Pikapuheenvuoro ulkonäkökriiseilystä

3/20/2013


Jäin aikaisemmin tänään miettimään erästä asiaa sen verran, että nyt on vähän pakko purkaa ajatuksia auki. Twitterissä (jossa olen muuten jälleen aktivoitunut, jipii ja klik!) Eetu totesi aiemmin päivällä näin: "Ärsyttää mimmit jotka valittaa ulkonäöstään vaik ne näyttää jumalattoman hyviltä." "Niinpä", totesin. Sitten tajusin tekeväni sitä paljon itsekin.

Totuushan on, että lähtökohtaisestikaan se valittaminen ei auta mitään. Jos asia on muutettavissa, kannattaa se mielummin muuttaa kuin siitä valittaa. Jos taas asiaan ei voi vaikuttaa, on siitä turha valittaa sillä eihän se auta. Se ei kuitenkaan liene pointeista tärkein, vaan se, että kaikki ihmiset ovat oikeasti kauniita. Eikä tämä nyt ole mitään hippihörhöilyä vaan ihan tosissani uskon niin, jos sydän on puhdasta kultaa, loistaa se sitäkin enemmän ulospäin ja tekee ulkokuoresta vieläkin kauniimman. Kaunista on ihminen, joka hymyilee.

Sen sijaan kaunista ei ole ihminen, joka nipistelee vatsansa liikaihoa itkuräät poskilla, märisee koska on lihonnut rumaksi ja heittää pyyhkeen kehään sillä on nyt ruma ja arvoton ihminen.



Kaikilla on rumaläskityhmä-päiviä. Väittäisin, että naisilla useammin kuin miehillä mutta uskon myös, että naisten ulkonäkökriiseilyä korostetaan liian paljon. Myös pojilla on varmasti usein epävarma olla. Minä tunnen oloni epäviehättäväksi n. neljänä päivänä viikossa, niistä vähintään yhtenä tunnen oloni aivan järkyttävän ällöttäväksi. Se on aivan liian suuri luku. Voin sanoa tämän täällä ääneen, sillä olen aiemminkin kertonut teille rehdisti olevani järkyttävän ujo ja myöntänyt ettei itsetuntonikaan ole huippuluokkaa. Olen vähän raasu ja se on sääli. Itsevarmana olisin ehkä kauniimpi.

Myös Veera kirjoitti aiheesta, joten päätin itsekin miettiä asiaa. Itse en pidä itseäni suoranaisesti rumana. En edes niinä neljänä päivänä viikosta, mutten toisaalta näe olevani tarpeeksi kauniskaan. Siinä se ongelma kai piileekin. Tarpeeksi kaunis... Tarpeeksi kaunis mihin? Olen tarpeeksi kaunis rakastamaan, olen tarpeeksi kaunis elämään, olen tarpeeksi kaunis hengittämään jokainen hetki, olen tarpeeksi kaunis auttamaan ihmisiä, olen tarpeeksi kaunis... no, niin. Olen tarpeeksi kaunis.

Kun koen oloni rumaksi ja sanon sen ääneen, minä oikeasti uskon sen koko sydämestäni. Kyse ei siis ole huomion hakemisesta. Siksi siis toivon ulkopuolisilta ymmärystä, sillä kun joku muu saattaa nähdä kauniin tytön joka valittaa olevansa ruma, minä ihan oikeasti näen itsessäni vain ruman tytön joka myöntää sen ääneen. Toistaiseksi minä lupaan yrittää kääntää omat ajatukseni positiiviseksi, ja nähdä itseni sinä kauniina, arvokkaana olentona, joka saattaisin olla. Yrittäkää tekin.

Kuvissa tänään kampaajalta haettu hetkellinen afro. Se on ihan vitun siisti.



Hakusanoja, joilla blogiani on haettu



Mikä siinä on, että parhaat asukuvani tulee aina otettua reissun päällä? Olenko jotenkin rentoutuneempi kuvissa ollessani poissa koto-Suomesta, vai uskallanko kenties pukeutua rohkeammin ollessani poissa tuttujen silmäparien alta? Mene ja tiedä, mutta tässä kuitenkin todella pitkästä aikaa asukuvia, tällä kertaa Saksasta. Jenna nappasi (urheasti, kiipesi ihan pöydällekin) nämä kuvat hotellihuoneessamme ennen kuin check-outtasimme ulos hotellistamme muutama tunti ennen lähtöä lentokentälle.

(Tällaista hattua olen etsinyt ihan älyttömän pitkään, melkein kaksi vuotta! En vain ole löytänyt täydellistä ja tuo natsasi todella hyvin. Onneksi ostin tuon sen sillä se olisi jäänyt harmittamaan!)



Haluaisin nyt jakaa kanssanne muutamia omia suosikkejani hakusanoista, joilla olette löytäneet blogiini! Olen aika onnekas siinä mielessä, ettei blogiini oikeastaan löydetä ikinä mitenkään röyhkein hakusanoin, yleisimpiä ovat erilaiset kosmetiikkatuotteet joiden perässä blogiini saavutaan eniten.

En nähnyt lady gagaa

minkä kokoinen on lihava

mistä voi tilata kynsilakkoja osamaksulla kun luottotiedot ovat menneet (:D)

festarit esiintyjät päällekäin (I know that feeling bro!)

nenä pienemmäksi (tällä löydetään blogiini jatkuvasti)

rakastuminen

itsetunto ja itseluottamus

90-luvun pvc takki (no jopas!)

alushousut indiedays.com (siis saako meiltä jotain työsuhdepikkareita?)

anteksi mutta nyt en ymaran (en minäkään)

eilen oli vielää niin herkkää (niinpä, ja nyt jo googletellaan pvc-takkeja)

et ole ansainnut mitään (no onpas ankaraa!)

fuch yeah mitä tarkoittaa

hulahula vanteella laihaksi (yritin, ei onnistunut)

huomasin olevani lihava (wau, hieno saavutus!)

ihana lauantai ajatelma

itsetehtyjä sydämen muotoisia keksejä

jared leto naimisissa (hienoa, että löysitte tienne vaimon blogiin!)

kaikki tahtoo olla astronautteja (aijaa?)

mitä tarkoittaa muuttolinnut unessa

käytöstavat keniassa (???)

last friday night tyhmä musiikkivideo

muuttolintuja metsästämässä (joku on sekoittanut minut ja Veeran?), 

palveleva asenne tissi (???MIKÄ)

pidin bileet ja kaduttaa

seksikäs (kiitti)

syksy kutsuu minua (runollista)

Photo diary | Munich

3/18/2013


Torstai-iltana Jenna rantautui luokseni sänkyyni löhöilemään. Askarreltiin kaikenlaista kuten kirjoiteltiin meidän yhteistä päiväkirjaa (sain sen Jennalta lahjaksi joskus, kirjoitetaan siihen molemmat ja aina silloin tällöin se vaihtaa omistajaa toiselta toiselle) ja kirjoitettiin teille esimerkiksi käsinkirjoitettu postaus. Oltiin alusta alkaenkin vähän skeptisiä, että saataisiinko ollenkaan unta koko yönä, mutta lopulta ei edes yritetty!

Ennen kolmea alettiin sitten valmistautua lähtöä varten eikä oltu nukuttu sekuntiakaan. Ei kun 24h Alepasta kanisteri energiajuomaa kehiin ja vielä kentällä kupponen kahvia, kyllä pärisi! Kikateltiin niin paljon, että kaikki muut kentällä aamusta liikkeellä olleet ihmiset varmaan vihasi meitä. No, ainakin pysyttiin hereillä mikä oli tärkeintä. Suuntana oli nimittäin München!

Münchenissa käytiin viemässä isommat laukut hotellille ja lähdettiin sitten seikkailemaan. Oltiin jo niin aikaisin aamulla nimittäin Saksassa, että ei tietenkään päästy vielä tsekkaamaan sisään huoneeseemme muutamaan tuntiin. Se ei sinäänsä haitannut sillä meidän oli tarkoituskin tutustua kaupunkiin paremmin, mutta kieltämättä pienet yöunet olisivat olleet poikaa! Lähdettiin kuitenkin liikkeelle samoilla silmillä ilman sen tarkempaa suuntaa!

Meidän hotellimme oli aivan kivenheiton päästä päärautatieasemasta, joten Saksan syke oli aivan kävelymatkan päässä. Meillä oli kuitenkin päiväliput, että päästiin kulkemaan metrolla tarvittaessa. Ei kuitenkaan katsottu metrokarttaa saatika tavallista karttaa seikkaillessamme, käveltiin hyvän aikaa ennen kuin löydettiin mitään oikeasti mielenkiintoista, mutta onneksi kävellessä kaikki ympärillä kohoavat rakennukset olivat hurjan kauniita!

Jossain vaiheessa seikkailua kofeiini kai loppui elimistöstämme ja crashattiin todella kovaa. Istahdettiin paikalliseen Starbucksiin ja istuttiin siellä lannistuneessa hiljaisuudessa kahvikuppostemme ja juustokakkupalojemme äärellä tuijottaen tyhjyyteen. Itse nuokuin niin pahasti, että jos olisin saanut luvan niin olisin varmasti nukahtanut pöytään. Hetken rauhoittumisen jälkeen käytiin vessassa ja itse roiskin kylmää vettä naamalleni sekä otin vähän lepoa vessakopissa. Ei kai sitä auttanut kuin lähteä uudestaan liikenteeseen!







Heti kun oltiin kävelty vähän aikaa raikkaassa ulkoilmassa, parantui olo huimasti ja olin kuin uusi ihminen! Iskettiinkin seikkailullamme pian kultasuoneen kun löydettiin ilmeisesti jonkinlainen kauppojen ja oikein komean näköisten rakennuksien keskittymä. Lisäksi taivaalta satui satumaisen hennosti ja harvakseltaan hitaasti lumihiutaleita maahan tehden esimerkiksi jo valmiiksikin kauniista kaduista vieläkin vaikuttavampia.

Kun kello oli sen verran, että saatiin jo palata hotellille, päätettiin hakea vähän juotavaa iltaa alten kaupasta ja siinä samalla vähän syötävää hotellille. Aivan hotellimme läheltä löytyikin tuttu ja turvallinen Lidl joten päätettiin käydä siellä. Kerättiin ostoksemme hyllyistä ja jonotettiin kassalle, jossa kassaneiti alkoi kertoa minulle jotakin saksaksi. Kerroin englanniksi sekä yritin myös elehtiä etten valitettavasti osaa saksaa, mutta nainen jatkoi saksan puhumista. Lopulta hän totesi englanniksi "No Visa" ja lopulta ymmärsin ettei ruokakaupassa käy kuin käteinen. Suunnattoman yllättyneenä poistuimme kaupasta, jonka ulkopuolella tuntematon nainen ystävällisesti huikkasi missä suunnassa olisi lähin pankki.

Käveltiin pankkiin ja nostettiin käteistä, minkä jälkeen palattiin kauppaan ja haettiin ostoksemme uudestaan hyllyistä. Jonotettiin taas kassalle ja jälleen kassaneiti alkoi kertoa minulle jotakin saksaksi. Kuunneltuani saksankielistä tarinointia hetken kassaneidin hänen esimiehensä astui esiin taustalta vartijan janssa ja kertoi englanniksi, että he eivät tahdo ottaa viidenkymmenen euron seteliä sillä se on liian suuri vaan he tahtoisivat kahdenkymmenen euron setelin. Olin sanaton. Kassaneiti kai näki hämmentyneisyyteni sillä hän sitten lopulta laski viiden euron seteleistä minulle vaihtorahat esimiehensä kehoituksista huolimatta ja pääsin ostoksieni kanssa vihdoin ulos kaupasta. Saksan kieli olisi ollut avuksi!

Hotlassa oli superihana, leveä ikkunalauta johon mahtui helposti makoilemaan tai istuskelemaan sekä samalla katselemaan kadulle! Jenna vielä tajusi, että nuo ikkunatkin saa halutessa auki ja ranskalaiselta parvekkeelta pääsee helposti kurottautumaan raikkaaseen ulkoilmaan! Olisipa mulla kotonakin sellainen! En kuitenkaan tutkinut hotellihuonetta kauhean pitkään sillä sammahdin heti "pienille" muutaman tunnin päikkäreille, niiden jälkeen olo oli jälleen kuin uudella ihmisellä!





Edessä oli siis koko matkamme funktio – Hurtsin keikka! Olin niin suunnattoman onnellinen kun voitettiin Jennan kanssa kyseinen kilpailu enkä vaan voinut uskoa, että oltiin Saksassa lähdössä katsomaan Hurtsia. Hoinkin koko ajan Jennalle ääneen miten omituinen perjaintai meillä oli ollut. “Mitä v*ttua, me ollaan Saksassa?”

Mä olen nähnyt Hurtsin livenä aikaisemminkin, mutten ole koskaan matkustanut katsomaan kyseistä bändiä ulkomaille. En muuten muista olenko kertonut täällä blogin puolella tästä, mutta viime kesän lopussa tapasin myös tulevan aviomieheni Theo Hutchcraftin! Silloin elettiin WKND-festareiden lauantaipäivää, joka oli siis ainoa päivä jona itse olin suunnitellut raahautuvani paikan päälle, Hurtsin perässä tietenkin. Muistan vieläkin sen hetken kuin eilisen, oltiin juuri haettu meidän VIP-passit infopisteessä ja asteltu siksi sitä kautta alueelle kun ensimmäinen ihminen, joka ohitseni viilettää oli herra Hutchcraft. Siis jotain aivan uskomatonta. Onneksi ystäväni rohkaisi vetämään hihasta, sillä sain heitettyä yläfemmat ja otettua yhteiskuvankin!

Minulla olisi kuitenkin ollut niin paljon sanottaaa, niin paljon kiitettävää… sillä bändi on suosikkini ja kantanut minua viime vuosina yli niiden vaikeimpienkin hetkien, antanut voimaa kun sitä en ole mistään muualta saanut sekä tarjonnut lohtua kun olen sitä eniten tarvinnut. Menin kuitenkin tilanteesta jotenkin niin mykästi, että sain suustani ehkä vain pari sanaa ja se jäi harmittamaan. Tällä kertaa päätin siis varautua paremmin ja heittäytyä ihan rehtiin fanityttömoodiin; kirjoitin lentokoneessa vanhan kunnon fanikirjeen!

Keikkapaikka oli nimeltään Theaterfabrik, ja se sijaitsi jonkinlaisella omituisella aukiolla, ikään kuin konttiaukiolla joka oli samalla täynnä erilaisia saluunamaisia pikkupubeja ja muita… paikkoja. En yksinkertaisesti osaa kuvailla paikkaa sanoin. Aukiolla oli jokatapauksessa myös tämä Theaterfabrik, joka oli hallimainen rakennus, mutta keikkapaikkana kuitenkin melko pieni. Jos pitäisi verrata Helsingin meininkeihin, sanoisin että lava oli ehkäpä samaa luokkaa kuin Nosturissa ja itse salin tilavuus ehkäpä Circuksen luokkaa, mutta ilman yläkertaa.

Minulla ei ole mitään hajua kauan Hurts soitti, mutta ei tarpeeksi pitkään kuitenkaan. Biisejä kuultiin niin Happiness-levyltä, kuin viikko aikaisemmin ilmestyneeltä Exile-uutuudeltakin! Löysin jopa uuden suosikin Exilelta, nimittäin jo ennen keikkaa muita kappaleita enemmän soittamani Somebody To Die For upposi akustisena luihin ja ytimiin asti! Jos en aivan väärässä ole, niin voisin erittäin vahvasti veikata tätä jopa sinkkubiisiksi! (Vai onkohan se vain oma toiveeni…)

(Tykkään muuten tästä vikasta kuvasta jotenkin tosi paljon.)

Keikan jälkeen haettiin meidän takit narikasta ja kirmattiin pihalle. Siellä näin suuren fanijoukon odottelemassa seinustalla ja tajusin tämän olevan tilaisuuteni. Fanityttö sisälläni kannusti odottamaan kylmässä enemmän kuin kehoni olisi ehkä tahtonut, mutta onneksi kannusti! Nimittäin jokusen odottelun jälkeen molemmat herrat saapuivat ulos ja sain nimmarin lippuuni sekä (rumpujen pärinää) annettua kirjeeni!! Jipii! Sain tavallaan vihdoinkin sanottua k i i t o s .

Iso sydän tähän.



Hoas, mene roskiin

3/04/2013


Tänään olen ollut vähän tuohtunut. Nyt eletään jo maaliskuuta, mikä tarkoittaa sitä, että olen muuttanut pois Helsingin opiskelija-asuntosäätiön eli Hoasin asunnosta jo kolme kuukautta sitten. Siis kolme kuukautta olen jo asunut toisaalla, ja edelleen saan kärsiä vanhasta Hoasin solustani sekä uusista maksuista joita säätiö keksii iskeä minun maksettavakseni. On naurettavaa, että kolmen kuukauden jälkeenkään en tunnu pääsevän Hoasista eroon.

Kirsikkana kakun päällä on vielä Hoasin jäätävän kylmä asiakaspalvelu, jonka seuraava muoto olisi varmaankin fyysinen väkivalta. Asiakaspalvelusta saa voimalla nyhtää tietoa ennen kuin mitään saa irti sillä itse asiakaspalvelijoilla ei ole intoa keskustella asiakkaidensa kanssa. Sen sijaan asiakas saa itse kahlata läpi Hoasin sivustojen pikkupräntit, joita voi sitten esittää asiakaspalvelijoille toivoen, että niiden pohjalta saisi edes jotain irti. Lisäksi kyllä-ei-tyyppiset nihkeät vastaukset jokaiseen kysymykseen vituttavat.


Siis eikös koko säätiön olisi tarkoitus tarjota asuntoja nuorille opiskelijoille, sekä tukea ja neuvoa kotoaan ensimmäistä kertaa poismuuttaville? Herääkin siis kysymys, että miksi juuri Hoasilla ollaan järisyttävän kylmiä ja joustamattomia, sekä käytetään suunnattomasti hyväksi nuorien arkuutta ja tietämättömyyttä yrittämällä rahastaa kaikista asioista mistä mahdollista. On helppo nöyrtyä ja suostua maksamaan asiat heti kättelyssä vaikkei oikeasti kuuluisi, onneksi itse olen oppinut sanomaan ei ja taistelemaan oikeuksieni puolesta kuin kunnon solusoturi. Tästä taidosta saan kiittää sekä ystäviäni, että Hoasia, joka antaa niin kovin paljon syytä taistella vastaan.

Onneksi keskustelupalstoilla Hoasin maine leviää nopeasti ja nopealla etsivätyöllä käy ilmi tarina jos toinenkin säätiön vaikeudesta. Valitettavasti tieto ei kuitenkaan saavuta kaikkia. Toisaalta vaikka saavuttaisin, useille opiskelijoilla ei siitä huolimatta ole valinnanvaraa sillä opiskelija-asunnoista on pääkaupunkiseudulla niin huutava pula.

Pulasta huolimatta kannattaa kuitenkin edes katsella muita vaihtoehtoja. Sen lisäksi, että Hoasin solu-asunnot ovat usein huonossa kunnossa, Hoas myös mainostaa niiden olevan erityisen halpoja. Tämä on usein toki totta, mutta välillä kaupungiltakin löytyy asuntoja, jotka ovat hinta-kokosuhteeltaan yhtä halpoja tai halvempiakin kuin Hoas. Jos siis sinulla on muutto edessä ja sinulla on aikaa odottaa, suosittelen lämpimästi suuntaamaan katseen jonnekin muualle kuin Hoasin opiskelijaidylliin*.

*Sanaa "idylli" käytetään hyvin löyhästi.

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.