskeytyy ikkunalautaan, myös ajatukseni lentävät täysin uusiin ulottuvuuksiin. Maailman ihaninta (ja kamalinta) on vetää villasukat jalkaan ja pohtia elämäänsä ja itseään. Millainen tämä maailma on? Mihin minä uskon? Millainen minä olen? Onko ihminen enemmän itsensä 20-vuotiaana vai 80-vuotiaana?

Kuka tahansa teini-iän ylittänyt tietänee, että kasvaminen on vaikeaa, joskus ihan vaikeinta mitä tässä elämässä voi olla. Joskus on jännää ajatella millaiseksi on kasvamassa tai miten paljon on jo kasvanut. Olen sellanen, että ajattelen ihan hirveästi ja sitten vielä ajattelen niitä mun ajatuksia joita olen ajatellut mun ajatuksista. Haluan olla aina perillä siitä mitä kaikkea oikeasti tunnen koska hirveintä on herätä liian myöhään siihen, että ymmärtääkin tuntevansa toisin kuin luuli. Varsinkin jos tekee elämässä yhtä tunnepohjainen päätöksiä kuin meikä.

Niin, sellainen ainakin tiedän olevani - tunnepohjainen.

Tänä syksynä olen huomannut ryhtyväni samanlaisiin toimiin kuin aina syksyisin - esimerkiksi ottamalla päiväkirjan käyttöön. Oi ihana kamala päiväkirja... onko mitään kamalampaa kuin lukea vanhoja kirjoituksia, joita ei oikeastaan tahtoisi muistaa. Toisaalta on ihana kirjata ylös uusia ajatuksia ja muistoja. Itse ilahduin huomattavasti kaivaessani kaapin perältä pitkästä aikaa päiväkirjani, löysin nimittäin viimeisenä kirjoituksena listan vuoden 2012 uudenvuodenlupauksista! Olin naurettavan iloinen huomatessani, että sain yliviivata listasta pois jo ihan uskomattoman monta lupausta, joita on kokonaisuudessaan 50. On enemmän kuin totta, että kun kirjoittaa ylös mitä haluaa, se toteutuu helpommin. En tiedä miten se toimii, mutta olen todennut, että se vain toimii.



Siksi olenkin tänä syksynä fanittanut erilaisia listoja. Top femma on ehkä kovin koska se on sopivan rajattu muttei kuitenkaan liian rajoittunut. Ensin listasin viisi asiaa, joista unelmoin eniten tässä elämässä. Sitten viisi asiaa jota pelkään eniten. Olen myös listannut ihania, rakkaita ihmisiä jotka saavat minut aina hyvälle mielelle sekä hymyilemään ja joilla on upea positiivinen energia, jonka haluan lähelleni. Sitten listasin ihmisiä, joilla on myrkyllinen energia, sellainen joka kerää ympärilleen draamaa ja negatiivisuutta mitä en halua lähelleni ja siksi joistakin ihmisistä on vain päästettävä irti. Se ei ole ilkeää tai itsekästä, se on vain elämää. Ne ihmiset sopivat jollekin toiselle paremmin.

Kasvaminen on jännittävää ja itsetutkiskelu tärkeää. Yksi suurimmista peloistani on tulla huonoksi ihmiseksi huomaamattani. Nimittäin jos en huomaisi, en voisi myöskään muuttua paremmaksi. Siksi tahdonkin pitää niin visusti silmällä jokaista ajatustani ja sitä mitä ne tarkoittavat. Ehkä itsetutkiskelussa on tarkoitus juuri löytää se määre nimelleen, tehdä siitä tietynlainen brändi. Niin, että kun esittelet itsesi tiedät missä nimesi seisoo, mitä se tarkoittaa, millainen on Joanna.

Tänään siis haastan teidät ottamaan hetken itsenne kanssa, keittämään kupin teetä (tai kaakaota), vetämään villasukat jalkaan, kuuntelemaan hetken sateen ropinaa tai kenties tätä, ja tekemään yhden seuraavista listoista, joko kommenttiboksiin alle, tai oman päiväkirjan suojiin:

1. Mitkä ovat viisi suurinta pelkoa elämässäsi?

2. Mitkä ovat viisi suurinta tavoitettasi tässä elämässä?

3. Millaiseksi ihmiseksi haluaisit tulla?



Läskitotuudet (Varoitus; sis. ironiaa)

2/04/2012

Ostin hula-vanteen, ajattelin kirjoittaa ylös muutamia läskitotuuksia siltä varalta, että hulaamisen myötä lakkaisin olemasta pyllerö. En usko, että minäkuvani muuttuisi mitenkään dramaattisesti jos olisin laiha. Ehkä olisin tavallaan vapaampi ja itsevarmempi. Mutta sama ihminen kuitenkin. Tässä nyt kun kuitenkin muistiinpanojani siitä millaista on olla läski:


Läski ei tiedä olevansa läski.

Siksi läskille pitää kertoa, että "hei, sä oot läski." Sitten se valaistuu ja siitä tulee laiha.

Läski ei loukkaannu.

Ei ainakaan, jos loukkaavan lauseen aloittaa "ei millään pahalla, mutta..." tai jos odottaa, että läski on poistunut paikalta.


Läski ei voi olla onnellinen.

Ylipainoisen ihmisen vatsassa lilluva läski synnyttää merkittäviä happoja, jotka kulkevat vatsasta aivoihin ja tappavat onnellisuus-soluja. Siksi läskin on mahdotonta olla onnellinen ellei se ole laiha.

Läski olisi onnellinen, jos olisi laiha.

Laihan ihmisen aivot lähettävät ulospäin magneettisia onnellisuus-signaaleja, jotka vetävät puoleensa rahaa, kumppaneita, ystäviä ja onnellisia tapahtumia. Siksi laihoilla on elämässään kaikki aina hyvin.

Läski on huono ihminen kun on läski.

Rasva muuttaa ihmisen sielun mustaksi ja läski ihminen on pakostikin huono ja kelvoton.


Läski on huono ihminen kun onkin laiha.

Laihtuessaan läskin ihmisen sielu muuttuu mustaksi ja silloin siitä tulee huono, ilkeä ja muutenkin kamala ihminen.

Läski angstaa ihan turhaan.

Mitä sitten jos huutelen sille koulun käytävillä, mitä sitten jos en ota sitä mukaan leikkeihin, mitä sitten jos sanon suoraan, etten halua sitä kanssani samaan pöytään. Joka. Ikinen. Päivä. Ne on vain pikkujuttuja!

Läski ei voi unelmoida.

...hienosta työpaikasta, muuttamisesta, rakastumisesta, bilettämisestä tai matkustelusta. Ei se pysty mihinkään liikkumaan kuitenkaan.

Läski ei voi seurustella.

On mahdotonta, että läskillä olisi kumppani, sillä kaikki tietävät, että tärkeintä seurustelukumppanissa on rasvaprosentti ja vatsanympärys.

Läski ei löydä kaupasta vaatteita.

Siksi läski kulkee aina kaupungilla alasti.


Läski ei voi olla seksikäs.

Läski ei tahdo koskaan käyttää pitsiä, eikä läskeille edes valmisteta kauniita alusvaatteita tai ehkäisyvalmisteita.


Läski ei voi harrastaa seksiä.

Läski on niin läski, että rasvamakkarat ovat korvanneet kaikki sen reiät.

Läskillä on vain rumia päiviä, eikä se koskaan tunne oloansa kauniiksi.

Miksi se läski nyt hymyilee tollain?

Läskin seurassa ei voi kertoa läski-vitsejä.

Läski loukkaantuu niistä, menee kotiinsa, itkee itsensä uneen ja herää keskiyöllä saapuakseen kirveen kanssa kotiisi ja näyttääkseen sinulle oikein kunnon läskivitsin. Siksi läskivitsin kerrottuaan pitää mennä tosi hiljaiseksi, ja luoda kiusaantunut katse läskiin.

Läski on sairas.

Jos läskillä on korvatulehdus, murtunut ranne, vesirokko, flunssa tai kuumetta, se johtuu siitä, että läski on niin lihava.

Läski on likainen.

Läskin iho torjuu vettä, ja siksi hän ei edes yritä peseytyä. Hän ei omista minkäänlaisia kauneustuotteita, mutta ruiskuttaa aamuisin mutaa intiimi-alueillensa.

Läski on kuuro.

Läskin korva on täynnä rasvaa, ja siksi siitä voi puhua pahoja asioita koska se ei kuule kuitenkaan.


Läski on vain läski.

Läski ei ole kenenkään tytär, kenenkään äiti, kenenkään sisar tai kenenkäään ystävä. Läski ei kuuntele musiikkia, lue kirjoja, katso elokuvia tai varsinkaan harrasta urheilua. Läski vain syö ja on läski.


Minä hyvin pian (tai ainakin joskus):



Terveisin,
Hula-kuningatar

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.