Rantakunto ja vedessä tanssimisen sietämätön keveys

7/11/2013


Jo lapsena meri oli yksi lempiasioistani, polskuttelin vedessä tuntikausia ja yksi lempiolennoistani maan päällä oli delfiini. Kreikassa suuren turkoosin vesistön äärellä mereen oli helppo rakastua ja olen siksi tietyllä tapaa kasvanut siihen kiinni pienestä lapsesta saakka. Silloin temmelsin tietysti vielä innoissani tavallisten lasten uikkareiden voimin ilman tietoakaan ulkonäköpaineista (ahh, ignorance is bliss...), mutta pitkälti koko teini-ikäni varmaan aina ihan aikuisuuteen asti muistan uineeni lähinnä t-paidoissa.

Kerran kävin ottamassa aurinkoa 2010 ja samalla saatoin hieman pulahtaa vedessäkin, silloinkin kävelin varmuuden vuoksi ihan niemen nokkaan missä ei varmasti ollut yhtään ketään muuta. Se oli viimeisin kerta kun olen käynyt uimassa. Tänä kesänä havahduin ajatukseen siitä, etten ole tainut muutamaan vuoteen käydä rannalla ollenkaan. Kun kolmisen vuotta sitten ostin itselleni suunnattoman suloiset uikkarit oli mielessäni asennemuutos ja suuntana ranta. Rantakäyttöön asti uudet uikkarit eivät koskaan kuitenkaan päässeet; en vain pystynyt siihen.

Syy siihen, etten ole käynyt vuosiin rannalla on se, että olen yksinkertaisesti kokenut sen liian ahdistavaksi muiden silmäparien alla. Kyse ei siis oikeastaan ole siitä, että paheksuisin itse vartaloani uimapuvussa vaan siitä, että pelkään muiden tekevän niin. Olen jo vuosia sanonut pahimman pelkoni olevan Helsingin Hietaniemen uimaranta, jossa kaikki vain tuntuvat olevan täydellisiä. Siksi olen suosinut harvoilla rantakäynneilläni pienempiä rantoja, salaisia poukamia, ystävien mökkejä tai yöuinteja - silloin ei kukaan näe.

Onko rannallakäyminen siis tosiaan minusta pelkästään timmikroppaisten yksinoikeus? Ei todellakaan, mutta silti minua on ahdistanut suunnattomasti astua alueelle, jonne suurin osa ihmisistä on tuntunut saapuvan vain esittelemään täydellisen ruskettunutta, selluliititonta vartaloaan siinä missä minä olen vain... no, minä.

Vai onko sittenkään? Ehkä kyse onkin vain siitä, miten itse suhtaudun itseeni ja, että vertaan itseäni muihin rannalla makoileviin ihmisiin. Jälleen siis palataan siihen miten näen itse itseni; kyse ei oikeastaan ole siitä minkälaisia muut ovat vaan siitä minkälainen minä olen. Enkä nyt puhu "lantioni" ympärysmitasta vaan siitä mitä tapahtuu pääni sisällä; kun on kävellyt puistossa, jossa tuntematon tyttö on huutanut "läskit reidet", pitänyt rouvalle ovea auki ja saanut kiitokseksi "kiitos, läski" ja ala-asteella kuullut söpöltä pojalta "haluisin muuten alkaa olee, mut kun sä oot niin lihava" alkaa itsekin helposti uskoa siihen, että itseään pitäisi jotenkin hävetä.

Ei kuitenkaan pitäisi; Veera näytti omassa uimapuvussaan yhtä upealta kuin Beyonce kerrostalonkokoisissa mainoskuvissaan, mutta vain täysin eri tavalla ja se meistä ihmisistä tekeekin niin kauniita - me ollaan kaikki erilaisia!

Kesken muutaman viikon takaisten festareiden, intouduin riisumaan vaatteeni uimapukuni päältä ja juoksemaan kylmään meriveteen. Kaikenlisäksi polskuttelin Hietaniemen rannalla kymmenien tuhansien ihmisen edessä, eikä se tuntunut painajaismaiselta laisinkaan. Festarimusiikin tahtiin tanssiaskel tuntui vedessä paljon kevyemmältä ja vasta noustessani vedestä rantaan, ymmärsin ylittäneeni itseni. Noin vain, aivan vahingossa. Ja se tuntui niiiiin hyvältä. Siitä tiedänkin sen olevan todellista - en miettinyt asiaa laisinkaan niin kuin ei rannalla olemista pitäisikään.

Kuva: Marilyn Monroe on Tobey Beach 1949, André de Dienes

Photo Diary | Rock The Beach 2013

7/03/2013


































Vitsi kun jännitin aivan sikana perjantaina ennen Rival Sonsin haastattelua, sillä omat suosikit jännittävät aina kaikkein eniten. Olen kyllä ennenkin haastatellut bändin rumpalia Mikea (haastattelun voi lukea täällä), mutta vielä silloin bändi ei ollut itselleni ihan yhtä suunnattoman iso juttu kuin nyt joten se ei jotenkin osannut jännittää yhtä paljon. Nyt olin aivan pissat housussa ennen haastattelua, vaikka Jay on ilmeisesti ihan tunnetustikin todella mukava ja maanläheinen tyyppi.

Kun päästiin bäkkärin tuntumaan, rentouduin melkein heti kun hän esitteli itsensä ja tarjosi juotavaa. Jaylla on ihan mielettömän rauhallinen energia ja kyseessä on muutenkin niin fiksu kaveri, että olisin vaan voinut kuunnella sen juttuja tuntikausia. Ihan älyttömän siisti tyyppi! Onneksi haastattelut menikin kai ihan hyvin, mitä nyt ensiksi jännitti niin paljon, että varmaan änkytin ihan hirveästi. Jännitysänkytys ja omituiset äänenpainot ei varmaan lähde muuta kuin tekemisen myötä!

Sain myöskin tänään järisyttäviä uutisia, pääsen nimittäin perjaintaina Ruisrockissa haastattelemaan Hurtsia! (!!!) Ei helvetti ja ennen kaikkea hui saatana. Tätä olen yrittänyt jo monta vuotta ja nyt se vihdoin näyttää natsaavan!

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.