Tiedotustilaisuus, jossa Cheek tiedotti "jotain"

11/20/2013

Viime perjantaina Cheek tiedotti pitävänsä tämän viikon tiistaina tiedotustilaisuuden, jossa tulee tiedottamaan "jotain" - suuren uutisen, jotakin mullistavaa kenties. Varmasti monen muun tavoin naureskelin tälle tiedotteelle tulevasta tiedotustilaisuudesta jossa tiedotetaan "jotain." Pohdin miksei voi vaan tiedottaa sitä tiedotettavaa asiaa, joka olisi sitten kaikkien tietoisuudessa ilman sen massiivisempia tiedotustilaisuuksia. Cheek vaikuttaa kuitenkin olevan artisti, joka tahtoo tehdä kaiken himpun verran isommin. Helsingin kalleimmasta vuokrattiin siksi kullalla päällystetty huone tulevaa tiedotustilaisuutta varten, jota mediassa buffattiin ja uutisoitiin pilvin pimein ja tilaisuus broadcastattiin myös lopulta suorana netissä. Tiistain sarastaessa, tiedotti Cheek konsertoivansa ensi kesänä Helsingin Olympiastadionilla. Aikaisemmin Cheek on jo nostanut rimaa suomalaisille musiikkiakteille mm. soittamalla loppuunmyydyllä Helsingin Jäähallilla, mikä kotimaisille artisteille on harvinaista.

Eilen tiedotettiin uutisia, tänään ollaan sitten eletty niiden jälkimainingeissa kritiikin ja tyrmäävien kolumnien äärellä; on typerää, että Cheek piti tiedotustilaisuuden, naurettavaa, että stadionkeikka on muka iso juttu, itserakasta nostaa itseään niin korkealle jalustalle ja lapsellista bannata negatiiviset toimittajat tilaisuudesta. Niinpä niin.


Suomalaisen artistin keikan vetäminen maamme sisällä mahdollisimman suurissa puitteissa - eli tällä kertaa Olympia Stadionilla, jossa nähdään yleensä artisteja kuten Metallican, Iron Maidenin, Musen ja Bon Jovin kaltaisia akteja - on suuri juttu. Tämän tasoinen menestys ei ole suomen mittakaavassa enää pientä. Fakta.

Cheek onnistui tämän "muutaman minuutin naurettavan tiedotustilaisuuden" sekä sen hypetyksen avulla toteuttamaan tempauksen, joka nerokkaasti toi rutkasti julkisuutta itse Olympiastadionin tapahtumalle sekä hoiti ohessa suuren osan keikan markkinoinnista. Fakta.

Vaikka keikan merkityksellisyyttä onkin kritisoitu sen vuoksi, että suurin osa katsomosta lienee nuoria naisia, nämäkin ihmiset joutuvat maksamaan lipuista päästäkseen stadionille eivätkä muutenkaan ole sen merkityksettömimpiä musiikinkuuntelijoita 12-vuotiaina kuin 32-vuotiainakaan ja tuovat rahaa keikkakassaan iästään huolimatta. Fakta.

Cheek on edustamansa musiikkigenren menestynein artisti maassamme. On yhdentekevää kenen mielestä joku muu on parempi, tekee musiikkia paremmin tai kokee Cheekin muuten vain ylenpalttisen huonona, Cheek on jokatapauksessa menestynein ja se vaatii älyä myös tämän kaltaisten mainostemppujen osalla. Fakta.

Muistan kun muutamia vuosia sitten Cheek kahmi (jo silloin) ehdokkuuksia ja pystejä omiin nimiinsä enkä voinut käsittää miksi, sillä itse en hänen musiikistaan kummemmin välittänyt. Siitäkään huolimatta en myöskään koskaan kyseenalaistanut sitä, etteikö artistin menestys olisi ansaittua. Tähän vuoteen mennessä asiat ovat jo hyvinkin toisin. Cheek on herättänyt kiinnostukseni jo siinä määrin, että yritin viime kesänä epätoivoisesti sumplia festariaikataulujani sen mukaan, että ehtisin nähdä tämän tähtitaivaan ihmeen kesän aikana livenä (valitettavasti epäonnistuen) edes jossakin. Markkinointi on ollut siis onnistunutta, sillä se on herättänyt jopa kaltaiseni populaarimusiikkiskeptikon huomion.

Siispä hurraa Cheek! Hurraa Cheekin levy-yhtiö ja markkinointitiimi! Hurraa kaikki skeptikot ja epäilijät, jotka ovat epäonnistuen yrittäneet iskeä kapuloita Cheekin rattaisiin! Hurraa kunnianhimoisuus! Hurraa itsevarmuus! Hurraa menestyminen! Hurraa positiivinen energia!

Menestys tulee tottakai väistämättä aina varjopuolien kanssa; kritiikiltä on mahdotonta välttyä ja jokaista valintaa arvioidaan tässä asemassa. (Sekin on valitettavasti fakta.) Siksi huvittuneisuutta ja kritiikkiä on herättänyt myös esimerkiksi Rumban toimittajan bannaaminen tiistain tiedotustilaisuudesta hänen aikaisemmin levittämiensä huonojen levyarvioiden ja muun Cheekiä koskevan negatiivisen kritiikin vuoksi. Cheek kertoo bannanneensa toimittajan koska ei tahtonut tilaisuuteen negatiivista energiaa, mikä mielestäni on täysin inhimillistä. Jos minä päättäisin pitää ensi tiistaina tiedotustilaisuuden, jossa ilmottaisin tekeväni ensi kesänä vaikkapa jotakin huikean ihanaa blogissani, en todella kutsuisi paikalle niitä, jotka ovat lannistaneet minua ja potkineet minua alaspäin. Kutsuisitko sinä?

Tiedotustilaisuus oli kieltämättä Suomen mittakaavassa hieman yliampuvaa, mutta mitä vikaa on innokkuudessa ja yrittelijäisyydessä? Cheekin uralle ominaista on ollut, että mitä enemmän häntä kyseenalaistetaan, sitä korkeammalle hän tähtää. Se saa minut arvostamaan häntä suomalaisena tekijänä. En ole Cheekin enkä hänen musiikkinsa fani, sillä se ei oikein sovi yhteen oman makuni kanssa, mutta se ei kuitenkaan muuta sitä, etteikö Cheek olisi onnistunut lähivuosina herättämään kiinnostustani suuruudenhulluudellaan ja korkeilla tavoitteillaan, joita on mahdotonta kuvailla muuta kuin kunnianhimoisiksi.

Synkässä Suomessa jaksetaan kyllä valittaa, ettei täältä pongahdeta usein maailmalle tai tehdä mitään muutakaan merkityksellistä koska ollaan niin vaatimatonta kansaa, mutta kun joku jaksaa kuitenkin yrittää ja tehdä jotain isommin, sitä arvostellaan rankalla kädellä. Mistä on tullut tämä suvaitsemattomuus ja miksi emme osaa olla ylpeitä niistä suomalaisista, jotka ajattelevat isommin?

Tiedättekö mikä oli hienointa siinä kun Suomi voitti lätkän maailmanmestaruuden? Se, että kannustimme, iloitsimme ja juhlimme yhdessä, ja olimme ylpeitä joukkueestamme joka jaksoi yrittää enemmän ja uskoa johoonkin suurempaan. Miksei tämä ylpeytemme maastamme kanna koskaan jääkiekkoa pidemmälle?

Siinä missä helppo ratkaisu lienee todeta, että Cheek on Suomen musiikkiskenen primadonna, joka kuvittelee itsestään liikoja, minä väitän, että Cheek on kunnianhimoinen artisti, joka ei pelkää tavoitella unelmiaan. Mielestäni Suomeen tarvitaan lisää tämänkaltaista häpeilemättömyyttä ja tekijöitä, jotka tavoittelevat jotakin suurempaa. Isottelijoille löytyy tässä maassa tilaa muttei suvaitsevaisuutta. Toivon sydämeni pohjasta, että Cheekin kunnianhimo tulee pysymään ikuisesti ennallaan - se jos mikä on inspiroivaa.

EDIT 25.11.2013: Cheekin stadionkeikka varattiin loppuun muutamassa tunnissa, BOOYAH!!

Kun epäonnistumisen pelko lamaannuttaa

10/13/2013



Yhteiskunnan asettaessa niin julmetun paljon arvoa täydellisyydelle, on luonnollista, etteivät epäonnistumista tippaakaan pelkäävät uskalla edes riskeerata mitään ennen kuin on varma, että voi saavuttaa täydellisyyden. Olen itse aikuisiällä ymmärtänyt pelkääväni suunnattomasti negatiivista kritiikkiä ja torjuntaa.

En koskaan tiennyt, että pelolle on nimikin. Menestyvät ihmiset osaavat usein kääntää epäonnistumiset positiivisiksi muutoksiksi siinä missä minun kaltaiseni ihmiset tekevät niistä usein pysyviä ja henkilökohtaisia.

Kun katson nyt taaksepäin, osaan jo tunnistaa monet jo elämäni varhaisvaiheessa tapahtuneet käyttäytymismallit epäonnistumisen peloksi. Ala-asteella luokan eteen liitutaululle ilmestyi nimilista, jonka luo piti kävellä koko luokan eteen pistämään ruksi oman nimen perään jos oli jättänyt läksyt tekemättä tai tehnyt ne huonosti. 

Epäonnistumisen taulu, pelottava. Todellinen alakouluikäisen walk of shame. Jo joskus silloin aloin kadota luokasta "vessaan" aina läksyjen tarkastamisen ajaksi. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi tehnyt läksyjäni vaan siitä, että pelkäsin tehneeni ne väärin tai liian huonosti, ja joutuvani koko luokan eteen näyttämään epäonnistumiseni.

Joskus yläasteella aloitin uuden harrastuksen; improvisaatioteatterin. Se sai minut hetkeksi ulos kuorestani ja minusta tuli lähes tavallinen, sosiaalinen ihminen. Siellä meille toitotettiin kuinka epäonnistuminen on hyvä, sitä ei pidä pelätä ja se vain kehittää! Hurraa epäonnistumiselle! Hurraa sille, kuinka paljon se meitä kasvattaakaan! Hurraa elämänkoulu! Hurraa! Hurraa! Hurraa! 

Muutaman vuoden kuluttua aloin kuitenkin sulkeutua takaisin kuoreeni jälleen. Suurin syy oli varmasti koulukiusaaminen, joka samoihin aikoihin jätti minuun haavoja, jotka tuntuvat tänäkin päivänä elämässäni arpia. Silloin lakkasin edes improvisaatiotunnilla olemasta avoin vaan sulkeuduin itseeni, pelkäsin olevani huonompi kuin muut, epäonnistuvani, tekeväni jotakin naurettavaa, olevani epäonnistuja. Siispä kävelin pois ja lopetin, en tahtonut epäonnistua.

Pohdin nykyään usein milloin meistä katoaa se lapsen rohkeus ja mihin se menee? Missä vaiheessa ei olekaan enää okei höpötellä tuntemattomalle, tehdä typeriä juttuja ja hassutella? 

Toisaalta hyvin pientä lasta saattaa ujostuttaa kovastikin, miksi siis taannumme aikuisella iällä pienen lapsen tasolle ja esimerkiksi piiloudumme tutun ja turvallisen ystävän taakse uudessa seurassa kun olemme jo päässeet ujoudestamme kerran irti? Tai siis, miksi ainakin minä olen taantunut?

Aikuisemmalla iällä tällaiset samankaltaiset tuntemukset ovat vallanneet jo monet elämäni osa-alueet. Kun joku menee liian hyvin, olen niin kauhuissani sen asian mokaamisesta, että joko pakenen tilannetta tai epäonnistun mielummin tarkoituksella kuin jään odottamaan oikeaa epäonnistumista ja kuulemaan kuinka joku voisi sanoa epäonnistujaksi – vieläpä siten, että se oikeasti pitäisi paikkansa. Toisaalta – onko mitään kamalampaa kuin tietää itse, että olisi kyllä pystynyt parempaan?

Epäonnistumisen pelossa itse epäonnistumista kamalempaa on mielestäni itse pelko, sillä se on se, joka lamauttaa ja kummittelee mielessä jatkuvasti. Epäonnistumisen hetkellä asia saattaa vaivata hetken, mutta myöhemmin sitä ei edes muistakaan kun taas epäonnistumisen pelko vaikuttaa aivan kaikkeen jatkuvasti ja saattaa estää jopa tekemästä asioita joita haluaisi tehdä vain koska mokaamisen pelko on niin suuri. Se on pelossa kaikkein vahingollisinta – se rajoittaa. Jos osaisi olla rohkea, voisi vain kävellä tulta päin ja tulla ulos joko iloisena onnistujana tai entisempää vahvempana ja fiksumpana epäonnistujana.

Uskon, että myös kiusaantuneisuuteni sosiaalisissa tilanteissa heijastuu tähän ongelmaan. Sitä pelkää jatkuvasti tekevänsä jotakin väärin ja joutuvansa naurunalaiseksi, epäonnistuvansa porukan hauskuuttajana, äitihahmona tai neuvonantajana, tai asettavansa jonkun toisen – tai pahimmassa tapauksessa itsensä – jotenkin muuten vain erityisen kiusalliseen tilanteeseen. 

Rohkeita ovat ne, jotka uskaltavat olla estottomia omia itsejänsä pelkäämättä epäonnistumista. Unelmoin sellaiseksi ihmiseksi tulemisesta joskus itsekin.

Loppupeleissä kaikkein kamalinta on pistää vaakakuppiin nämä asiat; ensimmäiseen epäonnistumisen ja toiseen kaikki ne asiat, jotka itse jättää kokematta pelon vuoksi. 

Lopulta; mitähän me oltaisiin jos ei erehtyväisiä ihmisiä? Kannattaako todella jättää kokematta jotakin huikeaa vain sen vuoksi, että sen saattaisikin tehdä jotenkin väärin, hassusti, nolosti tai toisin kuin muut?




Kirje tulevaisuuden itselleni

10/08/2013




Hei,

Ajattelin kirjoittaa sinulle – en tiedä kysyäksenikö neuvoa vai antaakseni sitä. En nimittäin oikeastaan voi aavistaakaan kumpi meistä on enemmän eksyksissä. Toivon, että se olisin minä nyt kun kirjoitan tätä. Haluaisin niin kovasti tietää missä olet, mitä sinä teet ja miltä sinusta tuntuu kun luet tätä. Toisaalta elämän suurin jännitys on kai juuri se, etten tiedä. Tiedätköhän sinäkään? Toivottavasti voit hyvin.

Olen nähnyt arvet kehossasi ja sydämessäsi ja tiedän, että olet niitä arvokkaampi. Toivottavasti ne ovat jo tehneet sinusta vahvemman ja osaat seistä omilla jaloillasi. Se ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Toivon, että nyt olet huomannut sen jo itsekin. Kehosi ja mielesi pystyy älyttömiin suorituksiin ja luomaan mitä ihmeellisimpiä asioita kunhan vain pusket sitä eteenpäin. Usko itseesi ja käytä epäonnistumista voimavarana, älä heikkoutena. Älä koskaan häpeä menneisyyttäsi. Minä olen se, joka teki sinusta vahvemman.

En toivo mitään enempää kuin sitä, että olet pysynyt aitona. Se on sinun paras ominaisuuteni. Toivottavasti hymyilet paljon, rakastat itseäsi ja annat jonkun muunkin rakastaa sinua. Toivottavasti se joku muu pussailee sinua aamuisin ja saat katsella salaa peiton alta kuinka hän suorittaa aamutoimiaan. Toivottavasti olet rakastunut. Saat olla sellainen kuin olet ja se saa sinut hymyilemään. Kun hymyilet, hän sanoo, että olet kaunis.

Rakasta, rakasta paljon. Rakasta erilaista. Rakasta toisenlaista. Rakasta kaikkea, rakasta kaikkia.

Onnellisena olet ihastuttava, ja tiedät sen itsekin. Mutta vaikka olisit onnellinen älä koskaan käyttäydy ylimielisesti muita kohtaan, sillä sinä et ole sellainen ja se aina kostautuu. He ovat saman arvoisia kuin sinäkin. Toivon, että osaat edelleen myös murehtia ja olla surullinen, mutta ymmärrät ettei se ole heikkoutta vaan vain inhimillisyyttä. On rikkautta tuntea kaikki maailman tunteet. Älä silti kanna kaikkia maailman murheita olkapäilläsi sillä me molemmat tiedämme, että se on rankkaa, etkä voi korjata kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettet voisi yrittää, joten älä koskaan lakkaa välittämästä. Se tuo sinuun lämpöä.

Se, että olet lämmin, ei tarkoita sitä, ettet voisi seistä vahvasti omilla jaloillasi. Seiso periaatteidesi ja mielipiteidesi takana lujasti äläkä luovu niistä vain koska joku muu on eri mieltä. Heillä on oikeus mielipiteeseensä samoin kuin sinullakin. Kellään muulla ei ole oikeutta muuttaa sinua tai ajatusmaailmaasi kuin sinulla itselläsi. Mielipiteelläsi on merkitystä, eikä kukaan pysty hiljentämään sinua. Sinä olet itsesi pahin vihollinen ja jos sovit rauhan itsesi kanssa, voit saavuttaa mitä tahansa. Älä seiso itsesi tiellä tai lannista itseäsi sanomalla ettet pysty johonkin, tartu itsestäsi kiinni ja ravista itsesi todellisuuteen, jossa voit mennä mihin tahansa, olla mitä tahansa tai tehdä mitä tahansa. Ole itsesi paras voimavara, älä pahin vihollinen.

Ole edelleen seikkailija, olethan? Jätä joskus puhelin kotiin ja lähde iltakävelylle rantaan. Kuuntele veden liplatusta ja kuuntele ja tunne missä olet ja mihin olet menossa. Hyppää satunnaiseen raitiovaunuun ja köröttele sillä päätepysäkille asti ilman mitään syytä. Kirjoita käsin seitsemän sivua päiväkirjaan siitä miltä sinusta tuntuu. Kutsu kylään ihminen, jota et vielä tunne niin hyvin kuin tahtoisit. Ala lumisotaa jonkun kanssa ketä rakastat. Suutele tähtitavaan alla. Kuuntele uutta musiikkia. Hymyile vastaantulijoille. Joskus pieni seikkailu on ihan oikeasti juuri se ainoa asia mitä tarvitset.

Luovuus on asunut kehossasi jo syntymästäsi lähtien ja sinä hengität sitä, joten älä koskaan, koskaan lakkaa luomasta. Se on niin suuri osa sinua. Toivottavasti kirjoitat edelleen, kirjoitat paljon, kirjoitat hyvin ja rakastat sitä edelleen. Maalaa, tiedän kuinka aikaavievää se on, mutta älä anna tyhjien tai puolityhjien taulupohjien pölyttyä komerossa, älä ainakaan liian pitkään. Muistatko sen riemun kun kuvataideopettajasi käski sinun maalata ruman maalauksen ja sinusta tuntui kun olisit päässyt vapaaksi? Tai muistatko sen tunteen kun lempikirjasi paljasti järkyttävän käänteen aivan viimeisillä sivulla? Muistatko sen värisyttävän tunteen, jonka saat aina kun onnistut kirjottamisesta, saat sanat ja lauseet ja pilkut vain jotenkin… oikein? Et kai koskaan voisi luopua siitä! Älä luovukaan! Lue, kirjoita, tee.

Toivon, että työksesi teet jotakin mikä tekee sinut onnelliseksi, myitpä sitten pullaa tai miljoonakiinteistöjä. Jos ikinä tulet valinnan eteen, valitse aina rakkaus. Rakkaus on tärkeämpää kuin yksikään kolikko eikä millään ole merkitystä ilman rakkautta. Sinä olet se ihminen, joka valitsee rakkauden, tulet aina olemaan se ihminen eikä se ole huono asia. Muistatko miltä tuntui olla yksin? Jopa ihmisjoukossa, niin loputtoman yksin. Kyse ei ollut koskaan siitä, että et olisi löytänyt kivaa seuraa tai olisi osannut pitää hauskaa, vaan siitä, että sielusi oli yksin ja etkä ottanut vastaan rakkautta. Siksi sinun pitää muistaa, että sinulla pitää aina olla rakkautta ja paloa. Aina, olipa se sitten itseäsi kohtaan, jotakin ihmistä kohtaan, tai jotakin tekemääsi asiaa kohtaan. Valitse aina kaikista suurin rakkaus.

Rakasta. Epäonnistu. Naura. Hymyile. Pussaile. Rakasta lisää. Luo. Kirjoita. Ole rohkea. Ole onnellinen.

Terveisin,
Sinä
(joskus kauan aikaa sitten)



4 asiaa jotka muuttuvat kun alat rakastaa itseäsi

9/26/2013




Kun minulla onkin mielipide: Yksi suurimmista muutoksista itseluottamukseni kasvussa on ollut itsevarmuus omiin mielipiteisiin, periaatteisiin ja ideoihin. Olen koko elämäni ajan tottunut luovuttamaan helposti, perääntymään keskustelusta kun joku on toista mieltä, antamaan periksi kun vahvaluontoisella ihmisellä on luja ja vankkumaton mielipide jostain tai pysymään hiljaa kun joku on todellisuudessa loukannut minua teoillaan tai sanoillaan.

Niihin aikoihin kun aloin pitää puoliani, sanomaan vastaan ja puolustamaan omaa ajatusmaailmaani, syntyi lähipiirissäni selkeä vastareaktio sillä se oli luonteelleni niin epätavallista. Tuntui ikään kuin siltä kuin olisin koko elämäni ajan sanonut kaikille poikkeuksetta "kyllä" ja nyt olin oppinut sanomaan "ei". 

Kun minä kasvoin tällaiseksi ihmiseksi – siis sellaiseksi joka uskaltaa sanoa omat mielipiteensä ja tulla kuulluksi – alkoi lähipiirini muovautua melkein kertaheitolla uudenlaiseksi sillä en ollutkaan enää se porukan tai jokaisen kaksinkeskisen ystävyyssuhteen myötäilevä osapuoli. Minusta oli tullut oikea ihminen, jolla olikin oikeat, omat mielipiteet, ja joka uskaltaa sanoa ne ääneen ja olla eri mieltä.

Ihmiset oppivat kohtelemaan sinua sen mukaisesti miten annat heidän kohdella itseäsi. Ihmetellessäni nykyiselle parhaalle ystävälleni (joka hyväksyy minut sellaisena kun olen) sitä miten tämän myötä en enää ollutkaan ihmisistä niin kiva tyyppi ja miten moni kaikkosi ympäriltäni, hän naurahti ja huudahti "Tottakai!" aivan kuin se olisi jotenkin täysin ilmiselvä juttu (ilmeisesti se onkin). 

"Tottakai valtaosa kyllästyy kun ne ei enää saakaan retuuttaa sua tahtonsa mukaan niinku jotain sätkynukkea!" 

Mulla on harvinaisen fiksu ystävä. Ja minä en ole enää kynnysmatto.

Kun asioiden vaikeus onkin hyvästä: Osasin aiemmin arvostaa sitä miten teknologia on rakentanut siltoja erilaisten ihmisten välille, mutta sittemmin on minua alkanut ärsyttää se miten se on vaikuttanut tosielämän ihmisten sosiaaliseen käyttäytymiseen; kuulumisia on turha kysellä, koska ne on jo luettu Facebookista, leffateattereissa ei enää tarvitse käydä koska pätkät saa imutettua koneellekin ja kirjoistakaan ei enää tarvitse käännellä sivuja sillä ne saa kuunneltua äänikirjoina verkossa. 

Jos olen jotakin lähivuosina oppinut niin sen, että helppo ei ole aina hyvä. "Helppo" on väliaikainen ratkaisu joka alkaa pitkällä tähtäimellä turruttaa sillä se ei haasta mihinkään. Sen avulla on mahdotonta liikkua eteenpäin. Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, se vasta meitä kehittääkin! Se mittaa meidän vahvuutemme, saa meidät ylittämään itsemme ja kehittymään paremmiksi ihmisiksi.

Juuri siksi olen nykyään pyrkinyt välttämään hieman joskus edes vähän niitä asioita, jotka ovat helposti saatavilla tai helpottavat arkea. Voi olla inspiroivampaa viedä läppäri lähikuppilaan ja kirjoitella siellä postauksia vaikka helpompaa olisikin vain plugata kone seinään kotona ja antaa mennä. Samaan tyyliin myös kotona tehty kaakao on helppo ja heti saatavilla suoraan telkkarin eteen, mutta piristävämmän seikkailun saankin aikaiseksi jos nappaankin kaakaon mukaan ja kävelen lähirantaan istumaan. 

Aina ei kannata valita sitä mitä on ensimmäisenä tarjolla, olivatpa vastakkain sitten nopea metro ja hitaasti kaupungin halki köröttelevä raitiovaunu tai komea, flirttaileva mies ja hiljainen runopoika. Asiat, jotka pitää kaivaa esiin tai ovat kovan työn takana, ovat usein kaiken sen työn arvoisia ja antavat paljon enemmän. Kun näkee vaivaa, on tyytyväisempi itsestään saatuaan homman hoidettua.

Kun minä kerrankin uskallan olla onnellinen: Tämä maa on niin pirun ahdasmielinen onnellisuuden ja ilon suhteen, että herkempääkin hirvittää. Puhumattakaan onnellisista. Kel onni on sen onnen kätketöön, täällä sanotaan, mutta minä en tahdo enää kätkeä sitä! Haluan olla onnellinen ja haluan, että kaikki näkevät ja voisivat tuntea sen myös. 

Monet etsivät sitä täydellistä kumppania – enkä itse ole välttämättä tämän asian suhteen yhtään erilainen – mutta mitä jos se täydellinen kumppanini voisinkin olla minä itse? Se voisi olla alku elämänpituiselle romanssille!

Sinkkunaisena tunnen itseni usein turhautuneeksi koska minusta tuntuu siltä, että sydämessäni olisi niin paljon rakkautta annettavana eikä ketään kelle se antaa. Mutta mitä jos olenkin käsittänyt kaiken ihan väärin enkä tarvitse ketään muuta kuin itseni? Mitä jos minä voisinkin olla itseni luotettavin kumppani? Mitä jos uskaltaisinkin vain rohkeasti olla onnellinen, ja kaiken sen onnihäpeän rakentaman muurin takaa, voisinkin antaa kaiken sen rakkauden itselleni! 

Koskaan ikinä ei tule sellaista päivää, että aivan kaikki ihmiset ymmärtäisivät sinun elämäntarinaasi, sinun valintojasi ja sinun matkaasi ainakaan yhtä hyvin kuin sinä itse, mutta se ei olekaan tarina, jota heidän tulisi ymmärtää. Kunhan siinä on sinulle järkeä.

Kun minä tiedän oman arvoni: Tämä on ollut ehkä haastavinta itseluottamuksen ”opettelemisessa”, etenkin kun meille opetetaan aina elämässä ensisijaisesti nöyryyttä ja sitä, että jalat tulisi pitää maan pinnalla. Totta, nämä molemmat asiat ovat hyvin tärkeitä, mutta ne eivät sulje pois sitä etteikö voisi arvostaa itseään rohkeasti. 

Miksen taistelisi oman onneni puolesta? Miksi jäisin ystävyyssuhteeseen joka kuluttaa molempia osapuolia? Miksi jäisin taistelemaan miehestä, joka on kiinnostunut jostakin toisesta? Haluan olla jonkun ensimmäinen vaihtoehto! Jokaisena sellaisena hetkenä kun murehdimme aikaa, jota olemme tuhlanneet murehtimiseen, tuhlaamme vain lisää aikaa.

Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt muiden miellyttämiseen! Luoja, kuulostan ihan sairaspotilaalta joka kirjoittaa jälkeläisilleen viimeisiä elämänohjeitaan, mutta yksinkertaisesti tiedän, että vaikka olen vasta 22-vuotias, olen jo tuhlannut aivan liikaa aikaa muiden ihmisten miellyttämiseen. Se on aina ollut suurin ongelmani ja vaikeuteni, vaikkei pitkällä tähtäimellä kenenkään muun mielipiteillä ole mitään merkitystä. 

Jos miellytän ensisijaisesti toista ihmistä, joka ainoastaan sen vuoksi pitää minusta ja vain se saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi on se maailman suurin paradoksi koska he eivät silloinkaan pidä minusta vaan luomuksesta jonka olen keksinyt miellyttääkseni heitä. Nämä asiat kertovat enemmän siitä toisesta ihmisestä kuin koskaan sinusta. Nämä asiat kertovat heidän tuntemuksistaan ja siitä miten he suhtautuvat ympäristöönsä. Mielipiteet ovat kirjaimellisesti henkilökohtaisia, eikä niistä kannata ottaa nokkiinsa. Onhan sinullakin omasi!


Minusta tulee positiivinen mummo

9/22/2013

Olen viime vuosina yrittänyt erityisesti panostaa itseni kehittämiseen ja yksi tärkeimmistä tehtävistäni on ollut oppia ajattelemaan positiivisemmin. Olen aina ollut optimisti, enkä koskaan edes kauhean kyyninen, mutta tavallisessa arjessa on usein pelottavan helppo antaa negatiivisille ajatuksille tilaa. Siksi olen pyrkinyt tappamaan negatiivisia ajatuksia, mikä menee siis käsi kädessä tuon positiivisen ajattelun kanssa. Joskus mieli on aika vekkuli kaveri, ja se saattaa pistää monessa asiassa vastaan huutaen "Tää on liian vaikeeta, et sä pysty tähän!" On mielestäni tärkeää oppia tunnistamaan tämä negatiivinen ääni itsessään ja oppia kääntämään se ylösalaisin, korvaten sen positiivisilla ajatuksilla kuten "Hei, tää on ihan kivaa! Kyllä mä pystyn tähän!"


Mistähän sen luin - no, jossain kuitenkin sanottiin, että ennen kuin julistaa itsensä masentuneeksi, kannattaa varmistaa, ettei ole ympäröinyt itseään kusipäillä. Kärjistettyä ehkä, mutta mielestäni ehdottoman totta. On harvinaisen vaikeaa pysyä positiivisena jos joku naljailee tai valittaa kaikesta jatkuvasti. Kun toisen mielestä kaikki on jatkuvasti ihan paskaa, aurinko ei paista tarpeeksi, leipä on pahaa, päätä särkee, kaikki vituttaa ja kengätkin hiertää, on vaikea keskittyä itsekään siihen mikä kaikki oikeastaan on hyvin. Ei ole mitään raskaampaa kuin ihminen, joka jatkuvasti saastuttaa ympäristönsä negatiivisuudellaan.

Toisaalta saatan itse henkilökohtaisesti ärsyyntyä myös helposti toisesta ääripäästä, niistä joiden mielestä elämän jokaisena sekuntina kaikki on vain kukkakedolla tanssimista eikä mikään ole koskaan huonosti koska valittaminen on poikkeuksettoman turhaa. He ovat oikeassa - elämä voi olla vaikeinakin hetkinä kuin kukkakedolla tanssimista jos sitä vain osaa katsoa oikeasta näkövinkkelistä ja valittaminenkin on kyllä todella turhaa - se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omia tuntemuksiaan tulisi tuoda ilmi. Me olemme ihmisiä; kuolevaisia, psykologisia olentoja, jotka kokevat erilaisia tunnealoja ilosta ja onnesta vihaan, suruun ja ärtymykseen. Meillä on oikeus tuntea kaikkia näitä tunteita, yhtä paljon niitä hyviä kuin huonojakin. Valittaminen suuressa ärsyynnyksen tilassa on toki rasittavaa, mutta omia tunteitaan on myös oikeus välillä purkaa ulospäin, sillä näin voi myös itse ärsytyksestä päästä eroon.

Viime vuosina olen karsinut tai karkoittanut ympäriltäni huomattavan määrän ihmisiä, joiden seurassa minulla on ollut paha olla. Jos ystävyyssuhde vain myrkyttää toista, tai pahimmassa tapauksessa molempia - kannattaako sitä todella jatkaa? Silloin kaikille paras päätös saattaa olla lähteä eri suuntiin, oman onnensa vuoksi on ihan sallittua taistella!

Ystävyyssuhteeni ovat kariutuneet monista syistä, jotkut surullisemmista kuin toiset, mutta se yksi asia jota en todellakaan ikävöi, on taakse jättämieni ihmisten negatiivinen energia. Ihmiset, jotka ovat nyt ympärilläni eivät välttämättä ole pohjimmiltaan yhtään sen vähempää tai enempää onnellisempia, mutta ainakaan he eivät saastuta ympäristöään takertumalla vain negatiivisiin koitoksiin, arvostelemalla muita tai puhumalla muiden selän takana. He ovat pohjimmiltaan upeita, hyväntahtoisia ihmisiä, joita joskus ilostuttaa ja joskus ärsyttää, mutta vain sen verran kuin on jokaiselle ihmiselle luontaista ja ennen kaikkea he saattavat innostua mitä typerimmistäkin asioista nanosekunneissa.

(Juuri kirjoitettuani tuon edellisen lauseen, käveli Sini sisään, joka ei voisi paremmin sopia tuohon kuvaukseen. Sini innostuu niin helposti ja mistä tahansa, että olen keksinyt viime viikolla jopa uuden käsitteen "olla ihan Sininä.")

Itse koen olevani ystävyysrintamalla juuri nyt mahdollisesti onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Toki tunnen itseni usein yksinäiseksi kun ympärilläni ei olekaan enää yhtä laajaa tukiverkostoa kun aikaisemmin, mutta ainakin tiedän, että ihmiset, jotka ovat edelleen elämässäni ovat sellaisia joihin voin todella luottaa ja, jotka ovat tässä vielä kymmenen - ehkä kahdenkinkymmenen vuoden päästä! Olen mielummin hieman yksinäinen, kuin ihmisten seurassa, joiden kanssa minulla on lopulta aika paha olla.

Työskentelen tällä hetkellä asiakaspalvelijana Ullanlinnassa, jossa asuu ja siksi myös asioi paljon iäkkäämpiä ihmisiä; rouvia, herroja ja pariskuntia. Jotkut ovat ihastuttava, kohteliaita, uteliaita ja hauskoja, ja piristävät työtäni päivittäin. Sitten on näitä toisia tapauksia, joiden mielestä kaikki on vaan aina niin kamalan huonosti ja koko ajan ärsyttää. Toivon, että minä en koskaan muuttuisi sellaiseksi ärsyyntyneeksi mummoksi, joka aiheuttaa ympärilleen pahaa mieltä, vaan sellaiseksi iloiseksi, joka osaisi piristää muita sekä nauttia omasta elämästään. Katsellessani töissä satunnaisia iäkkäitä känkkäränkkiä, en voi muuta kuin toivoa, etten itse lakkaa koskaan hymyilemästä.


Taika ei aina ole läpinäkyvää

9/15/2013



Meitä aina kehoitetaan rakastamaan itseämme enemmän, mutta se ei aina ole niin helppoa ja yksinkertaista. Viime vuosina olen alkanut panostaa todella paremman itsetunnon kehittämiseen ja se on heijastunut välillä täällä blogissanikin. Olen pyrkinyt viettämään aikaa enemmän itseni kanssa, ikään kuin tutustumaan itseeni uudelleen. Olen päätynyt siihen tulokseen, että jos ei itse nauti ajasta, jonka viettää itsensä kanssa, kuinka kukaan muukaan voisi nauttia siitä? Olen hyvällä omallatunnolla viettänyt päiviä vain kotona köllötellen, seikkaillut kaupungilla ihan yksin, meditoinut kun sade ropisee ikkunaan, istunut kahvilassa lukemassa kirjaa tai hakenut sushia mukaan ja syönyt lounaan kauniissa Tokoinrannassa. Tahtoisin vielä käydä esimerkiksi taidenäyttelyssä tai leffassa – ihan yksin!

On upeaa viettää aikaa vain itsensä ja omien ajatuksiensa kanssa. Katsella maailman menoa kaupungilla ja käydä keskustelua itsensä kanssa sekä nauraa omille typerille jutuilleen. Jos nauratan itseäni ja nautin keskustelusta itseni kanssa, ehkä niin tekee joku muukin! Miksi kohtelemme ystäviämme ja läheisiämme usein niin paljon paremmin kuin itseämme, vaikka lopulta läheisin ja oleellisin ihminen elämässämme olemme kuitenkin me itse? Miksi näemme niin paljon vaivaa sen vuoksi, että voisimme tehdä jonkun muun iloiseksi, emmekä juurikaan sen vuoksi, että voisimme itse tuntea olevamme onnellisia?

Olen päätynyt siihen, ettei päivässä tarvitse kuin yhden asian, joka tekee iloiseksi. Yhden asian päivässä, eikä sen enempää. Asian ei edes tarvitse olla suuri. Yksi ilo riittää hyvin koko päivän ja aina iltaisin voi sitten miettiä mikä tämän päivän aikana olikaan se yksi taianomainen asia. Jokaisesta päivästä löytyy aina jotain, kunhan katselee tarpeeksi tarkasti eikä kulje onnensa ohi. Kaikesta voi tehdä taianomaista. Tietysti arkiset päivät ovat juuri sellaisia – arkisia, eikä silloin tarvitse ottaa turhaa stressiä taian löytämisestä.

Joinakin päivinä on nimittäin toisia vaikeampaa löytää mitään ilahduttavaa, mutta harvemmin hyvät asiat ilmenevätkään seinää tuijottamalla. Silloin kannattaa vaikkapa lähteä kävelylle ja todella tarkastella ympärilleen. Esimerkiksi viime lauantaina olin ystäväni häissä ja oli helppoa löytää päivästä paljon taikaa. Tavallisina päivänä taika ei kuitenkaan ole aina niin läpinäkyvää vaan pitää olla tarkkaavainen. Ilo voi löytyä vaikkapa lempparisarjasta tai kivasta biisistä.

Tänä sunnuntaina kehoitan teitä siis muistamaan itseänne! Älkää morkkistelko mitä eilen tuli tehtyä koska tuskin tuomitsisitte parasta ystäväännekään. Palkitkaa itsenne jollakin kivalla je tehkää itsenne tänään iloiseksi, olette sen ansainneet!




Taika ei ole aina läpinäkyvää



Meitä aina kehoitetaan rakastamaan itseämme enemmän, mutta se ei aina ole niin helppoa ja yksinkertaista. Viime vuosina olen alkanut panostaa todella paremman itsetunnon kehittämiseen ja se on heijastunut välillä täällä blogissanikin. Olen pyrkinyt viettämään aikaa enemmän itseni kanssa, ikään kuin tutustumaan itseeni uudelleen. Olen päätynyt siihen tulokseen, että jos ei itse nauti ajasta, jonka viettää itsensä kanssa, kuinka kukaan muukaan voisi nauttia siitä? Olen hyvällä omallatunnolla viettänyt päiviä vain kotona köllötellen, seikkaillut kaupungilla ihan yksin, meditoinut kun sade ropisee ikkunaan, istunut kahvilassa lukemassa kirjaa tai hakenut sushia mukaan ja syönyt lounaan kauniissa Tokoinrannassa. Tahtoisin vielä käydä esimerkiksi taidenäyttelyssä tai leffassa – ihan yksin!

On upeaa viettää aikaa vain itsensä ja omien ajatuksiensa kanssa. Katsella maailman menoa kaupungilla ja käydä keskustelua itsensä kanssa sekä nauraa omille typerille jutuilleen. Jos nauratan itseäni ja nautin keskustelusta itseni kanssa, ehkä niin tekee joku muukin! Miksi kohtelemme ystäviämme ja läheisiämme usein niin paljon paremmin kuin itseämme, vaikka lopulta läheisin ja oleellisin ihminen elämässämme olemme kuitenkin me itse? Miksi näemme niin paljon vaivaa sen vuoksi, että voisimme tehdä jonkun muun iloiseksi, emmekä juurikaan sen vuoksi, että voisimme itse tuntea olevamme onnellisia?

Olen päätynyt siihen, ettei päivässä tarvitse kuin yhden asian, joka tekee iloiseksi. Yhden asian päivässä, eikä sen enempää. Asian ei edes tarvitse olla suuri. Yksi ilo riittää hyvin koko päivän ja aina iltaisin voi sitten miettiä mikä tämän päivän aikana olikaan se yksi taianomainen asia. Jokaisesta päivästä löytyy aina jotain, kunhan katselee tarpeeksi tarkasti eikä kulje onnensa ohi. Kaikesta voi tehdä taianomaista. Tietysti arkiset päivät ovat juuri sellaisia – arkisia, eikä silloin tarvitse ottaa turhaa stressiä taian löytämisestä.

Joinakin päivinä on nimittäin toisia vaikeampaa löytää mitään ilahduttavaa, mutta harvemmin hyvät asiat ilmenevätkään seinää tuijottamalla. Silloin kannattaa vaikkapa lähteä kävelylle ja todella tarkastella ympärilleen. Esimerkiksi viime lauantaina olin ystäväni häissä ja oli helppoa löytää päivästä paljon taikaa. Tavallisina päivänä taika ei kuitenkaan ole aina niin läpinäkyvää vaan pitää olla tarkkaavainen. Ilo voi löytyä vaikkapa lempparisarjasta tai kivasta biisistä.

Tänä sunnuntaina kehoitan teitä siis muistamaan itseänne! Älkää morkkistelko mitä eilen tuli tehtyä koska tuskin tuomitsisitte parasta ystäväännekään. Palkitkaa itsenne jollakin kivalla je tehkää itsenne tänään iloiseksi, olette sen ansainneet!




Alkoholista, sen juomisesta ja asennevammoista

8/15/2013

On muutama aihe, joita blogissa on riskialtis käsitellä. Näitä aiheita ovat esimerkiksi uskonto, politiikka ja seksi. Hienovaraisesti tassutellen on bloggaajien tullut kuitenkin kuljeskella myös aihepiirin alkoholi ja päihteet ympärillä. Nyt lähenevän viikonlopun edessä se on kuitenkin mielestäni aihe, jota tahtoisin meidän jokaisen hetken aikaa tunnustelevan!

Kenellekään tuskin on jäänyt pimentoon, että suomalaiset ala-ikäiset juovat eikä siinä ole enää mitään erikoista. Alkoholi tähdittää etenkin nuorten viikonloppuja ja viihdyn omatkin loppuviikkoni mieluusti ulkona ystävieni kanssa. Muutaman vuoden sisällä olen kuitenkin päätynyt siihen lopputulokseen, että minun elämässäni alkoholi tulee jatkossa olemaan enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Tulevaisuudessa tunne saattaa olla toinen, mutta tällä hetkellä koen olevani mukavimmillani näin. Ajattelin nyt hieman valottaa syitä miksi ja miten ympärilläni olevat ihmiset ovat siihen suhtautuneet.


Minulle on ollut helppoa ajautua tällaiseksi alkoholinkäyttäjäksi sillä en ole koskaan kokenut alkoholilla olevan vahvaa fyysistä vaikutusta minuun. Lyhyt nousuhumalani muistuttaa yleensä lähinnä laskuhumalaa ja kun se menee ohi olen jälleen normaali, ellen sitten juo niin paljoa että juoma tulee väkisinkin takaisin ylös. Alkoholia baareissa juodessani olen siis joka tapauksessa lähes selvin päin, yleisin vaikutus on, että minua alkaa vain väsyttää ja vaikutan varmasti tympääntyneeltä, selvinpäin taas olen sananmukaisesti enemmän selvänä; skarpimpana ja avoimempi. Muuta välivaihetta selväpäisyyden ja oksennuksen välillä ei minulla juurikaan ole ja siksi näen jo lähtökohtaisesti rahan haaskauksena sekä muutenkin turhana käyttää muutenkin vähäisiä rahojani alkoholiin.

Alkoholinkäytöstä hiljalleen luopuessani en kuitenkaan missään nimessä ole luopunut juhlimisesta, baareista, anniskelualueista, puistokaljoitteluista tai mistään samankaltaisesta. En myöskään kieltäydy alkoholista täysin eli voin drinksutella jos siltä tuntuu, ottaa skumpat hienommissa tilaisuudessa tai ihan suoranaisesti dokata siellä baarissakin jos tekee mieli. Usein ei vain tee mieli. Kyse on siis lähinnä siitä, että en kirjaimellisesti saa alkoholista mitään iloa, se ei vaikuta minuun juuri mitenkään ja silti se maksaa. Olen nähnyt siksi helpommaksi vain kertoa muille etten juo koska ihmiset ovat sellaisia, tiedättehän, että kaikille pitää olla jokin syy? Niin kuin se olisi jotenkin todella järjetöntä olla tuhlaamatta rahojansa johonkin, joka katoaa hetkessä eikä juuri jätä omaan fiilikseen minkäänlaista eroa muuta kuin muille sen onnen tunteen, että "Jes, Joannakin juo!" Minulla ei ole mitään ongelmaa olla juomatta ilman mitään pätevää syytä, mutta muille se tuntuu olevan täysin käsittämätöntä, oli kyse sitten tutuista tai tuntemattomista.

Valintani ei oikeastaan siis heijastu mihinkään muuhun kuin siihen mitä ainetta kulautan kurkustani alas. Se, mikä minut on kuitenkin yllättänyt ovat olleet muiden ihmisten reaktiot. Illanviettoihin ei enää kutsuta kun eihän se Joanna juo ja viikonloput saa muutenkin viettää aika hyvin omassa seurassa ellei kutsu itse itseään johonkin. Tarkennuksena; kyse ei siis ole siitä, että ystäväni olisivat kaikonneet ympäriltäni koska olen lopettanut juhlimisen. Ei tosiaankaan, sillä en ole saanut ystäviäni juhlimisen kautta eikä se muutenkaan ole yleisin yhdessä tekemämme aktiviteetti! Kyse on ennemminkin siitä että minut jätetään usein kutsumatta sen vuoksi etten juurikaan juo, vaikka todellisuudessa olen aivan sama - mahdollisesti jopa parempi - ihminen myös selvinpäin. Kaikki on siis oikeastaan ennallaan.

Vähäinen juomiseni ei siis lainkaan vaikuta siihen, ettenkö haluaisi lähteä baariin, käydä tanssimassa tai laittautua ulos ystävieni kanssa. Tahtoisin edelleen käydä ulkona. Tahtoisin edelleen käydä baareissa. Tahtoisin edelleen viettää aikaa ystävieni kanssa. Tahtoisin edelleen jopa tanssia jos sattuu olemaan sellainen fiilis. (Vaikka useimmat tietävätkin ettei tanssiminen oikein ole minun juttuni.) Sellainen fiilis ei kuitenkaan tule siitä, että muut nihkeilevät koko illan minun suhteeni koska itse nihkeilen lasini sisällön suhteen. Tarkoitan siis sitä, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kukaan ei tiedä lasissani olevan omenamehua, ilta saattaa jatkua hauskana aina pikkutunneille asti! Nyrpeäksi se muuttuu vasta kun muut saavat tietää, ettei juomani olekaan alkoholipitoista!

Tässä on kyse siis vain yleisestä asenteesta päätökseni ympärillä, ei yksittäisistä henkilöistä. Minusta on kuitenkin harmillista, surullista, ja jopa hieman masentavaa ettei kanssani tahdota viettää aikaa juhlien muuta kuin jos kädessäni on tuoppi - olkoonkin sitten vain näön vuoksi. Ihan kun en riittäisi itsekseni ilman alkoholia. Liian usein olen viime vuosina joutunut vastaamaan kysymykseen "miksei sulla oo juomaa?", masistellut itsekseni kun kutsu juhlimaan onkin peruttu tai muuten vain pohtinut miksen kelpaa muille selvinpäin?

Olen jo pienestä pitäen pohtinut tätä; suomalaisten glorifoivaa suhdetta alkoholiin. Jos joku juo 20 pulloa olutta on se supersiisti jätkä, mutta jos joku juo 20 pulloa vettä on se omituinen idiootti. Miksi? Onneksi olen saanut elää kodissa, jossa ei ole ollut ongelmaa alkoholinkäytön kanssa. Lähipiiristäni ongelmia on kuitenkin löytynyt ja jo ala-asteellani parhaan ystäväni perheessä taisteltiin järkyttävää, aggressiivista, väkivaltaista alkoholismia vastaan. Nähdessäni alkoholin vaikutukset pahimmillaan ja niin läheltä ajattelin jo silloin, että ei ikinä.

Ylä-asteella järkkäilin välillä bileitä, mutta itse en juonut. En edes tykännyt siitä miltä olut maistuu. Myöhemmin teininä julistin itseni streittariksi enkä juonut laisinkaan silloin kun muut 15-18 -vuotiaat ystäväni kävivät vielä läpi kovinta biletysikäänsä. Näin jälkikäteen se tuntuu tosi huvittavalta, eihän sen ikäisenä kuuluisikaan juoda! Sittemmin en enää tähänkään päivään mennessä tahdo julistaa itseäni yhtään miksikään koska miksi luokittelisin itseni vain muiden ihmisten tähden?

Täysi-ikäisenä aloin hiljalleen totutella alkoholiin ja tähän päivään mennessä minullakin on tarinoita kerrottavaksi. En luopuisi niistä muistoista ja juonhan vieläkin alkoholia, vaikka vain poikkeuksellisen vähän. En siis tuomitse tai paheksu ketään joka juo, se tuntuu minullekin ihan tavalliselta. Ja vielä nytkin, tämänlaisena alkoholinkäyttäjänä tykkään välillä päästää kunnolla irti ja juoda perseet. Mihinkään muuhun aineisiin kuin alkoholiin ja tupakkaan en ole koskaan elämässäni koskenut ja vaikka se usein onkin muista nössöä, minä olen siitä ylpeä!

En siis väitä ettenkö nykyään joisi. En edes väitä, että tarkoitukseni olisi luopua alkoholista kokonaan. En oikeastaan tiedä enää mitä minä väitän. Kai vain, että kaiken kaikkiaan suhteeni alkoholiin on nykyään hyvin välinpitämätön ja minulla on siihen oikeus. Sekä yksipuolinen - alkoholi ei nimittäin anna mitään takaisin.


Minkälainen suhde teillä on alkoholiin? Minkä ikäisinä aloitte juoda? Kuinka usein vedätte perseet? Onko siellä muita, jotka pitävät usein mielummin korkin kiinni kuin auki?



Rantakunto ja vedessä tanssimisen sietämätön keveys

7/11/2013


Jo lapsena meri oli yksi lempiasioistani, polskuttelin vedessä tuntikausia ja yksi lempiolennoistani maan päällä oli delfiini. Kreikassa suuren turkoosin vesistön äärellä mereen oli helppo rakastua ja olen siksi tietyllä tapaa kasvanut siihen kiinni pienestä lapsesta saakka. Silloin temmelsin tietysti vielä innoissani tavallisten lasten uikkareiden voimin ilman tietoakaan ulkonäköpaineista (ahh, ignorance is bliss...), mutta pitkälti koko teini-ikäni varmaan aina ihan aikuisuuteen asti muistan uineeni lähinnä t-paidoissa.

Kerran kävin ottamassa aurinkoa 2010 ja samalla saatoin hieman pulahtaa vedessäkin, silloinkin kävelin varmuuden vuoksi ihan niemen nokkaan missä ei varmasti ollut yhtään ketään muuta. Se oli viimeisin kerta kun olen käynyt uimassa. Tänä kesänä havahduin ajatukseen siitä, etten ole tainut muutamaan vuoteen käydä rannalla ollenkaan. Kun kolmisen vuotta sitten ostin itselleni suunnattoman suloiset uikkarit oli mielessäni asennemuutos ja suuntana ranta. Rantakäyttöön asti uudet uikkarit eivät koskaan kuitenkaan päässeet; en vain pystynyt siihen.

Syy siihen, etten ole käynyt vuosiin rannalla on se, että olen yksinkertaisesti kokenut sen liian ahdistavaksi muiden silmäparien alla. Kyse ei siis oikeastaan ole siitä, että paheksuisin itse vartaloani uimapuvussa vaan siitä, että pelkään muiden tekevän niin. Olen jo vuosia sanonut pahimman pelkoni olevan Helsingin Hietaniemen uimaranta, jossa kaikki vain tuntuvat olevan täydellisiä. Siksi olen suosinut harvoilla rantakäynneilläni pienempiä rantoja, salaisia poukamia, ystävien mökkejä tai yöuinteja - silloin ei kukaan näe.

Onko rannallakäyminen siis tosiaan minusta pelkästään timmikroppaisten yksinoikeus? Ei todellakaan, mutta silti minua on ahdistanut suunnattomasti astua alueelle, jonne suurin osa ihmisistä on tuntunut saapuvan vain esittelemään täydellisen ruskettunutta, selluliititonta vartaloaan siinä missä minä olen vain... no, minä.

Vai onko sittenkään? Ehkä kyse onkin vain siitä, miten itse suhtaudun itseeni ja, että vertaan itseäni muihin rannalla makoileviin ihmisiin. Jälleen siis palataan siihen miten näen itse itseni; kyse ei oikeastaan ole siitä minkälaisia muut ovat vaan siitä minkälainen minä olen. Enkä nyt puhu "lantioni" ympärysmitasta vaan siitä mitä tapahtuu pääni sisällä; kun on kävellyt puistossa, jossa tuntematon tyttö on huutanut "läskit reidet", pitänyt rouvalle ovea auki ja saanut kiitokseksi "kiitos, läski" ja ala-asteella kuullut söpöltä pojalta "haluisin muuten alkaa olee, mut kun sä oot niin lihava" alkaa itsekin helposti uskoa siihen, että itseään pitäisi jotenkin hävetä.

Ei kuitenkaan pitäisi; Veera näytti omassa uimapuvussaan yhtä upealta kuin Beyonce kerrostalonkokoisissa mainoskuvissaan, mutta vain täysin eri tavalla ja se meistä ihmisistä tekeekin niin kauniita - me ollaan kaikki erilaisia!

Kesken muutaman viikon takaisten festareiden, intouduin riisumaan vaatteeni uimapukuni päältä ja juoksemaan kylmään meriveteen. Kaikenlisäksi polskuttelin Hietaniemen rannalla kymmenien tuhansien ihmisen edessä, eikä se tuntunut painajaismaiselta laisinkaan. Festarimusiikin tahtiin tanssiaskel tuntui vedessä paljon kevyemmältä ja vasta noustessani vedestä rantaan, ymmärsin ylittäneeni itseni. Noin vain, aivan vahingossa. Ja se tuntui niiiiin hyvältä. Siitä tiedänkin sen olevan todellista - en miettinyt asiaa laisinkaan niin kuin ei rannalla olemista pitäisikään.

Kuva: Marilyn Monroe on Tobey Beach 1949, André de Dienes

Photo Diary | Rock The Beach 2013

7/03/2013


































Vitsi kun jännitin aivan sikana perjantaina ennen Rival Sonsin haastattelua, sillä omat suosikit jännittävät aina kaikkein eniten. Olen kyllä ennenkin haastatellut bändin rumpalia Mikea (haastattelun voi lukea täällä), mutta vielä silloin bändi ei ollut itselleni ihan yhtä suunnattoman iso juttu kuin nyt joten se ei jotenkin osannut jännittää yhtä paljon. Nyt olin aivan pissat housussa ennen haastattelua, vaikka Jay on ilmeisesti ihan tunnetustikin todella mukava ja maanläheinen tyyppi.

Kun päästiin bäkkärin tuntumaan, rentouduin melkein heti kun hän esitteli itsensä ja tarjosi juotavaa. Jaylla on ihan mielettömän rauhallinen energia ja kyseessä on muutenkin niin fiksu kaveri, että olisin vaan voinut kuunnella sen juttuja tuntikausia. Ihan älyttömän siisti tyyppi! Onneksi haastattelut menikin kai ihan hyvin, mitä nyt ensiksi jännitti niin paljon, että varmaan änkytin ihan hirveästi. Jännitysänkytys ja omituiset äänenpainot ei varmaan lähde muuta kuin tekemisen myötä!

Sain myöskin tänään järisyttäviä uutisia, pääsen nimittäin perjaintaina Ruisrockissa haastattelemaan Hurtsia! (!!!) Ei helvetti ja ennen kaikkea hui saatana. Tätä olen yrittänyt jo monta vuotta ja nyt se vihdoin näyttää natsaavan!

Kysymyksiä ja vastauksia tatuoinneista

6/18/2013

Sanotaan, että ihmisen keho on ihmisen temppeli, mutta kuinka pitkään jaksaisit asua samassa mestassa ennen kuin sisustat uudelleen? Niinpä. Siksi olen itse päättänyt koristaa kehoani tatuoinnein eikä loppua vielä toistaiseksi näy. Minusta tatuoinnit ovat hieno tapa merkitä elämänsä huippuhetkiä tai fiiliksiä itseensä loppuelämäksi. Lisäksi koen itse rääkänneeni kehoani tarpeettomasti niin paljon, että tahdon "palkita" sen koristamalla sen kauniiksi. Kukin tyylillään; siinä missä toinen tahtoo tatuointiensa taakse tarinan saattaa toinen muuten vain haluta kivan näköisen kuvan ihoonsa ja kolmas pitää tatuointeja vain typeräni muoti-ilmiönä.

Omasta mielestäni tatuoinnit eivät missään nimessä ole vain muoti-ilmiö enkä ole koskaan tavannut ketään, joka olisi ottanut tatuoinnin siksi, että se on trendikästä (ja minä olen tavannut paljon tatuoituja ihmisiä.) Uskon, että tatuointitaide on vain tullut 2000-luvulla hyväksytymmäksi laajemmassa mittakaavassa ja näin kiinnostus niitä kohtaan on lisääntynyt kuten myös kynnys madaltunut kaikenlaisille ihmiseille ottaa tatuointi. Nykyään on jo arkista nähdä vastaantulevalla kaduntallaajalla tatuointi ja jopa työpaikat suhtautuvat osittain avoimemmin tatuoituihin työnhakijoihin.


On mielestäni hassua nimetä tuhansia vuosia vanha tapa muodiksi. Vaikka tatuointien historiaa on mahdotonta ajoittaa tarkkaan, oli jo esimerkiksi maailman parhaiten säilyneellä kivikautisella ihmisruumiilla tatuointeja. Eurooppaan tatuoinnit palasivat löytöretkeilijöiden mukana 1600- ja 1700-luvuilla kun merimiehet antoivat alkuasukkaiden tatuoida itseään ja toivat tatuoituja alkuasukkaita myös näytille Eurooppaan. 1800-luvulla tatuoinnit olivat muotia Euroopan kuninkaallisten keskuudessa ja vasta 1900-luvun alussa tatuointien suosio laski länsimaissa sillä niitä harrastivat lähinnä rikolliset ja merimiehet. On siis tavallaan myös hassua leimata kaikki tatuoidut kriminaaleiksi, sillä sitä ennen niiden suosio on ollut kuninkaallisilla!

Uudelleen tatuoinnit alkoivat nousta suosioon vasta viime vuosisadan 60- ja 70-luvuilla. 90-luvulla nykyään monien karttamien (kuten monet muutkin asiat 90-luvulta) tribaalikuvioiden suosio nousi samalla kun old school -tatuoinnit kuten perinteiset ruusut, pantterit ja muut selkeät kuviot nostivat suosiotaan. Suomen ensimmäiset viralliset tatuointiliikkeet avattiin 80-luvun loppupuoliskolla! Siitä on tultu tähän päivään pitkä matka ja nykyään tatuoinnit alkavat olla päivä päivältä yhä arkisempia. Koska tatuoinnit kiinnostavat monia, pyysin teitä kysymään mahdollisia kysymyksiä aiheesta esimerkiksi tänne blogiin, Twitteriin tai sähköpostiin. Kysymyksiä tulikin muutama ja tässä niistä yleisimmät!


Korostan, etten ole tatuointialan ammattilainen vaan nimenomaan tatuointijen kuluttajapuolella. Mikäli jokin tässä postauksessa vaatii mielestäsi korjaamista, huikkaathan asiasta minulle kommenttiboksissa!

Miten valitsen tatuoijani?

Kannattaa miettiä sitä millaisen kuvan tahdot ja minkälaisella tyylillä. Eri tatuoijat preferoivat usein hieman erilaisia tyyöejä, joten jos haluaa esimerkiksi muotokuvatatuoinnin kannattaa valita tatuoija, joka on niihin erikoistunut ja joka näin ollen osaa varmasti antaa mitä asiakas haluaa. Erilaisia tatuointityylejä ovat esimerkiksi näin lontoolaisittain old school/traditional, new school/contemporary, traditional Japanese tattoo, black-and-gray, portrait, celtic, typographig ja neoclassical -tatuoinnit. Jos tahdot vain esimerkiksi teknisesti hyvin toteutetun tekstin, riittää varmasti kun valitset tatuoijan, joka osaa työnsä yleisesti hyvin.

Kuinka syvälle tatuointineula menee ihon alle korkeintaan? Kuinka paksu suunnilleen neula on?

Tatuointineulan paksuus riippuu monesta asiasta ja tatuoija saattaa käyttää kuvaan jopa monia erilaisia neuloja sen mukaan millaista jälkeä toivotaan. Käyttäväthän esimerkiksi maalaavatkin taiteilijat monia erilaisia pensseleitä! Myös ääriviivoille sekä varjostukseen on omat juttunsa. Neula uppoaa tietääkseni enimmillään kahden mm syvyyteen.

Kun lähtee tatuointiliikkeestä,niin voiko tatuoinnin päälle heti laittaa kangasta jos on esim. joku kevyt paita?

Tatuointi "kelmutetaan" heti tatuoimisen jälkeen eli hyvin voi laittaa paidan päälle! Tatuointi on tosin vähän kosketusarka ei ehkä kannata valita sitä tiukinta biker-takkia! Kun tatuointi on valmis, se pyyhitään, rasvataan, ja kääritään kelmuun. Teipit kiinni, että kelmu varmasti pysyy ja ready to go!

Jos tulee esim.paha olo niin voiko tatuoimisen keskeyttää hetkeksi ja jatkaa jonkun ajan kuluttua?

Kannattaa syödä ja juoda hyvin ennen tatuointiaikaa, sillä alhainen verensokeri voi pahimmassa tapauksessa viedä tajun. Älä myöskään juo alkoholia edellisenä (tai samana) päivänä ennen tatuoinnin ottamista. Krapulassa tatuoinnin ottaminen on kivuliaampaa ja pyörtymisriski suuri. Lisäksi alkoholi ohentaa verta, minkä seurauksena veri tuo väriä ulos ihon alta ja se näin ollen heikentää tatuoinnin laatua. Tatuoija antaa varmasti ottaa breikin jos nätisti pyytää!


Voiko kuvaa tehdä arven päälle? Eli voiko arpea käytännössä "peittää" osittain/kokonaan tatuoimalla päälle?

Voi! Se riippuu myös paljon arvesta/halutusta tatuoinnista. Parasta on taas käväistä liikkeessä kyselemässä tatuoijilta suoraan toteutusvaihtoehdoissa ja samalla näyttämässä arpea niin tatuoijakin osaa arvioida paremmin. Paras ystäväni Riitta sai juuri onnellisena oman arpensa piiloon antaessaan tatuointimessuilla tatuoijalle vapaat kädet. Lopputuloksen ja ennen-/jälkeen -kuvat voitte katsoa täältä.

Paljonko tatuointi maksaa?

Useat veloittavat aikaa varatessa varausmaksun n. 50e, mutta tämä on tietysti pois lopullisen tatuoinnin hinnasta. Tatuoinnin hinta on koon, eri värien lukumäärän ja sen tekemiseen tarvittavan ajan summa, eli pieni ja nopeasti tehtävä kuva iholla tulee tietysti halvemmaksi kuin iso ja yksityiskohtainen kuva. Suomessa käsittääkseni aika tyypillinen hinta liikkuu 100e/tunti paikkeilla, mutta eri tatuoijien välillä saattaa varmasti olla eroja. Kun tatuoija näkee mallisi, saat tarkemman hinta-arvion joten kannattaa käydä suoraan liikkeessä kyselemässä!

Tuleeko tatuointia tehdessä kuvan kohdalta verta?

Mikäli et ole nauttinut alkoholia tai särkylääkkeitä jotka ohentavat verta, on verenvuoto yleensä hyvin vähäistä. Tämäkin on toki hyvin yksilöllistä!


Miten parantuvaa tatuointia hoidetaan?

On tärkeää muistaa, että tatuointi on avohaava ja sitä tulisi hoitaa sen mukaisesti! Tatuointi paranee ihotyypistä riippuen kahden-viiden viikon kuluessa, uusi tatuointi tulee pitää puhtaana tulehduksien välttämiseksi ja tatuoinnin rasvaus on erittäin tärkeää. Tatuoinnin päälle kasvava rupi lähtee paranemisen edetessä iholiuskoina irti sitä mukaa kun uusi iho kehittyy sen alla. Rasittavin paranemisvaiheista on usein kutiamisvaihe, jolloin on ehdottoman tärkeää, ettei tatuointia raavi! Sitä saa toki taputella, mikä hieman hellittää kutinaa, mutta esimerkiksi mahdollisesti tatuoinnin päälle kehittyvä rupi on kiinni musteessa ja ruven lähtiessä etuajassa lähtee myös muste sen mukana. Ammattitaitoiset tatuoijat antavat asiakkaalleen tarkat ohjeet tatuoinnin hoidosta! Ohjeistuksissa saattaa olla pientä vaihtelua.

Miten tatuointi säilyy?

Tatuoinnin värit haalistuvat vuosien saatossa erityisesti suorassa auringonvalossa, siksi on erittäin tärkeää käyttää aurinkorasvaa kesäisin! Tatuoinnin halistuminen ja kuvan yksityiskohtien ja ääriviivojen ikään kuin "pehmeneminen" on kuitenkin hyvin yksilöllistä ja riippuu myös siitä, missä paikassa tatuointi on ja kuinka hyvin se on tehty. Siinä, missä toisen tatuointi saattaa kestää seuraavat vuosikymmenet hyvännäköisenä voi toisen kuva ruveta haalistumaan jo viiden vuoden jälkeen.


Onko kuva hyvä olla selvillä, kun menee tatuointiliikkeeseen puhumaan tatuoijalle vai voiko sinne vaan marssia sisään ja sanoa, että haluaisin tällaisen tatuoinnin joten voitaisiinko suunnitella yhdessä? Onko siis kuinka tavallista aloittaa tatuoinnin suunnittelu tatuoijan kanssa pelkältä ideatasolta vai onko hyvä olla jo jonkinlainen kuva/luonnos, kun menee liikkeeseen ensimmäisen kerran?

Tatuointikuva voidaan suunnitella itse tai tatuointiliikkeessä valitaan mallikansioista ns. tatuointiflasheilta haluttu kuva. Tatuoijalla tulisi mielestäni olla täysi valmius suunnitella kuva asiakkaan toiveiden mukaan ja uskon, että tämä onkin se mitä tehdään eniten. Täysin valmista kuvaa, jota ei ole valmis muuttamaan millään tapaa ei kannata viedä tatuoijalle sillä sitä väistämättä joudutaan muuttamaan edes sen verran, että se saadaan selkeäksi kuvaksi iholle. Esimerkiksi liian yksityiskohtaisia kuvia on pakko yksinkertaistaa hieman, jottei niistä aikojen saatossa tulisi niin suttuja. Kannattaa kuunnella tatuoijaa sillä loppujen lopuksi se varmasti tietää paremmin! Jos ei siis tahdo valita kuvaa suoraan kansiosta, tatuoijaa voi lähestyä esimerkiksi oman luonnoksen, referenssikuvien tai verbaalisen idean kanssa!

Olen ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja mietin, että mitä jos se ei näytäkkään siltä kuin ajattelin ja mitä jos kaipaankin “tyhjää” ihoa? Onko tämä normaalia jännittämistä vai enkö ole vielä valmis?

Kannattaa olla varma tatuoijastaan ja luottaa tatuoijan taitoihin! Jos itse kuva on tarpeeksi tärkeä ja/tai hieno niin en usko, että sitä tulee koskaan katumaan, päinvastoin, uskon että sitä tulee rakastamaan ihan hirveän paljon ja kokemus tulee olemaan jopa voimauttava! Muistathan myös, että ennen tatuoimista tatuoija näyttää sinulle luonnoksen johon voi vielä vaikuttaa. Vielä sen jälkeen tatuoija asettaa iholle siirtokuvan, jolloin voi vaikuttaa tatuoinnin sijaintiin. Ensimmäisen tatuoinnin kanssa on varmasti ihan normaalia jännittää ja itse jännitän vieläkin vaikka kyseessä olisi ties kuinka mones! Tatuointi on sellainen asia joka ensiksi jännittää, mutta usein siitä tulee sen jälkeen jo tapa. Hyvä tapa.  Itse en ole koskaan kaivannut “tyhjää ihoani” vaan päinvastoin tyhjä ihoni näyttää nyt vain niin paljon tylsemmältä!


Kun ei ole mitään varausaikaa vaan vain puhelinnumero liikkeeseen, jossa vieläpä eri tatuoijat työskentelevät eri päivinä, niin voiko sinne vaan soittaa aukioloaikoina ja kysyä aikaa, vaikka eivät edes olisi kyseissä liikkeessä? Ja vastataanko liikkeessä edes puhelimeen kun luulisi, että usein on tatuoijilla työ kesken. Sama jos käväisee liikkeessä, niin eihän tatuoija voi työtänsä keskeyttää ja tulla juttelemaan?

Rohkeasti rimpauttamaan, niinhän se selviää! Jos ei oma tatuoija ole paikalla, varmasti joku langan toisessa päässä kertoo ainakin, että milloin voi soittaa uudelleen! Myös liikkeessä on sama homma, eli jos tatuoija ei ole paikalla joku varmasti kertoo milloin on. Joillakin suosituilla liikkeillä saattaa olla varauksia kalenteri täynnä vaikkapa puolen vuoden päähän ja siksi nämä liikkeet saattavat pitää yksittäisiä ajanvarauspäiviä, jolloin halukkaat voivat tulla paikalle varaamaan itselleen aikoja. Itse olen myös useasti ollut aina ensin sähköpostitse yhteyksissä tatuoijan kanssa ja sen välityksellä vaihtanut ideoita sekä hinta-arvioita tai varannut itselleni ajan!


Mistä tietää, huolehtiiko tatuoija hygieniasta?

Kannattaa jo aikaa varatessa vähän katsoa paikan ja tatuoijan siisteyttä. Kysy myös vaikka suoraan hygieniasta, välineiden steriloinnista ja tatuoinnin tekemisestä. Luotettava tatuoija pitää aina hansikkaita, käyttää sterilisoituja välineitä ja ottaa ne pussista asiakkaan nähden. On hyvä luottaa vaikutelmaan, jonka tatuoijasta saa ja vertailla liikkeitä. Kannattaa myös kysyä muiden kokemuksia paikasta; vertaistuki, vinkit ja suositukset ovat ehdottoman varteenotettavia! Tatuointi on myös aina parempi ottaa liikkeessä kuin esimerkiksi festareilla, sillä siellä hygienia ei vain välttämättä aina riitä.

Voiko tatuoija tai tatuointiliike kieltäytyä tatuoimasta?

Voi, tottakai! Suomen laki ei suoranaisesti kiellä tekemästä alle 18-vuotiaalle tatuointia, mutta joissain liikkeissä tatuointeja ei tehdä alaikäisille lainkaan ja joskus siihen taas vaaditaan vähintään vanhempien kirjallinen lupa. Kaikissa liikkeissä ei myöskään suostuta toteuttamaan kaikkia ehdotuksia kuten kasvoihin tehtävää tatuointia tai loukkaavia tatuointeja. Tatuoijalla on täysi vapaus tottakai kieltäytyä tatuoimasta ketä tahansa, tämä on täysin tatuoijasta kiinni. Kukin tyylillään!

Miten tatuoinnista pääsee helpoiten eroon?

Jos suunnittelet tätä jo ennen tatuoinnin ottoa, älä ota tatuointia. Tatuoinneista ei koskaan pääse helposti eroon. Poistaminen laserilla on kallista sekä vaatii monta hoitokertaa ja joitakin värejä (esimerkiksi vihreää ja turkoosia) on vaikea saada haalistumaan. Vanhoja tatuointeja pystyy myös korjaamaan tai peittämään nyrkkisääntönä se, että peitettävän päälle tuleva tatuointi on tietysti tummempi.

Sattuuko tatuoinnin otto? Miltä se tuntuu?

Se tuntuu siltä kuin joku laittaisi neulan ihoosi ja vetäisi sitä edestakaisin muutaman tunnin ajan. Helpoimmillaan se tuntuu pieneltä nipistelyltä ja kutittelulta, pahimmillaan se saattaa joistain paikoista kiristää todella! Tatuoimiseen tottuu yleensä hiljalleen session aikana, mutta mikäli tehtävä kuva on isokokoinen ja sen tekemiseen menee aikaa, voi tatuoitavaa kohtaa lopulta alkaa särkeä. Kipu on hyvin yksilöllistä, joten on mahdotonta antaa tähän minkäänlaista absoluuttista totuutta. Kipu riippuu myös hyvin paljon kehon osasta, johon tatuointia tehdään (raajojen sisäpinnoille tatuoiminen sattuu usein enemmän kuin ulkopintoihin tehtävä kuva), siitä kuinka monia ihmisen hermoratoja on lähellä tatuoitavaa paikkaa ja siitä onko iho luun päällä kuinka ohutta. Yleisesti herkimpiä alueita ovat mm. rinta, kaula, kyljet, kainalot, kämmenselät sekä jalkapöydät. Yleisesti iisimpejä alueita ovat esim. pohkeiden sivut, olkapäät, lapa sekä kyynärvarret. Iho kestää noin neljä tuntia yhtäjaksoista tatuoimista ja siksi suuret tatuoinnit jaetaankin usein moneen sessioon. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kipu kestää vain hetken ja tatuointisi kestää koko loppuelämäsi. Siksi kuvan lopputuloksen tulisi mielestäni ehdottomasti mennä kivun pelon edelle.


Saanko puudutuksen?

Et. Tatuoitavan voi sen sijaan toki puuduttaa apteekista saatavalla Emla-pintapuudutusvoiteella. Emla sivellään ohuena kerroksena tatuoitavalle alueelle ja peitetään kelmulla n. 1-1,5 tuntia ennen tatuoimista. Varmista kuitenkin etukäteen tatuoijaltasi, että suostuuko hän tekemään kuvaa Emlatulle iholle!

Onko tatuointi jälkeenpäin kipeä?

Turvonnut ja kosketusarka toki, mutta ei suoranaisesti kivulias. Jos tatuointia ei rasvaa kunnolla ja se pääsee kuivumaan, se saattaa kipeytyä ja tuntua "kireältä."

Voiko tatuointi tulehtua?

Tottakai voi, sillä se on avohaava. Jos tatuoinnista pitää huolta, on tämä  kuitenkin äärimmäisen harvinaista. Tulehduksen tuntee siitä, että tatuoitu iho on epätavallisen kosketusarka sekä punainen jopa senttien päästä tatuoidusta alueesta ja turvoksissa.

Voinko saunoa uuden tatuointini kanssa?

Älä nyt ainakaan heti - n. pariin viikkoon. Tatuoinnin kanssa voi mennä saunaan vasta kun rupi ja kuoriutuva kuollut iho on lähtenyt kokonaan pois. Tämä kestää yleensä n. 2-3 viikkoa. Normaali peseytyminen ei tatuointia luonnollisestikaan haittaa, päinvastoin jos et huolehdi hygieniasta, voit olla varma, että tatuointisi tulehtuu!
Miltä tatuointi näyttää kun se on parantunut?

Tatuointi saattaa usein pysyä monta viikkoakin vähän kiiltävän ja "ryppysen" näköisenä vaikka varsinaiset ruvet olisivatkin jo lähteneet. Hyvin pienellä osalla ihmisistä kuvat paranevat ihan täysin vain siinä viikossa/kahdessa, eikä näytä sen jälkeen enää kuivalta/kiiltävältä/rupiselta. Kärsivällisyyttä!

Mitä jos tatuoinnissani on jälkeenpäin jotain vikaa?

Kannattaa aina kääntyä tatuoijansa puoleen! Myös pikkuvikojen korjaaminen tulisi kuulua tatuoinnin hintaan, eli jos esim. väri jää laikukkaaksi tai epätasaiseksi kuuluu sen viimeisteleminen tatuoijan tehtäviin. Joidenkin iho reagoi tiettyihin väreihin eri tavalla tai iholla voi olla arpia, joihin muste ei tartu yhtä hyvin kuin muualle. (Ikuisesti takuu ei tietenkään ole voimassa värien haalistuessa vuosien myötä luonnollisesti.) Tatuatan Jarno tiivisti kaiken aikoinaan jotenkin sympaattisesti Wormz-foorumeilla: "Aina jos joku asia askarruttaa, ensiksi syytä olisi kääntyä tatuoijansa puoleen. Me ollaan sitä varten että me halutaan et meidän kuvat näyttää hyvälle ja autetaan jos sen kanssa tulee ongelmia eikä sen kanssa pärjää. Meitä kiinnostaa. Me tiedetään. Meitä ei tarvitse pelätä. Meille voi vaikka soittaa! Jos me ei vastata, niin yleensä me soitamme takaisin. Jos emme, yritä uudestaan. Meillä on huono muisti."


Tatuointini on tummunut yhdestä kulmasta aika reilulta alueelta, ehkä sentin verran ääriviivojen ulkopuolelta. Aluksi luulin sen olevan mustelma, mutta se vain on ja pysyy, mistä on kyse?

Jos tatuoija menee neulansa kanssa liian syvälle tatuoidessaan, muste saattaa levitä hiussuonia pitkin näin aiheuttaen sumean levinneen "varjon" tatuoinnin ympärille. Tätä kutsutaan "tatuointi blow-outiksi (tattoo blow out.)" Jotkut alueet kuten taipeet tai muut alueet missä on tarpeeksi herkkä ja ohut iho ovat erityisen herkkiä blow outeille. Tällaista kuvaa kannattaa käydä näyttämässä sen tehneelle tatuoijalle, joka varmasti osaa sanoa paremmin mikä on hätänä ja kuinka kannattaa edetä!

Voinko ottaa tatuointini kesällä?

Voit ottaa tatuointisi kesällä, mutta aurinkoa et kuitenkaan saa ottaa koska suorassa auringonpaisteessa uusi tatuointisi saattaa palaa. Rasittavinta kesän kynnyksellä otetussa tatuoinnissa on sen piilottaminen (sijainnista riippuen), eli jos pitää suojata esimerkiksi pitkähihaisella tai pitkillä housuilla niin voi tulla vähän kuumat oltavat! Lasten aurinkorasvat ovat kova juttu koska niissä on niin kovat suojakertoimet!

Siinä kysymykset tällä kertaa ja kyselkää toki lisää! Postauksen kuvat on otettu Helsingin Bonafidessa, missä kävin lauantaina ottamassa itselleni uutta kuvaa joka vilahteleekin sneak peekkinä ylläolevissa kuvissa ja varmasti niin tulevissa muissa postauksissa kuin instagramissanikin. Parempaa kuvaa siitä saatte sitten kun se on parantunut! Olen siitä aivan suunnattoman onnellinen ja se on aivan täydellinen, luulen etten enää juurikaan ota omia tatuointejani muualla kuin Leenan hellässä huomassa. Kuva on juuri sellainen kuin halusinkin (ja vielä enemmän), uskomattoman hienosti tehty ja muistoksi jäi hauska päiväkin vielä. Superpeukku tähän!

Photo diary | Ruisrock 2013

6/08/2013




















Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.