SLIDER

JOANNA HEARTS


Helsinkiläinen musiikkibloggaaja ja internetin supersankari, jonka voi löytää valokuvaamasta festarilavojen kupeesta, fiilistelemästä keikkoja pikkuklubien takanurkasta, tai selailemasta Spotifyn uutuuksia yön pikkutunneilla.

UUTISKIRJE

 

Minusta tulee positiivinen mummo

Olen viime vuosina yrittänyt erityisesti panostaa itseni kehittämiseen ja yksi tärkeimmistä tehtävistäni on ollut oppia ajattelemaan positiivisemmin. Olen aina ollut optimisti, enkä koskaan edes kauhean kyyninen, mutta tavallisessa arjessa on usein pelottavan helppo antaa negatiivisille ajatuksille tilaa. Siksi olen pyrkinyt tappamaan negatiivisia ajatuksia, mikä menee siis käsi kädessä tuon positiivisen ajattelun kanssa. Joskus mieli on aika vekkuli kaveri, ja se saattaa pistää monessa asiassa vastaan huutaen "Tää on liian vaikeeta, et sä pysty tähän!" On mielestäni tärkeää oppia tunnistamaan tämä negatiivinen ääni itsessään ja oppia kääntämään se ylösalaisin, korvaten sen positiivisilla ajatuksilla kuten "Hei, tää on ihan kivaa! Kyllä mä pystyn tähän!"


Mistähän sen luin - no, jossain kuitenkin sanottiin, että ennen kuin julistaa itsensä masentuneeksi, kannattaa varmistaa, ettei ole ympäröinyt itseään kusipäillä. Kärjistettyä ehkä, mutta mielestäni ehdottoman totta. On harvinaisen vaikeaa pysyä positiivisena jos joku naljailee tai valittaa kaikesta jatkuvasti. Kun toisen mielestä kaikki on jatkuvasti ihan paskaa, aurinko ei paista tarpeeksi, leipä on pahaa, päätä särkee, kaikki vituttaa ja kengätkin hiertää, on vaikea keskittyä itsekään siihen mikä kaikki oikeastaan on hyvin. Ei ole mitään raskaampaa kuin ihminen, joka jatkuvasti saastuttaa ympäristönsä negatiivisuudellaan.

Toisaalta saatan itse henkilökohtaisesti ärsyyntyä myös helposti toisesta ääripäästä, niistä joiden mielestä elämän jokaisena sekuntina kaikki on vain kukkakedolla tanssimista eikä mikään ole koskaan huonosti koska valittaminen on poikkeuksettoman turhaa. He ovat oikeassa - elämä voi olla vaikeinakin hetkinä kuin kukkakedolla tanssimista jos sitä vain osaa katsoa oikeasta näkövinkkelistä ja valittaminenkin on kyllä todella turhaa - se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omia tuntemuksiaan tulisi tuoda ilmi. Me olemme ihmisiä; kuolevaisia, psykologisia olentoja, jotka kokevat erilaisia tunnealoja ilosta ja onnesta vihaan, suruun ja ärtymykseen. Meillä on oikeus tuntea kaikkia näitä tunteita, yhtä paljon niitä hyviä kuin huonojakin. Valittaminen suuressa ärsyynnyksen tilassa on toki rasittavaa, mutta omia tunteitaan on myös oikeus välillä purkaa ulospäin, sillä näin voi myös itse ärsytyksestä päästä eroon.

Viime vuosina olen karsinut tai karkoittanut ympäriltäni huomattavan määrän ihmisiä, joiden seurassa minulla on ollut paha olla. Jos ystävyyssuhde vain myrkyttää toista, tai pahimmassa tapauksessa molempia - kannattaako sitä todella jatkaa? Silloin kaikille paras päätös saattaa olla lähteä eri suuntiin, oman onnensa vuoksi on ihan sallittua taistella!

Ystävyyssuhteeni ovat kariutuneet monista syistä, jotkut surullisemmista kuin toiset, mutta se yksi asia jota en todellakaan ikävöi, on taakse jättämieni ihmisten negatiivinen energia. Ihmiset, jotka ovat nyt ympärilläni eivät välttämättä ole pohjimmiltaan yhtään sen vähempää tai enempää onnellisempia, mutta ainakaan he eivät saastuta ympäristöään takertumalla vain negatiivisiin koitoksiin, arvostelemalla muita tai puhumalla muiden selän takana. He ovat pohjimmiltaan upeita, hyväntahtoisia ihmisiä, joita joskus ilostuttaa ja joskus ärsyttää, mutta vain sen verran kuin on jokaiselle ihmiselle luontaista ja ennen kaikkea he saattavat innostua mitä typerimmistäkin asioista nanosekunneissa.

(Juuri kirjoitettuani tuon edellisen lauseen, käveli Sini sisään, joka ei voisi paremmin sopia tuohon kuvaukseen. Sini innostuu niin helposti ja mistä tahansa, että olen keksinyt viime viikolla jopa uuden käsitteen "olla ihan Sininä.")

Itse koen olevani ystävyysrintamalla juuri nyt mahdollisesti onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Toki tunnen itseni usein yksinäiseksi kun ympärilläni ei olekaan enää yhtä laajaa tukiverkostoa kun aikaisemmin, mutta ainakin tiedän, että ihmiset, jotka ovat edelleen elämässäni ovat sellaisia joihin voin todella luottaa ja, jotka ovat tässä vielä kymmenen - ehkä kahdenkinkymmenen vuoden päästä! Olen mielummin hieman yksinäinen, kuin ihmisten seurassa, joiden kanssa minulla on lopulta aika paha olla.

Työskentelen tällä hetkellä asiakaspalvelijana Ullanlinnassa, jossa asuu ja siksi myös asioi paljon iäkkäämpiä ihmisiä; rouvia, herroja ja pariskuntia. Jotkut ovat ihastuttava, kohteliaita, uteliaita ja hauskoja, ja piristävät työtäni päivittäin. Sitten on näitä toisia tapauksia, joiden mielestä kaikki on vaan aina niin kamalan huonosti ja koko ajan ärsyttää. Toivon, että minä en koskaan muuttuisi sellaiseksi ärsyyntyneeksi mummoksi, joka aiheuttaa ympärilleen pahaa mieltä, vaan sellaiseksi iloiseksi, joka osaisi piristää muita sekä nauttia omasta elämästään. Katsellessani töissä satunnaisia iäkkäitä känkkäränkkiä, en voi muuta kuin toivoa, etten itse lakkaa koskaan hymyilemästä.


18 kommenttia

  1. Ihana teksti Joanna. Aiheet josta kirjoitat on aina jotenkin niin lähellä mun omia ajatuksia. Oon itse paljon miettinyt viime aikoina, miks oon näin, no, en nyt sanoisi masentunut, mutta ehkä allapäin. Yksi syy voi juurikin olla se, ettei mulla oo hirveästi ihmisiä mun ympärilläni, tai oikeastaan ne ihmiset ketä luulin että kuuluu mun tukiverkostoon, ei itse olekaan samaa mieltä. Sä vaikutat tosi ihanalta ihmiseltä ja ois niin kiva tuntea sut paremmin.



    Tuli mieleen muuten tosta kärttysistä/iloisista mummoista nyt kun oon psykologiaa viime aikoina ahkerasti lukenut, että siinähän on kyse integraation onnistumisesta, tuleeko meistä tyytyväisiä vai katkeria. Mikäli vanhana voimme katsoa taaksepäin elämäämme ja olla tyytyväisiä valintoihimme (esim. olla onnellisia siitä että rohkenimme ottaa avioeron) niin integraatio onnistuu ja koemme olevamme "valmiita kuolemaan" ja eletty elämä tuntuu merkitykselliseltä. Jos taas tajuamme vanhoina että olisi pitänyt tehdä toisin sen ja sen suhteen, katkeroidumme, alamme pelkäämään kuolemaa, ja ikään kuin kostamme oman katkeruutemme muille ja varsinkin nuorille. En tiedä menikö vähän aiheen vierestä, mutta ite kans todellakin toivon, että voisin olla elämäniloinen ja viisas mummeli joskus.



    Ihanaa syksyä!



    Kaisa

    VastaaPoista
  2. Mäkin toivon, että oon mummona sellanen ihanan positiivinen menossa mukana oleva hömppämummo enkä maailmaa vihaava, ennakkoluuloinen ja muutoksia sietämätön känkkäränkkä! Ehkä mulla on mummonakin vielä pirtee pinkki tukka! :D Se vasta oliskin.. Tosin, näin yhdellä mummolla yks päivä sellasen permanenttihattaratukan, joka oli hennon vaaleenpunainen, se oli söpö!

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana postaus! Ja oot niin kaunis <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos ihanasta tekstistä :) tuntuu rohkaisevalta kun joku muu sanoo ääneen sen, mitä itse on salaa miettinyt. Entinen paras ystäväni aiheuttaa enää mielipahaa ja ärsytystä, joten olen päättänyt pudottaa hänet kokonaan pois kyydistäni. Ratkaisu on tähän asti kuulostanut omaan korvaani turhan radikaalilta, mutta tekstiä lukiessani käsitin ettei se ole sitä.

    VastaaPoista
  5. Tosi hyvä teksti! :) Toivottavasti minusta ei tule Ullanlinnan känkkäränkkämummoa! :D

    VastaaPoista
  6. Kiitos ihanasta ja rohkaisevasta tekstistä! : )



    Itsekin pohdiskelin samoja asioita vähän aikaa sitten ja päätin, että nyt on vaan aika lopettaa muutama ystävyyssuhde - vaikkei se nyt mikään helpoin päätös ollutkaan.



    Juuri nämä negatiiviset ajattelijat saa omankin mielen mustaksi. Toinen on myös se, että "ystävät" pyytävät koko ajan suuria ja vaikeitakin palveluksia, eikä vastakaiuksi saa edes kysymystä "mitä sinulle kuuluu?".

    VastaaPoista
  7. Kiitos Kaisa ihanasta kommentista.♥



    Ja toi on kyllä ihan totta varmaan. :) Toisaalta ehkä siinä vaiheessa kannattaisi yrittää tehdä jotakin muistamisen arvoista eikä tuhlata energiaansa katkeruuden purkamiseksi muihin ihmisiin, mut ehkä tää on vaan koska oon pohjiltani kuitenkin optimisti. :)

    VastaaPoista
  8. Joo niillähän näkee myös niitä pastellinliloja tukkia paljon!! Mäkin haluan tulla sellaiseksi! :)

    VastaaPoista
  9. Koskaan ei oo radikaalia taistella oman onnensa vuoksi! Ja negatiivisuus saastuttaa varmasti myös itseä, joten päätös voi olla hyödyksi myös toiselle. :)

    VastaaPoista
  10. Ei tuu kun syötän sulle niin paljon pullaa et oot aina onnellinen! :D

    VastaaPoista
  11. Se ei ikinä ole helppo päätös! Minulle ainakin se vaikeus on tullut loppupeleissä siitä, että olen tuntenut ihan omia omantunnon tuskiani eikä siitä itse ystävyyssuhteen katkeamisesta. Tai toki sekin tuottaa surua, mutta se suurin harmistus tulee pelosta, että on tehnyt vääräm päätöksen tai väärin toista kohtaan. Mutta eikö se toinenkin ihminen ansaitse mielummin ystävän, joka arvostaa sitä mitä hän on? Samalla itse kokee voivansa pahoin toisen energian vuoksi. Eikö siis olekin molemmille parempi ratkaisu lähteä eri suuntiin? Yhteinen kurjuus ei tuo kummallekaan onnea! :)



    Ihanaa kuulla, että tekstini toi sinulle rohkeutta! :)

    VastaaPoista
  12. Narsistit on pahimpia ja sellasia on tullut pudotettua kyydistä useamminkin. Ne on niitä näennäisesti itsevarmoja, jatkuvasti piikitteleviä, kaikesta itselleen kunnian ottavia, aina kilpailemassa. Itse asiassa kilpailevat ja kateelliset ihmiset on pahimpia. Ne ei koskaan sano, että ootpa nätti/taitava/älykäs...ne sanoo et et sä kyl yleensä oo noin nätti, et näytä tänään niin läskiltä, joskus sullakin välähtää, et sä silti oo niin hyvä ku mä.



    Itse olen tunneihminen ja koen hyvän ja pahan niin syvästi, että sellaisia tasapainoisesti perusonnellisia vissiin hirvittää. En tahdo tähän taas liikaa avautua, mutta on sellaisia ihmisiä, jotka oikeesti "valittaa" aiheesta (huom, siis ystäviini kuuluu mm. pahoista kivuista kärsivä ihminen) ja sitten ne kermapeyllynillittäjät. Näiden ihmisten kanssa se huumori on avain ystävyyteen ja onnellisuuteen (jälkimmäisiä en enää tunne). Musta huumori kukkii vaikka välillä tekee mieli huutaa kivusta, olkoon se psyykkistä tai fyysistä. Itse asiassa mua naurattaa jotenkin tuo ajatus känkkäränkkämummosta...siis ei varmaan päin naamaa, mutta ajatuksena. Tulee sellanen stereotypia sontsalla tai käsilaukulla hujauttavasta mummelista mieleen...



    Viime päivinä oon yllättynyt hymyilyn voimasta, oon vaan jotenkin antanut mennä...nauran koiramme touhuille ja koitan ottaa rennommin. Eläimiltä sitä oppii sellasta elämän nautiskelua. :)



    Hyvä kirjoitus sulla, tykkään kovasti sun ilmaisuvoimaisesta tavasta kirjoittaa. Jotenkin myös samaistun moniin ajatuksiin. Olet tosin taatusti paljon positiivisempi ihminen kuin minä koskaan.

    VastaaPoista
  13. Kiitos pitkästä kommentista! :) Olet oiekeassa, kaikki mainitsemasi ihmiset ovat kyllä raskaita... Olen itse myös hyvin tunneihminen ja otan kyllä kaiken todella pahasti itseeni, liikutun niin hyvistä kuin huonoistakin asioista syvästi eri tavoin ja ihan ymmärrettävästi monilla on sitä joskus varmastikin vaikeaa käsittää. Olen äärimmäisyyksien ihminen - tunnen aina paljon jotakin.

    Kai sitä pitäisi oppia rinnastamaan ongelmiaan useammin "oikeisiin" ongelmiin, kipuihin ja kärsimyksiin. Toisaalta vituttaa myös se, että itse ei saisi koskaan valittaa mistään koska jossain muualla on nälänhätää. Kaikilla ihmisillä on ongelmansa ja ne tuntuvat aina isoilta itsellensä, kaikilla meistä on oikeus tuntea se vaiva ja käsitellä se eri tavoin - jotkut valittamalla, jotkut itkeskelemällä, jotkut luomalla jotain. Tottakai parasta on aina vaikkapa kuitata kaikki naurulla, mutta enpä ole vielä tavannut ketään joka ei koskaan tuntisi ärsytystä. :)

    VastaaPoista
  14. Hei! Olipas ihana kirjoitus, samastuin niin ajatuksiisi. Tällä hetkellä minulla ei ole oikeastaan kuin yksi todella läheinen ystävä, mutta vietän paljon aikaa myös perheeni, sekä poikaystäväni kanssa. Mutta olen ihan samaa mieltä... Mielummin ympärilläni on vaikka vähemmän ihmisiä, kuin ylläpitäisin sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät tee minulle yhtään hyvää niin sanotusti.



    Mutta kertakaikkiaan tosi hienoja ajatuksia kirjoitit <3 Ja vaikutat kyllä niin ihanalta, hyväsydämmiseltä ihmiseltä. Kaikkea hyvää sinulle kaunokainen :)

    VastaaPoista
  15. Mulla tulee aina niin hyvä mieli kun luen näitä sun postauksia:) Olen itsekin tässä parin viikon ajan pohtinut omia ihmissuhteita ja huomasin tässä lukiessani, että ystäväpiiriini kuuluu erittäin paljon tälläisiä negatiivisia pessimistejä.."pessimisti ei koskaan pety", miksi pitäisi valmistautua pettymään? Tuollaisen ajattelutavan kanssa elämä voi olla aika rajoittunutta, ainakin onnellisuuden suhteen. Rakastan kuitenkin näitä pessimistisiä ystäviäni (joilla tuntuu aina ärsyttävän joku asia..:D) sellaisina kuin ovat, mutta itse ainakin yritän keskittyä positiivisuuteen puuduttavan opiskelun ja ihmissuhdeongelmien ohella:D Ja juuri näistä sun piristävistä postauksista saan jotain uutta puhtia, joten kiitos sinulle ja jatka samaan malliin!

    VastaaPoista

© Joanna Hearts • Theme by Maira G.