Kun epäonnistumisen pelko lamaannuttaa

10/13/2013



Yhteiskunnan asettaessa niin julmetun paljon arvoa täydellisyydelle, on luonnollista, etteivät epäonnistumista tippaakaan pelkäävät uskalla edes riskeerata mitään ennen kuin on varma, että voi saavuttaa täydellisyyden. Olen itse aikuisiällä ymmärtänyt pelkääväni suunnattomasti negatiivista kritiikkiä ja torjuntaa.

En koskaan tiennyt, että pelolle on nimikin. Menestyvät ihmiset osaavat usein kääntää epäonnistumiset positiivisiksi muutoksiksi siinä missä minun kaltaiseni ihmiset tekevät niistä usein pysyviä ja henkilökohtaisia.

Kun katson nyt taaksepäin, osaan jo tunnistaa monet jo elämäni varhaisvaiheessa tapahtuneet käyttäytymismallit epäonnistumisen peloksi. Ala-asteella luokan eteen liitutaululle ilmestyi nimilista, jonka luo piti kävellä koko luokan eteen pistämään ruksi oman nimen perään jos oli jättänyt läksyt tekemättä tai tehnyt ne huonosti. 

Epäonnistumisen taulu, pelottava. Todellinen alakouluikäisen walk of shame. Jo joskus silloin aloin kadota luokasta "vessaan" aina läksyjen tarkastamisen ajaksi. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi tehnyt läksyjäni vaan siitä, että pelkäsin tehneeni ne väärin tai liian huonosti, ja joutuvani koko luokan eteen näyttämään epäonnistumiseni.

Joskus yläasteella aloitin uuden harrastuksen; improvisaatioteatterin. Se sai minut hetkeksi ulos kuorestani ja minusta tuli lähes tavallinen, sosiaalinen ihminen. Siellä meille toitotettiin kuinka epäonnistuminen on hyvä, sitä ei pidä pelätä ja se vain kehittää! Hurraa epäonnistumiselle! Hurraa sille, kuinka paljon se meitä kasvattaakaan! Hurraa elämänkoulu! Hurraa! Hurraa! Hurraa! 

Muutaman vuoden kuluttua aloin kuitenkin sulkeutua takaisin kuoreeni jälleen. Suurin syy oli varmasti koulukiusaaminen, joka samoihin aikoihin jätti minuun haavoja, jotka tuntuvat tänäkin päivänä elämässäni arpia. Silloin lakkasin edes improvisaatiotunnilla olemasta avoin vaan sulkeuduin itseeni, pelkäsin olevani huonompi kuin muut, epäonnistuvani, tekeväni jotakin naurettavaa, olevani epäonnistuja. Siispä kävelin pois ja lopetin, en tahtonut epäonnistua.

Pohdin nykyään usein milloin meistä katoaa se lapsen rohkeus ja mihin se menee? Missä vaiheessa ei olekaan enää okei höpötellä tuntemattomalle, tehdä typeriä juttuja ja hassutella? 

Toisaalta hyvin pientä lasta saattaa ujostuttaa kovastikin, miksi siis taannumme aikuisella iällä pienen lapsen tasolle ja esimerkiksi piiloudumme tutun ja turvallisen ystävän taakse uudessa seurassa kun olemme jo päässeet ujoudestamme kerran irti? Tai siis, miksi ainakin minä olen taantunut?

Aikuisemmalla iällä tällaiset samankaltaiset tuntemukset ovat vallanneet jo monet elämäni osa-alueet. Kun joku menee liian hyvin, olen niin kauhuissani sen asian mokaamisesta, että joko pakenen tilannetta tai epäonnistun mielummin tarkoituksella kuin jään odottamaan oikeaa epäonnistumista ja kuulemaan kuinka joku voisi sanoa epäonnistujaksi – vieläpä siten, että se oikeasti pitäisi paikkansa. Toisaalta – onko mitään kamalampaa kuin tietää itse, että olisi kyllä pystynyt parempaan?

Epäonnistumisen pelossa itse epäonnistumista kamalempaa on mielestäni itse pelko, sillä se on se, joka lamauttaa ja kummittelee mielessä jatkuvasti. Epäonnistumisen hetkellä asia saattaa vaivata hetken, mutta myöhemmin sitä ei edes muistakaan kun taas epäonnistumisen pelko vaikuttaa aivan kaikkeen jatkuvasti ja saattaa estää jopa tekemästä asioita joita haluaisi tehdä vain koska mokaamisen pelko on niin suuri. Se on pelossa kaikkein vahingollisinta – se rajoittaa. Jos osaisi olla rohkea, voisi vain kävellä tulta päin ja tulla ulos joko iloisena onnistujana tai entisempää vahvempana ja fiksumpana epäonnistujana.

Uskon, että myös kiusaantuneisuuteni sosiaalisissa tilanteissa heijastuu tähän ongelmaan. Sitä pelkää jatkuvasti tekevänsä jotakin väärin ja joutuvansa naurunalaiseksi, epäonnistuvansa porukan hauskuuttajana, äitihahmona tai neuvonantajana, tai asettavansa jonkun toisen – tai pahimmassa tapauksessa itsensä – jotenkin muuten vain erityisen kiusalliseen tilanteeseen. 

Rohkeita ovat ne, jotka uskaltavat olla estottomia omia itsejänsä pelkäämättä epäonnistumista. Unelmoin sellaiseksi ihmiseksi tulemisesta joskus itsekin.

Loppupeleissä kaikkein kamalinta on pistää vaakakuppiin nämä asiat; ensimmäiseen epäonnistumisen ja toiseen kaikki ne asiat, jotka itse jättää kokematta pelon vuoksi. 

Lopulta; mitähän me oltaisiin jos ei erehtyväisiä ihmisiä? Kannattaako todella jättää kokematta jotakin huikeaa vain sen vuoksi, että sen saattaisikin tehdä jotenkin väärin, hassusti, nolosti tai toisin kuin muut?




Society puts a ridicilously high value on perfection. Therefore it's only natural that anyone afraid of failure and rejection would be afraid of anything if not absolutely 100% sure that perfection is doable. Successful people often know how to turn failures into victories. I am not one of those people. People like me make failures permanent and personal.

As an adult I have understood that I suffer from a crippling fear of failure. I never knew it even has a name. Atychiphobia. As today is the international day of celebrating failure, I thought we could discuss it a little.

When I look back on my life I can track the first feelings of fear all the way back to my childhood. On third grade the teacher put a list of names on the blackboard and it you hadn't done your homework or you had done them poorly you would have to walk to the front and put and X after your name.

An actual board of failure. A true walk of shame for a 9 year old.

I remember back then I already started disappearing into the toilet whenever it was time to check homework. It wasn't so much about me not doing my homework, but more about me being afraid I didn't do them well enough and had to walk on front of the class and declare my horrible failure. As a teenager I started a new hobby; improvisation theatre. For a while it got me out of my shell and I almost turned into a completely average teenager with some social skills. In theatre they insisted that failure is awesome! It should not be something to be scared of! You can learn for it! Yey for failure! Yey for growth! Hooray hooray hooray!

It worked for a few years until I started to shut down again. I started to skip classes and feel uncomfortable in my skin again. A lot of it had to do with bullying that at the time were making wounds so deep they have only recently started to turn into scars. I lost the ability to be open an vulnerable on theatre because I was so completely afraid of being worse than other people, of failing in front of everybody, doing something ridicilous or just beinga failure in any way. I couldn't do it anymore, so I didn't. I walked away from somethingI loved for the first time. I often wonder when do we lose the courage of a child and where does it go? At what point does it stop being acceptable to talk to strangers and do silly things?

On the other hand, a young child can be very shy. So why do we as adults sometimes become a child again and hide behind a familiar friend when meeting new people and feeling shy. Why do we regress?

As an adult all of these feelings have taken over most parts of my life. If something is working out a little too smoothly I get so terrified of messing it up I either run from it or fail deliberately rather than wait and see if I actually fail in it if I truly give it ago. It would be the absolute worst to have someone call you failure and actually be one after giving your all.

On the other hand is it really more horrifying then knowing you could have done better?

What's more heartbreaking then fear in the fear of failure in my opinion is the actual fear. It cripples you and haunts you in everything you do. When you actually fail, it bothers you at the moment but you get over it. The fear is present in every step of your life and stops you from doing the things you'd love to do.

That is the most haunting and harmful thing in fear - it limitates you. If you only knew how to be brave you could just walk through the flames and come out as a stronger person or a smarter failure.

For me personally I beleive my awkwardness in social situations reflects on this issue strongly. I constantly think about messing something up, saying the wrong thing or being humiliated in front of everyone. I admire the people who have the courage to laugh loud and be themselves without any fear of failure. I aspire to be that person.

In the end, the worst thing is to put these two things on the scale: first, the failure. Second, all of the things you are missing out on because of it. In the end, what are we if not fallible human beings.

Lähetä kommentti

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.