Kirje tulevaisuuden itselleni

10/20/2013




Hei,

Ajattelin kirjoittaa sinulle – en tiedä kysyäksenikö neuvoa vai antaakseni sitä. En nimittäin oikeastaan voi aavistaakaan kumpi meistä on enemmän eksyksissä. Toivon, että se olisin minä nyt kun kirjoitan tätä. Haluaisin niin kovasti tietää missä olet, mitä sinä teet ja miltä sinusta tuntuu kun luet tätä. Toisaalta elämän suurin jännitys on kai juuri se, etten tiedä. Tiedätköhän sinäkään? Toivottavasti voit hyvin.

Olen nähnyt arvet kehossasi ja sydämessäsi ja tiedän, että olet niitä arvokkaampi. Toivottavasti ne ovat jo tehneet sinusta vahvemman ja osaat seistä omilla jaloillasi. Se ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Toivon, että nyt olet huomannut sen jo itsekin. Kehosi ja mielesi pystyy älyttömiin suorituksiin ja luomaan mitä ihmeellisimpiä asioita kunhan vain pusket sitä eteenpäin. Usko itseesi ja käytä epäonnistumista voimavarana, älä heikkoutena. Älä koskaan häpeä menneisyyttäsi. Minä olen se, joka teki sinusta vahvemman.

En toivo mitään enempää kuin sitä, että olet pysynyt aitona. Se on sinun paras ominaisuuteni. Toivottavasti hymyilet paljon, rakastat itseäsi ja annat jonkun muunkin rakastaa sinua. Toivottavasti se joku muu pussailee sinua aamuisin ja saat katsella salaa peiton alta kuinka hän suorittaa aamutoimiaan. Toivottavasti olet rakastunut. Saat olla sellainen kuin olet ja se saa sinut hymyilemään. Kun hymyilet, hän sanoo, että olet kaunis.

Rakasta, rakasta paljon. Rakasta erilaista. Rakasta toisenlaista. Rakasta kaikkea, rakasta kaikkia.

Onnellisena olet ihastuttava, ja tiedät sen itsekin. Mutta vaikka olisit onnellinen älä koskaan käyttäydy ylimielisesti muita kohtaan, sillä sinä et ole sellainen ja se aina kostautuu. He ovat saman arvoisia kuin sinäkin. Toivon, että osaat edelleen myös murehtia ja olla surullinen, mutta ymmärrät ettei se ole heikkoutta vaan vain inhimillisyyttä. On rikkautta tuntea kaikki maailman tunteet. Älä silti kanna kaikkia maailman murheita olkapäilläsi sillä me molemmat tiedämme, että se on rankkaa, etkä voi korjata kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettet voisi yrittää, joten älä koskaan lakkaa välittämästä. Se tuo sinuun lämpöä.

Se, että olet lämmin, ei tarkoita sitä, ettet voisi seistä vahvasti omilla jaloillasi. Seiso periaatteidesi ja mielipiteidesi takana lujasti äläkä luovu niistä vain koska joku muu on eri mieltä. Heillä on oikeus mielipiteeseensä samoin kuin sinullakin. Kellään muulla ei ole oikeutta muuttaa sinua tai ajatusmaailmaasi kuin sinulla itselläsi. Mielipiteelläsi on merkitystä, eikä kukaan pysty hiljentämään sinua. Sinä olet itsesi pahin vihollinen ja jos sovit rauhan itsesi kanssa, voit saavuttaa mitä tahansa. Älä seiso itsesi tiellä tai lannista itseäsi sanomalla ettet pysty johonkin, tartu itsestäsi kiinni ja ravista itsesi todellisuuteen, jossa voit mennä mihin tahansa, olla mitä tahansa tai tehdä mitä tahansa. Ole itsesi paras voimavara, älä pahin vihollinen.

Ole edelleen seikkailija, olethan? Jätä joskus puhelin kotiin ja lähde iltakävelylle rantaan. Kuuntele veden liplatusta ja kuuntele ja tunne missä olet ja mihin olet menossa. Hyppää satunnaiseen raitiovaunuun ja köröttele sillä päätepysäkille asti ilman mitään syytä. Kirjoita käsin seitsemän sivua päiväkirjaan siitä miltä sinusta tuntuu. Kutsu kylään ihminen, jota et vielä tunne niin hyvin kuin tahtoisit. Ala lumisotaa jonkun kanssa ketä rakastat. Suutele tähtitavaan alla. Kuuntele uutta musiikkia. Hymyile vastaantulijoille. Joskus pieni seikkailu on ihan oikeasti juuri se ainoa asia mitä tarvitset.

Luovuus on asunut kehossasi jo syntymästäsi lähtien ja sinä hengität sitä, joten älä koskaan, koskaan lakkaa luomasta. Se on niin suuri osa sinua. Toivottavasti kirjoitat edelleen, kirjoitat paljon, kirjoitat hyvin ja rakastat sitä edelleen. Maalaa, tiedän kuinka aikaavievää se on, mutta älä anna tyhjien tai puolityhjien taulupohjien pölyttyä komerossa, älä ainakaan liian pitkään. Muistatko sen riemun kun kuvataideopettajasi käski sinun maalata ruman maalauksen ja sinusta tuntui kun olisit päässyt vapaaksi? Tai muistatko sen tunteen kun lempikirjasi paljasti järkyttävän käänteen aivan viimeisillä sivulla? Muistatko sen värisyttävän tunteen, jonka saat aina kun onnistut kirjottamisesta, saat sanat ja lauseet ja pilkut vain jotenkin… oikein? Et kai koskaan voisi luopua siitä! Älä luovukaan! Lue, kirjoita, tee.

Toivon, että työksesi teet jotakin mikä tekee sinut onnelliseksi, myitpä sitten pullaa tai miljoonakiinteistöjä. Jos ikinä tulet valinnan eteen, valitse aina rakkaus. Rakkaus on tärkeämpää kuin yksikään kolikko eikä millään ole merkitystä ilman rakkautta. Sinä olet se ihminen, joka valitsee rakkauden, tulet aina olemaan se ihminen eikä se ole huono asia. Muistatko miltä tuntui olla yksin? Jopa ihmisjoukossa, niin loputtoman yksin. Kyse ei ollut koskaan siitä, että et olisi löytänyt kivaa seuraa tai olisi osannut pitää hauskaa, vaan siitä, että sielusi oli yksin ja etkä ottanut vastaan rakkautta. Siksi sinun pitää muistaa, että sinulla pitää aina olla rakkautta ja paloa. Aina, olipa se sitten itseäsi kohtaan, jotakin ihmistä kohtaan, tai jotakin tekemääsi asiaa kohtaan. Valitse aina kaikista suurin rakkaus.

Rakasta. Epäonnistu. Naura. Hymyile. Pussaile. Rakasta lisää. Luo. Kirjoita. Ole rohkea. Ole onnellinen.

Terveisin,
Sinä
(joskus kauan aikaa sitten)



Kun epäonnistumisen pelko lamaannuttaa

10/13/2013



Yhteiskunnan asettaessa niin julmetun paljon arvoa täydellisyydelle, on luonnollista, etteivät epäonnistumista tippaakaan pelkäävät uskalla edes riskeerata mitään ennen kuin on varma, että voi saavuttaa täydellisyyden. Olen itse aikuisiällä ymmärtänyt pelkääväni suunnattomasti negatiivista kritiikkiä ja torjuntaa.

En koskaan tiennyt, että pelolle on nimikin. Menestyvät ihmiset osaavat usein kääntää epäonnistumiset positiivisiksi muutoksiksi siinä missä minun kaltaiseni ihmiset tekevät niistä usein pysyviä ja henkilökohtaisia.

Kun katson nyt taaksepäin, osaan jo tunnistaa monet jo elämäni varhaisvaiheessa tapahtuneet käyttäytymismallit epäonnistumisen peloksi. Ala-asteella luokan eteen liitutaululle ilmestyi nimilista, jonka luo piti kävellä koko luokan eteen pistämään ruksi oman nimen perään jos oli jättänyt läksyt tekemättä tai tehnyt ne huonosti. 

Epäonnistumisen taulu, pelottava. Todellinen alakouluikäisen walk of shame. Jo joskus silloin aloin kadota luokasta "vessaan" aina läksyjen tarkastamisen ajaksi. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi tehnyt läksyjäni vaan siitä, että pelkäsin tehneeni ne väärin tai liian huonosti, ja joutuvani koko luokan eteen näyttämään epäonnistumiseni.

Joskus yläasteella aloitin uuden harrastuksen; improvisaatioteatterin. Se sai minut hetkeksi ulos kuorestani ja minusta tuli lähes tavallinen, sosiaalinen ihminen. Siellä meille toitotettiin kuinka epäonnistuminen on hyvä, sitä ei pidä pelätä ja se vain kehittää! Hurraa epäonnistumiselle! Hurraa sille, kuinka paljon se meitä kasvattaakaan! Hurraa elämänkoulu! Hurraa! Hurraa! Hurraa! 

Muutaman vuoden kuluttua aloin kuitenkin sulkeutua takaisin kuoreeni jälleen. Suurin syy oli varmasti koulukiusaaminen, joka samoihin aikoihin jätti minuun haavoja, jotka tuntuvat tänäkin päivänä elämässäni arpia. Silloin lakkasin edes improvisaatiotunnilla olemasta avoin vaan sulkeuduin itseeni, pelkäsin olevani huonompi kuin muut, epäonnistuvani, tekeväni jotakin naurettavaa, olevani epäonnistuja. Siispä kävelin pois ja lopetin, en tahtonut epäonnistua.

Pohdin nykyään usein milloin meistä katoaa se lapsen rohkeus ja mihin se menee? Missä vaiheessa ei olekaan enää okei höpötellä tuntemattomalle, tehdä typeriä juttuja ja hassutella? 

Toisaalta hyvin pientä lasta saattaa ujostuttaa kovastikin, miksi siis taannumme aikuisella iällä pienen lapsen tasolle ja esimerkiksi piiloudumme tutun ja turvallisen ystävän taakse uudessa seurassa kun olemme jo päässeet ujoudestamme kerran irti? Tai siis, miksi ainakin minä olen taantunut?

Aikuisemmalla iällä tällaiset samankaltaiset tuntemukset ovat vallanneet jo monet elämäni osa-alueet. Kun joku menee liian hyvin, olen niin kauhuissani sen asian mokaamisesta, että joko pakenen tilannetta tai epäonnistun mielummin tarkoituksella kuin jään odottamaan oikeaa epäonnistumista ja kuulemaan kuinka joku voisi sanoa epäonnistujaksi – vieläpä siten, että se oikeasti pitäisi paikkansa. Toisaalta – onko mitään kamalampaa kuin tietää itse, että olisi kyllä pystynyt parempaan?

Epäonnistumisen pelossa itse epäonnistumista kamalempaa on mielestäni itse pelko, sillä se on se, joka lamauttaa ja kummittelee mielessä jatkuvasti. Epäonnistumisen hetkellä asia saattaa vaivata hetken, mutta myöhemmin sitä ei edes muistakaan kun taas epäonnistumisen pelko vaikuttaa aivan kaikkeen jatkuvasti ja saattaa estää jopa tekemästä asioita joita haluaisi tehdä vain koska mokaamisen pelko on niin suuri. Se on pelossa kaikkein vahingollisinta – se rajoittaa. Jos osaisi olla rohkea, voisi vain kävellä tulta päin ja tulla ulos joko iloisena onnistujana tai entisempää vahvempana ja fiksumpana epäonnistujana.

Uskon, että myös kiusaantuneisuuteni sosiaalisissa tilanteissa heijastuu tähän ongelmaan. Sitä pelkää jatkuvasti tekevänsä jotakin väärin ja joutuvansa naurunalaiseksi, epäonnistuvansa porukan hauskuuttajana, äitihahmona tai neuvonantajana, tai asettavansa jonkun toisen – tai pahimmassa tapauksessa itsensä – jotenkin muuten vain erityisen kiusalliseen tilanteeseen. 

Rohkeita ovat ne, jotka uskaltavat olla estottomia omia itsejänsä pelkäämättä epäonnistumista. Unelmoin sellaiseksi ihmiseksi tulemisesta joskus itsekin.

Loppupeleissä kaikkein kamalinta on pistää vaakakuppiin nämä asiat; ensimmäiseen epäonnistumisen ja toiseen kaikki ne asiat, jotka itse jättää kokematta pelon vuoksi. 

Lopulta; mitähän me oltaisiin jos ei erehtyväisiä ihmisiä? Kannattaako todella jättää kokematta jotakin huikeaa vain sen vuoksi, että sen saattaisikin tehdä jotenkin väärin, hassusti, nolosti tai toisin kuin muut?




Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.