Depression diaries #4

12/21/2014

masennus on itsensä menettämisen suremista



Loppuelämäni ensimmäinen päivä oli se, jona hain apua. Se päivä, jona istuin hermostuneena lääkärin odotushuoneessa ystäväni kanssa pyöritellen peukaloitani ja pohtien mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kahden lääkärin tapaamisen jälkeen lääkäri suositteli minulle kahden viikon sairaslomaa ja mielialalääkitystä. Lääkitystä, josta olin jo muutamaan otteeseen kieltäytynyt. Nyt sanoin kuitenkin kyllä, sillä oloni ei ollut millään muullakaan keinolla parantunut vuosiin.

En halua ottaa sen suuremmin kantaa mielialalääkkeisiin yleisesti, mutta haluan kertoa oman tarinani siitä miten mielialalääkkeet ovat vaikuttaneet omaan vointiini lähikuukausien aikana. Olen itse koko elämäni kammonnut ajatusta lääkkeistä, jotka säätelisivät mielialaani ja omaa tiedonnälkääni on helpottanut lukea ja kuulla muiden tarinoita ja kokemuksia. Tässä siis omani.


Päivänä jona palasin ensimmäistä kertaa kotiin lääkereseptin sekä sairaslomatodistuksen kanssa, olin niin väsynyt, että romahdin suoraan sänkyyni ja nukuin monta tuntia. Itkin, kirjoitin ja verhouduin itseeni. Annoin itselleni luvan siihen vielä yhden päivän verran, lupa tuntea vielä hetken, seuraavana päivänä nousisin ylös ja aloittaisin kaiken alusta.

Ensimmäinen merkittävä muutos, jonka tein haettuani apua oli se, että en tunnustanut pelkästään blogini lukijoille vaan myös ystävilleni ja lähipiirilleni suoraan, että minulla on paha olla. Kerroin äidilleni, ystävilleni ja tuttavilleni. Kerroin suoraan kuinka en pärjää enää yksin ja, että olen hakenut psykiatrista apua ja saanut myös reseptin mielialalääkkeisiin. Muistelen tätä edelleen helpottavimpana muutoksenani sillä tunnustettuani tämän asian kaikille muille, se ei tuntunut enää omalta taakalta, sellaiselta likaiselta salaisuudelta, jota minun pitäisi jotenkin piilotella ja opetella käsittelemään itse kuin kuumaa hiiltä joka polttaa käsiä.

Olin häkeltynyt kaiken sen tuen määrästä, joka minua odotti tunnustuksen toisella puolella. Vastassa eivät olleet ainoastaan ystäväni ja lähiperheeni vaan tukea tuli myös odottamattomilta tahoilta; puolituntemattomilta, tutuilta ja vanhoilta ystäviltä. Viestejä tulvi niin blogissa kuin somessakin ja monet yllättävätkin tahot tahtoivat jakaa omat kokemuksensa, oman tukensa sekä omat neuvonsa. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntui siltä, että minä en ole yksin ja minä selviän tästä. Kaikki tulee vielä joskus olemaan paremmin.

Minua suretti se, kuinka paljon rohkeutta se vaatii, että uskaltaa sanoa ääneen; “Minulla on paha olla.” Surin suunnattomasti sitä kuinka moni muu uskoutui minulle siitä, ettei itse ole uskaltanut hakea apua ja ennen kaikkea olin suunnattoman otettu niistä viesteistä, jotka kertoivat, että minä olen saanut jonkun hakemaan apua. Se jos jokin, merkitsee minulle paljon.

Lääkkeeksi minulle myönnettiin Esipralia, joka sisältää essitalopraamia. Sillä hoidetaan vakavia masennustiloja ja ahdistuneisuushäiriöitä, kuten paniikkihäiriötä, johon voi myös liittyä julkisten paikkojen pelko, sosiaalisten tilanteiden pelko (pelko joutua arvostelun kohteeksi tai aiheuttaa käytöksellään nolostuttavia tilanteita), yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä (krooninen ahdistuneisuus), ja pakko-oireista häiriötä, jotka haittaavat normaalia elämää, esim. jatkuva käsien pesu ja lukituksen tarkistaminen. (Näistä viimeisimmästä en onneksi koskaan kärsinyt.)

Olen ihminen, joka käyttää melko vähäisesti minkäänlaisia lääkkeitä, harvemmin turvaudun edes särkylääkkeisiin tai e-pillereihin sillä en pidä kehoni altistamisesta ylimääräisille lääkeaineille. Lista sivuoireista paketissa oli melkoinen, mutta päätin kokeilla lääkitystä, sillä olin niin masentunut, että aloin olla jo avoin kaikille mahdollisille hoitokeinoille. Aloitin siis aiemmista vastusteluistani huolimatta lääkityksen.

Aluksi lääkehoidon aloittaminen tuotti paljon sivuoireita. Yleisimpinä koetaan usein pahoinvointia, ja se oli minullakin ensimmäisinä päivinä merkittävässä osassa. Pahoinvoinnin lisäksi ruokahaluni katosi ajoittain lähes kokonaan, näin välillä kevyitä aistiharhoja, kärsin päänsärystä ja olin suunnattoman väsynyt koko ajan. Enkä tarkoita yleistä kaamosväsymystä, vaan luonnotonta väsymystä, jonka vuoksi olisin välillä voinut nukahtaa pystyyn. Nukuin yhdentoista tunnin yöunia eikä sekään tuntunut riittävän, herätessäni jaksoin olla hereillä ehkä kaksi tuntia jonka jälkeen tarvitsin jälleen kahden tunnin päiväunet, niiden jälkeen kestin jälleen muutaman tunnin hereillä kunnes tarvitsin toiset nokoset. Tarvitsin keskimäärin kolmet parin tunnin päiväunet vuorokauden aikana pysyäkseni virkeänä ja se toi aluksi paljon kitkaa arkeen.


Tämä kuva on otettu viikko-kaksi sitten kun lääkitystä oli takana runsas kuukausi. Ihottumani on ollut paranemaan päin, olin saanut univelkoja nukuttua pois, aloin inspiroitua jälleen asioista eikä mieli tuntunut niin sumuiselta, ahdistuneisuus oli lieventynyt jos en verran, että samana iltana uskalsin lähteä tupareihin, jossa valtaosa oli minulle tuntemattomia ihmisiä, aloin hiljalleen pitää jälleen itsestäni, ruokavalioni alkoi parantua ja painoni hiljalleen laskea kun aineenvaihdunta alkoi jälleen toimia. Leikkasin otsahiukset ja vaihdoin lävistystä, jotta myös kasvoni saisivat uuden alun.

Fyysisistä olotiloistani huolimatta henkinen oloni alkoi nousta melko pian. Toki tähän vaikutti myös sairaslomani ja se, että tein parhaani sen suhteen etten stressaisi päivätöistäni jättäytymisestä. Yritin samalla ottaa etäisyyttä blogistani sillä tiesin mitä negatiiviset kommentit voisivat tehdä ihmiselle, joka eli tilassa jossa minä silloin elin. Elin päivä kerrallaan, välillä jopa tunti kerrallaan ja keskityin lääkärin kehoitusten mukaisesti tekemään vain asioita jotka tuovat minulle iloa ja rauhaa. Näin paljon ystäviäni, nukuin pitkään, maalasin, luin, loin, yritin inspiroitua, kävin iltakävelyillä, meditoin, kuuntelin musiikkia ja tutkiskelin itseäni. Vaikka pyrinkin olemaan stressaamatta ulkoisista seikoista, sisäisesti tein suunnattomasti töitä, jotta voisin paremmin.

Kuin huomaamatta, alkoi arkeni helpottua. Olin lääkitystä aloittaessani kysynyt monilta mielialalääkityksen kanssa elävältä ystäviltäni kuinka he alkoivat huomata lääkkeiden toimivan eikä kukaan osannut antaa kovin tarkkaa vastausta. Nyt ymmärrän miksi, ja mitä he yrittivät minulle kertoa. On ihan totta, että on mahdotonta paikantaa hetkeä tai edes päivää jona kaikki alkoi olla paremmin. Sen sijaan helpompaa on kuvailla sitä kuinka keho tuntui henkisesti puhdistuvan kaikesta negatiivisesta energiasta ja taakasta jota on aiemmin kantanut mukanaan. Sumuinen mieleni kirkastui päivä päivältä miltein kuin musta savu olisi haihtunut pääni sisältä ja päästänyt mieleni otteestaan. Pystyin hiljalleen ajattelemaan selkeämmin ja vähemmän hysteerisemmin, en tuntenut enää oloani niin itkuiseksi ja pystyin hiljalleen tekemään helpommin järkeviä päätöksiä. Päivä päivältä sain enemmän voimaa hoitaa aivan arkisia asioita; pitää kotini siistinä, huolitella ulkoista olemustani sekä hoitamaan asioita niin lääkäreiden kuin virastojenkin kanssa. Myös töihin palaaminen tuntui lopulta ihanalta asialta ja nyt siellä oleminen noin muutenkin tuntuu jälleen mielekkäältä.

Eniten minua pelotti lääkkeiden aloittamisessa se, että se veisi minulta kyvyn tuntea oikeita tuntea laisinkaan – surullisia tai iloisia. Jopa se etten pystyisi itkemään tuntui pelottavalta, koska masennus oli jo vuosia ollut kuin ystävä, joka pysyi vierellä aina. Suru on kunniavieras, niin sanotaan.

Muutama viikko aloitettuani lääkityksen, sain kuulla, että isoisäni oli joutunut sairaalaan ja eli mahdollisesti viimeisiä päiviään. Halusin kuollakseni nähdä hänet, mutta samalla minua pelotti etten olisi tarpeeksi vahva. En olisi kuitenkaan koskaan antanut anteeksi jos en ehtisi jättämään hyvästejä, joten matkustin sairaalaan Turkuun vaikken tiennyt miten mieleni kestäisi. Sairaalasängyn vierellä tunsin kaikki mahdolliset tunteet, pidin isoisää kädestä kiinni ja itkin surusta. Sillä hetkellä minä tiesin, että kun tunne on tarpeeksi vahva, pystyn edelleen sen tuntemaan. Se ei kuitenkaan ota minusta valtaa ikuisiksi ajoiksi, vaan pystyn käsittelemään sen kuin terve ihminen.

Ainoa kuukausien jälkeen arkeeni jäänyt sivuoire lääkityksestä on jatkuva normaalia korkeampi väsymystila. Aivan niin rankkaa se ei ole ollut kuin lääkitystä aloittaessa, mutta joinakin aamuina tuntuu silti siltä, ettei jaksaisi liikuttaa sormeakaan. Löysin aluksi kevyttä helpotusta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin aamukahvi. Vaihdoin kahvin kuitenkin pian vitamiiniporetabletteihin ja nyt pyrin nauttimaan aamuisin vitamiinisatsit juomien ja tablettejen muodossa aina aamuisin, sekä hiomaan ruokavaliotani monipuolisempaan kuntoon. Myös syömättömyyteni on nimittäin varmasti näytellyt suurta osaa väsymyksessäni.

Pelottavin asia lääkityksen aloittamisen jälkeen on ollut ensimmäinen huono päiväni. Se tunne kun nouset ylös sängystä ja sisälläsi sataa enemmän kuin ikkunan toisella puolella. Olin kauhuissani siitä, että tämä olisi ensimmäinen askel matkalla takaisin siihen samaan mustaan kuoppaan, josta olin kiivennyt ylös vain viikkoja aikaisemmin. Seuraavana päivänä katsoessani taaksepäin ymmärsin kuitenkin, että kyseessä olikin vain aivan tavallinen huono päivä, sellainen joita on ihan kaikilla meillä kuolevaisilla.

Tänään kun katson taaksepäin, tuntuu kivuliaalta katsoa tuota naista tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa. Samalla olen todella ylpeä siitä, että olen rakentanut hänestä ihmisen joka olen nyt. Olen saanut elämäni hiljalleen järjestykseen niin terveyteni, talouteni kuin ihmissuhteidenkin puolesta, eikä jokainen päivä enää tunnu niin suurelta taistelulta. En voi sanoin kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut on vallannut ymmärtäessäni, että olen hiljalleen saanut oman itseni takaisin. Kun mieleni on kirkas, olen aika ihana nainen ja hyvä ystävä, tytär ja ihminen. Masennus on itsensä menettämisen suremista. Sumealla mielellä on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin erakoitua muista ja käpertyä omaan itseensä. Olen myös käsittämättömän kiitollinen kaikesta siitä tuesta, jota olen saanut äidiltä, ystäviltäni ja teiltä. Se on korvaamatonta.

Olenko nyt parantunut? En tietenkään, mutta koen olevani matkalla aika hyvään suuntaan. En halua pysyä lääkityksen alaisena koko elämääni joten tällä hetkellä tärkeintä olisi varata aika lääkäriin kontrollikäynteihin ja alkaa työstämään sairauttani muutenkin kuin vain pillereiden avulla. Koen myös olevani onnekas siitä, että jo ensimmäinen minulle kirjoitettu resepti on tuntunut sopivan näinkin hyvin, sillä kaikille matka ei ole niinkään “helppo.” Kaikille myöskään lääkitys ei tarjoa helpotusta muutenkaan ja se on sääli, mutta kaikilla on varmasti oma reittinsä. Tässä on kuitenkin minun tarinani.

Kannattaako mielialalääkitystä aloittaa? Sitä ei valitettavasti osaa kertoa sinulle kukaan muu kuin sinä itse, ei edes lääkäri. Lääkäri kuitenkin tietää mitä kannattaa kokeilla ja mitä ei, ja kannustan kaikkia ottamaan sen rohkean hypyn jos tuntuu siltä, että mikään muu ei tunnu auttavan. Mikään päätös ei ole lopullinen, ja jos lääke ei tunnu sopivalta voi sen aina lopettaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos jokainen päivä tuntuu taistelulta, voisivat asiat olla joskus paremmin.

Depression diaries #3

11/02/2014

unelma elämästä



Tänään minulla on ollut hyvä olla. Se tuntuu merkilliseltä, ja olen käyttänyt poikkeuksellisen tilanteen hyväkseni pohtien itseäni, elämääni ja sitä millainen tulevaisuuteni voisi olla. En tiedä tekevätkö työtään vihdoin kenties mielialalääkkeet vai sopivan lämmin syksyinen sää, mutta tänään tunnen oloni pitkästä aikaa poikkeuksellisen vastaanottavaiseksi. Kävin rentouttavalla aamupäiväkaakaolla ystävän kanssa ja nyt istun sängyssäni vaaleanpunaisen vilttini alla vaaleanpunaiset, ystäväni tekemät villasukat jalassani ja tunnen ikkunasta kevyesti sisään tunkeutuvan syystuulen hipovan ihoani samalla kun istun tässä naputtelemassa. (Toisin sanoen siis välttelen jälleen tiskivuortani.)

En ole sattuneista syistä lähiaikoina tuntenut itseäni kovin itsekseni joten tällainen tuulahdus hyvää oloa tuntuu enemmän itseltäni kuin aikoihin. Uskon jälleen, että ihminen on eniten itsensä parhaimmillaan, ei huonoimmillaan. Ikävöin joskus sitä ihmistä kuka olen parhaimmillani. Tänään mieli kirkkaampana olen yrittänyt työstää ajatuksiani ja pohtinut paljon sitä kuinka pääsisin jälleen takaisin itseni luokse. Olen yrittänyt juurta jaksain kaivaa esiin ensimmäistä säröä, joka on muuttanut minut ihmisestä haamuksi.

Päädyin siihen, että suurin muutos itsessäni on se, ettei minulla ole enää toiveita eikä unelmia. Olen aina ollut luonteeltani unelmoija enkä kyynikko, ja minulla on ollut mielessäni pitkä lista asioita joita tahtoisin joskus tehdä, mitä toivoisin tulevaisuudeltani tai mitä tahtoisin olla. Nykyään en toivo mitään, enkä halua olla mitään. Olen täydellisen tyytymätön tilanteeseen ja itseeni sellaisenaan, mutta olen silti menettänyt kaikki toiveeni siitä miten asiat voisivat olla. Ennen unelmoin niin isosti ja uskoin siihen, että mikä tahansa on mahdollista sekä ennen kaikkea tsemppasin myös muita uskomaan siihen! Ja vaikka unelmoisikin jostakin ihan mahdottomasta niin mitä sitten! Ei unelmoinnilla ole hintaa.

Siksi olen ehkä eniten ärsyyntynyt itseeni sen vuoksi, että olen nykyään niin lamaantunut ja aneeminen etten osaa enää unelmoida, edes pienesti. Kyselen ulkoisilta tahoilta vastauksia sille mitä minun kannattaisi elämässäni tehdä sen sijaan, että tutkiskelisin itseäni ja kysyisin mitä minä haluan. Meiltä kysytään nykyään jo 16-vuotiaana mitä tahdomme tehdä koko loppuelämämme ja sehän on ihan järjetöntä! Väittäisin, että hyvin harvalla teini-ikäisellä on vielä niin nuorena tarpeeksi vahva intuitio siitä mitä tahtoo tehdä koko loppuikänsä, sekin on varmasti yksi syy miksi moni valitsee yläkoulun jälkeen lukion – jotta saisi lisäaikaa miettiä mitä oikeasti haluaa.

Eikä aikalisässä olekaan mitä väärää.

Yritän nyt siis unelmoida. Katsella mielessäni erilaisia variaatioita siitä millainen elämäni voisi olla. Uskon, että tämänhetkinen elämäni vaatii suuria muutoksia joten ensin lähdin pohtimaan sitä mihin tahtoisin urallani suuntautua tai pitäisikö minun harkita tulevaisuudessa opiskelua. Käännyin työvoimatoimiston ammatinvalintatestin puoleen, täytin keskittyen omat mieltymykseni ja kiinnostuksen kohteeni klikkasin itseni työvoimatoimiston tarjoamaan ammattitarjontaan. Mikä minusta tulisi aikuisena? Mikä olisi sellainen järkevä ammatti, jolla tienaan elantoni?

Ensimmäinen työvoimatoimiston tarjoama tulos – kirjailija. Jaahas, ryhdympä tästä kirjailemaan! Eeposta vain markkinoille, mikä ihanan rationaalinen ratkaisu. Ryhdyn kirjailijaksi! Voi kiitos työvoimatoimisto! Toisena tuloksena kone generoi minulle ammatiksi muusikko. Juuh elikkäs. Vielä rationaalisempi! Musiikillisia lahjoja minulla ei ole, mutta onhan mulla hirveästi ideoita ja ihan kiva nahkatakki. Ryhdympä siis muusikoitsimaan ja takomaan säteilevällä persoonallani pesämunaa eläkepäiville, se kun tunnetusti on niin vakaa ja kannattava ammatti. Okei. Suljen selaimen.

Toinen näkökulma; millaisesta elämästä ja arjesta unelmoin? Jos ei millään rationaalisella olisi mitään merkitystä?

Unelmoin siitä, että saisin nukkua myöhään, mutta saisin itse pidettyä yllä jotenkin fiksun arkirytmin. Unelmoin, että saisin rauhassa juoda aamuteeni ja lueskella blogeja tai hyvää kirjaa sekä pohtia mistä kirjoittaisin tänään. Unelmoin siitä, että jokainen päivä olisi erilainen ja, että minulla olisi aikaa seikkailla kaupungilla tutkimassa ihmisiä ja tarkastelemassa elämää, sekä palata kotiini kirjoittamaan kaikesta tästä. Unelmoin siitä, että saisin kyädä töissä, jossa saisin toteuttaa itseäni ja minua arvostettaisiin sen vuoksi. Unelmoin luovasta työporukasta, joka luo ympärilleen positiivisen ja kannustavan ilmapiirin ja puskee toisiaan eteenpäin. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikaa kirjoittaa päivittäin. Kirjoittaa ajatuksen kanssa kuten nyt, kirjoittaa runoja, tarinoita ja pohdintoja. Kirjoittaa ehkä sittenkin se kirja, olisi ihan mieletöntä jos sellainen löytyisi joskus kirjakaupan hyllystä. Unelmoin siitä, että saisin tehdä työkseni jotakin mitä rakastan – silloin minun ei tarvitsisi tehdä enää päivääkään töitä.

Unelmoin myös rauhallisesta koti-arjesta. Siitä, että minulla olisi aikaa lukea, maalata ja kuunnella musiikkia. Oikeasti kuunnella. Sitä, että minulla olisi aikaa olla rauhassa itseni ja ajatusteni kanssa sekä poltella kynttilöitä ja suitsukkeita ja hukkua niiden huumaavaan tuoksuun. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikaa oppia lisää asioita jotka minua kiinnostavat, uskonnoista, hengellisyydestä ja energioista. Unelmoin siitä, että minulla olisi siisti ja viihtyisä koti jota myös muut voisivat pitää turvapaikkana, sekä ympärilläni lämmin ystäväpiiri, joista saa voimaa ja energiaa. Näistä kaksi jälkimmäistä on onneksi jo melko hyvällä mallilla – paitsi ne tiskit.

Se, että kirjoitin juuri sittenkin unelmoivani edes jostain, sai minut juuri hymyilemään. Ehkä en olekaan niin kaukana itsestäni kuin miltä minusta pahimmillaan tuntuu.


Depression diaries #2

10/12/2014

rohkeutta ja taistelutahtoa


Edellisen postaukseni jälkeen on jotenkin vaikeaa julkaista yhtään mitään, mutta yritetään. Olen kirjoittanut kyseistä postausta melkein kaksi vuotta ja vasta nyt minulla oli tarpeeksi rohkeutta julkaista se. Sen myötä tulvi ihan käsittämätön määrä palautetta; facebook, twitter ja puhelinkin lauloi koko päivän kun ihmiset lähettivät ihania tsemppiviestejä tai kertoivat omista ongelmistaan. Sekin on tietysti todella raskasta, etenkin kun olen itse nyt kovin uupunut ja toipumisvaiheessa. Toisaalta mikään ei liikuta minua enempää kuin se kun joku kertoo, että on minun vuokseni uskaltanut vihdoin hakea apua.

En ole vielä saanut voimia vastata postauksen kommentteihin, mutta olen lukenut jokaisen ajatuksella ja palaan varmasti niiden pariin vielä. Hyvin moni teistä sanoi, että olen todella rohkea, mikä tavallaan suretti minua. Toki, tuon tekstin julki tuominen vaati minusta kaiken mahdollisen rohkeuden, mutta on todella surullista, että asia on juuri niin. On surullista, että pitää olla rohkea, jotta uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. On surullista, että kynnys on edelleen niin korkea sanoa ääneen, että on paha olla. Juuri silloin kun on aivan pohjalla, pitäisi taistelutahtoa olla kaikkein eniten, mutta sitä ei ole, ei ollenkaan, ja samalla pitäisi saada jostakin voimaa ja rohkeutta pyytää apua kun yksin ei selviydy.

Masennuksesta on vaikea puhua ääneen, sillä ihmisten suhtautuminen siihen “oikeana sairautena” on edelleenkin usein aika kyseenalaista. Rikkinäisestä mielestä ei yleensä ole ulkoista näyttöä. Toki masennus ja stressi ovat laukaisseet lukuisia omituisia sivuoireita, jotka huomaan itsessäni; ihottumaa, ruokahaluttomuutta, päänsärkyä, mutta mikä näistä kertoo ulkopuoliselle taholle masennuksesta? Ei mikään, ja siksi tuntuu joskus ylitsepääsemättömän vaikealta hakea vaikka töistä sairaslomaa kun kyse ei oikein ole siitä, että olisi esimerkiksi käsi paketissa. Syöpäpotilaalle tuodaan kukkia, masennuspotilas ei saa kuin taputuksen olalle; “otat vähän lomaa, kyllä se siitä!”

Kaikkein vaikeinta on ollut myöntää itsellensä, että tämä on todellista. Kertoa läheisilleen, omalle äidilleen ja parhaalle ystävälleen, että on sairas ja yleisesti kertoa ääneen ettei voi hyvin. Keskustelin parhaan ystäväni kanssa edellisestä postauksestani ja hän kertoi tulleensa siitä jotenkin niin vihaiseksi. Vihaiseksi sen vuoksi, että ajattelen itsestäni niin rumasti. Vihaiseksi koska ei voi puolustaa minua minulle, vihaiseksi koska ei voi käskeä minua painumaan helvettiin koska haukun hänen parasta ystäväänsä, vihaiseksi koska ei voi viedä minua pois itseni luota.

Torstain jälkeen olen tehnyt asioita oman jaksamiseni mukaan juuri niin kuin lääkäri on määrännytkin. Tuntuu aika hyvältä kun on lääkärin määräys tehdä vain kivoja asioita. Olen käynyt kaupoilla kavereiden kanssa, kahvilla äidin kanssa, syömässä tyttöporukalla ja ulkona tyttöjen kanssa. Olen syönyt jäätelöä, lukenut kirjoja, maalaillut ja juonut viiniä. Onneksi blogi tuo minulle tietyn rytmin ja olen ahkera muutenkin keksimään kaikenlaista puuhasteltavaa itselleni etten jää vain pimeään peiton alle makaamaan. Pakko myöntää, että ensin tunsin oloni aika toimettomaksi kun edessäni oli kaksi viikkoa lähes tyhjää kalenteria. Kun tulin kotiin, heti ensimmäiset ajatukseni pyörivät sen ympärillä mitä voisin tehdä muiden vuoksi, vaikka olin juuri tullut lääkäriltä, joka oli käskenyt minun keskittyä itseeni. Pyöräytin heti kahdelle ystävälle uudet ulkoasut blogeihin sekä mietin pitäisikö ostaa äidille kukkia. Sitten ymmärsin, että hukutan itseni ja omat ongelmani aina muiden auttamiseen.

Sinä olet tämän hetken kauneusihanne

10/10/2014



Sain eräs päivä mullistavan ajatuksen; mitä jos yhtäkkiä kuin nappulaa painamalla – koko maailman kauneusihanne muuttuisi niin, että minun kokoni, painoni ja ulkomuotoni olisi tämänhetkinen kauneusihanne. Näkisinkö itseni toisin? Suhtautuisinko kehooni toisella tavalla?

Hämmästyin. Ymmärsin, että vastaukseni onkin yllätyksekseni kyllä.

Olen aina ajatellut, että epätyytyväisyyteni itseeni sekä kehooni on johtunut vain itsestäni ja muista mielen ongelmistani. En ole koskaan kokenut, että minkäänlainen yhteiskunnan muotti olisi ollut se mikä minut ovat saaneet ahdistumaan. Kuvat lehdissä, mainokset televisiossa tai muut ihmiset. Nyt kuitenkin ymmärsin, että jos maailman kauneusihannetta voisi nappia painamalla muuttaa minunlaisekseni, suhtautuisin itseeni heti aivan toisin.

Se sai minut pysähtymään, sillä en ole koskaan ajatellut asiaa niin. Sillä hetkellä ymmärsin, että tässä(kin) on sittenkin kyse muiden ihmisten mielipiteistä, sekä ulkopuolisista kauneusihanteista – ei omistani. Ymmärsin, että minä olen oikeastaan melkein tyytyväinen itseeni, mutta vallitsevat kauneuskäsitteet saavat minut tuntemaan oloni häpeileväksi, että se olisi jotenkin kiellettyä – että olen lihava ja silti suhteellisen tyytyväinen.

Näiden kahden asian välillä venkoilu on tehnyt ymmärrettävästi olostani aina kovin sekavan. Toisaalta tahtoisin vain olla tällainen kuin olen, vaikka toisaalta se tuntuu kielletyltä ja tahtoisin olla sellainen kuin minun kuuluisi olla.

Minun ei kuitenkaan kuulu olla yhtään mitään. Minä voin olla aivan mitä haluan.

Sillä hetkellä jokin päässäni naksahti. Ymmärsin yhtäkkiä kaiken mistä aina puhutaan. Miksi liikunnasta pitäisi löytää ilo ja kaikessa tähdätä aina siihen hyvään oloon, eikä painoindeksiin. Minä olen keholtani suhteellisen terve ihminen, olen käynyt mittaamassa erilaisia seikkoja lääkärillä ja arvoni ovat kohdillaan. En kärsi ylipainossani muusta kuin siitä, etteivät kaikki muut ihmiset hyväksy sitä. Ainoat epäterveelliset asiat painossani tällä hetkellä ovat siis muut ihmiset, jotka vaikuttavat huonosti mielialaani.

En ole koskaan tahtonut olla omasta tahdostani hoikka. Ymmärrän sen nyt. Olen mieleltäni hieman pyöreä ja kurvikas, ja tahtoisinkin pysyä sellaisena myös ulkoisesti. Liikunnan ja terveellisen ruuan tahdon osaksi elämääni, koska siitä tulee hyvä olo. Ei minun tarvitse olla muille kaunis. Riittää kun olen sitä itselleni.

Hei, sinä. Jos yhtäkkiä kuin nappulaa painamalla – koko maailman kauneusihanne muuttuisi niin, että sinun kokosi, painosi ja ulkomuotosi olisi tämänhetkinen kauneusihanne. Näkisitkö itsesi toisin? Suhtautuisitko kehoosi toisella tavalla?




Depression diaries #1

10/09/2014

on niin helppoo olla onnellinen



On tammikuu 2013 ja taivaalta sataa lunta. Kävelen lähikauppaan ja sukkani ovat kosteat, vertailen itseäni jatkuvasti vastaantuleviin ihmisiin; keski-ikäinen nainen on niin paljon energisempi kuin minä, kikattelevat kaverukset niin paljon onnellisempia, lenkkeilijä niin paljon terveellisempi. Mietin millaista olisi olla onnellinen ja tuntea oloni yhtä kevyeksi kuin juoksija.

Joskus ajattelen etten koskaan olisi niin ilkeä muille kuin mitä olen itselleni tai sanoisi muille asioita, joita hoen itselleni. Vittu sä olet kyllä idiootti, niin helvetin tyhmä. Sä olet niin sanoinkuvaamattoman ruma ja ällöttävä. Miten sä kehtaat. Luoja sä olet lihava, aivan suunnaton oksettava valas. Miten kukaan edes kestää sun seuraa, sä olet niin ärsyttävä. Huomasitko kun kukaan ei taaskaan nauranut sun vitseille, sä oot niistä ihan typerä. Huomasitko kuinka kaikki nauroi sulle, sä oot niistä ihan typerä! Ei kukaan oikeasti tahtoisi olla sun kanssa. Kaikki vihaa sua! Sä olet niin oksettava, kelvoton ihminen.

Tunnen olevani umpikujassa elämässäni ja minua ahdistaa, ahdistaa niin paljon, että välillä tuntuu siltä kuin sydämeni hakkaisi ulos rinnasta. Se tuntuu oksettavalta, ällöttävältä, siltä kuin sydän muljahtelisi rinnassa itsensä ympäri. Huolestun, olen varma, että kuolen. Hakeudun lääkärille, joka kertoo sydämeni lyövän aivan samalla voimakkuudella kuin ennenkin, mutta olen niin ahdistunut, että aistin sen herkemmin. Se hämmästyttää minua, ihmisen keho on järjetön. Lyhyen juttutuokion päätteeksi hän ojentaa minulle masennustestin. Sellaista en ole nähnyt vuosiin. Hän varaa ajan psykiatriselta ja juuri kun olen poistumassa hän pyytää sulkemaan oven vielä hetkeksi ja kysyy etten kai ole vahingoittanut itseäni tai ajatellut tehdä niin. Hymyilen varovaisesti ja sanon, että en. Se on ainoa kerta kun valehtelen lääkärille.

Palaan kotiin ja katson peilikuvaani. Kerron sille kuinka ruma olen kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuinka iso, epäsopusuhtainen, tyylitön, tyhmä, heikko.. Minä ja peilikuvani tapaamme usein näissä merkeissä, mutta emme koskaan kerro toisillemme olevamme upeita, kykeneviä tai vahvoja. Aina huonoja. Menen sänkyyni makaamaan ja syön 1340 kaloria pussista. Rankaisen itseäni epäonnistumisistani myrkyttämällä kehoani, suorastaan provosoin itseäni syömään mahdollisimman paljon ja epäterveellisesti, jotta varmasti lihoisin niin suureksi, etten edes pääsisi sängystä ylös vaan kuolisin sinne yksin ja yksinäisenä. Minusta ei tunnu enää edes siltä, että se olisi kauhean kamala vaihtoehto.

Muistelen vanhoja ystäviäni. Muistelen edellisiä koulujani. Muistelen ihastuksiani ja asioita joita he ovat minulle sanoneet. Kaikki on niin sumuista. Muistelen aina vain niitä, jotka ovat sanoneet jotakin huonoa, en koskaan niitä jotka ovat kannustaneet, vain niitä jotka ovat potkineet minua alas tai leikkineet minulla aikansa ja sitten viskanneet roskiin. Ala-asteen ihastukseni, joka olisi tahtonut seurustella jos en olisi niin lihava. Ensimmäinen poika, joka piti minua kädestä, mutta olikin oikeasti vain lyönyt muiden poikien kanssa vetoa siitä kuka saisi rumimman tytön uskomaan, että siitä tykkäisi edes joku. Nauravan tyttöporukan koulun ruokalassa ja käytävillä kaikuvan huudon me ei haluta sua tänne. Aikuisiällä kävin treffeillä muutaman mukavankin miehen kanssa – en mennyt uudestaan. He olivat niin tasapainoisia, että minä olisin vain rikkonut ne, pilannut joltakin toiselta ja he ansaitsevat parempaa. Oli niitä miehiä pari ihanaakin, nekin joko satuttivat tai lähtivät. Kaikki aina lähtevät.

Ystäväni on kauhuissaan selkeästi laskussa olevasta mielialastani, kehottaa minua jatkuvasti puhumaan. Kieltäydyn. Puhuisit. En. Puhuisit, jooko. En varmana. En tahdo rasittaa ystäviäni, hekin muuten lähtevät tai turhaantuvat. Että vielä kehtaisin valittaa julkisesti omaa ahdistuneisuuttani kun Afrikassa lapset näkevät nälkää ja maamme pimeimmissä kolkissa surmataan kokonaisia perheitä. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä, “täysissä” ruumiin voimissa, ruokaa, koti, perhe, työ… Jos itse välttyy perhesurmilta ja nälänhädältä on syytä olla kiitollinen ja lopettaa kitiseminen. Olisin vain itsekeskeinen ja typerä – niin ne sanoisivat.

Kuukautta myöhemmin löydän itseni psykiatrisen lääkärin vastaanotolta. Oloni on parempi, mutta tiedän, että ongelmani ovat edelleen olemassa ja, että vasta eilen vielä itkin kerässä sängyn nurkassa. Ihmisillä on omituinen käsitys siitä, että jos masentunut ihminen on hyvällä tuulella, hän on parantunut. Todellisuudessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Surullisillakin ihmisillä on hyviä päiviä ja joskus uskallamme hymyillä. Vakava masennus on ansa, joka joskus osaa muuttua pelottavan läpikuultavaksi ja yllättää juuri kun olet unohtamassa sen olemassaolon. Astelen sisään lääkärin huoneeseen päälleliimatun pirteänä ja asiallisena, kättelen lääkäriä, joka pyytää istuutumaan ja alkaa kysellä yleisen neutraaleja kysymyksiä elämästäni saadakseen minusta jonkinlaisen kuvan. Missä asun, seurustelenko, onko sisaruksia, millaiset ovat välit vanhempiini, onko minulla ystäviä, mitä teen työkseni.

Lääkäri katsoo papereitani ja kurtistaa kulmiaan. “Sulla on todella negatiivinen kuva itsestäsi.” Hymyilen ujosti niin kuin olisin pidättämässä naurua, mutta yhtäkkiä ymmärränkin pidätteleväni itkua. Tyypillistä, olen niin herkkä. Heikkoutta, typerä. Testin pistemäärät paukkuvat yli äyräiden ja lääkäri toteaa, että olen selkeästi jo vakavan masennuksen puolella. Paperi kertoi sen hänelle, sillä minä en osaa. Hän määrää minulle erityisesti itsensä rakastamiseen ja lapsen häpeään kohdistuvaa terapeuttista kirjallisuutta sekä lääkityksen. Sen pitäisi tehdä mielestäni vastaanottavaisemman uudelle informaatiolle ja erilaiselle minäkuvalle.

En suostu lääkitykseen, kirjalistan otan. Palaan kotiin ja avaan taas tietokoneen. Kymmenet tuhannet lukijat kertovat miten elämäni vaikuttaa niin täydelliseltä ja helpolta. Se on mielestäni niin ylenpalttisen naurettava ajatus, että en jaksa edes nauraa. Loppujen mielestä olen ylipainoinen pelle, mainostajia huoraava nuoleskelija tai idiootti teini. Kun en jaa ainoita hyviä ajatuksiani enää blogissa, olen ärsyttävä valittaja. Heistä olen muuttunut, he haluavat jotakin aidompaa. Jakaisit jotakin henkilökohtaisempaa! Mikset kerro ajatuksiasi! Me halutaan kuulla mitä sun päässä liikkuu! Epäilen, että kukaan todelisuudessa tahtoisi tietää, että itken itseni uneen öisin ja toivon, että olisin syntynyt elämään jonkun toisen elämää.

Kaikki kulkee eteenpäin niin nopeasti enkä pysy mukana, tuntuu niin vaikealta pitää elämästä kiinni. Joskus kun nukahdan, tunnen oloni niin kevyeksi. Kaikki on aurinkoista ja kylpee keltaisessa valossa. Ympärillä rauhoittavan hiljaista ja vain tuuli humisee puissa. On lämmin. Jalat nousevat irti maanpinnasta. Sitten herään, ja kaikki on taas pimeää ja raskasta.

Toisina öinä koko maailma putoaa laavaiseen tulimereen ja olen täysin yksin.

Tahtoisin vain pysäyttää kaiken hetkeksi, nukkua vuosisadan, pysäyttää ajan edes pieneksi hetkeksi ja suunnitella rauhassa seuraavan siirtoni. Sen jälkeen voisin tulla takaisin vahvempana ja valmiimpana ja selvittää tämän elämäksi kutsutun sotkun johon olen saanut itseni kiedottua. Vain lyhyt hengähdystauko. Pieni. Mutta elämässä ei ole väliaikoja, se jatkaa eteenpäin käsittämättömällä vauhdilla samalla kun heikoimmat putoavat matkasta. Täällä ei voi ottaa taukoja, rakkaani. täällä pitää opiskella korkealle, saada hyvä työ, hankkia kumppani ja kasvattaa sen kanssa lapsi, käydä salilla ja sunnuntaisin kirkossa, jotta voi lunastaa paikkansa tässä yhteiskunnassa. Olen kiva. Olen kiltti. Olen kunnollinen.

Minä tahtoisin vain hengittää. Tahtoisin kirjoittaa, kirjoittaa mitä tahansa. Kirjoittaa runoja, kirjoittaa lehteen, kirjoittaa pöytälaatikkooni, kirjoittaa rasvapurnukoista, kirjoittaa musiikista, kirjottaa romaanin. Antaa itsestäni tähän maailmaan jotakin uutta, jolla on jotakin merkitystä – en keskittyä lunastamaan paikkaani tässä yhteiskunnassa tavanomaisilla asioilla kuten asuntolainalla ja sunnuntaikirkolla sekä täydellä kalenterilla. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on se kuka hän on parhaimmillaan, ei huonoimmillaan. Enää en kuitenkaan tiedä kuka minä olen. Olenko elämää ja sen ihmeellisyyttä sekä rakkauden nimeen liputtava hymysuu, vai tämä sängystä töihin ja takaisin raahautuva haamu, jolla on syvät silmäpussit, paljon surua ja valtavasti univelkaa.

Kesällä helpottaa, luulen niin. Aurinko tuntuu lämpimältä, mutta en ole oma itseni. Olen surullinen ja väsynyt. En tahdo enkä pysty poistumaan sängystäni tai näkemään ketään, vaikka samalla ikävöin ystäviäni ja ulkoilmaa. Tiedän, etten olisi hyvää seuraa joten olen typistänyt tapaamiseni minimiin. Ikävöin itseäni, minua iloisena. Silloin olen oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Kesä vilisee silmissä. Välillä olen jopa ihan iloinen ja luulen jo olevani jotenkin kokonainen kunnes romahdankin itkuun eräänä iltana sängyn reunalla ilman sen kummempaa syytä. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ei onni tule näin helposti vaikeille ihmisille. Ongelmat pitää kuroa auki, ne eivät katoa itsestään.

Pohdin millaista olisi olla itsevarma, millaista olisi omistaa keho jota ei vihaisi ja mieli joka jaksaisi. Elää elämää josta nauttisi. Minkälaista olisi olla murehtimatta asioita, joita minä murehdin. Mietin miksi toisille on niin helppoa olla onnellinen, miten he pystyvät siihen? Vai onko heillä tällaisia tuntemuksia ja jos on, miten he selviytyvät niistä? Miten he pystyvät lähtemään töihin kun ei huvittaisi tai nousemaan sängystä vaikkei syytä olisi? Tunnen syyllisyyttä sen vuoksi, etten ole tarpeeksi vahva suoriutumaan arkisista askareista. Kuinka muut ihmiset yksinkertaisesti jaksavat nousta sängystä aamuisin? Puristan tiukasti peittoni kulmaa ja vilpittömästi uskon, ettei mikään tule koskaan muuttumaan paremmaksi.

On lokakuu, ja kadut ovat jo täyttyneet keltaisista lehdistä. Minun on hyvä olla, luulen niin. Olen vihdoin saanut työpaikan pitkän metsästyksen jälkeen, sekä tunnustanut äidilleni pudottautuneeni koulusta. Tuntuu niin vapauttavalta olla vihdoin rehellinen. Tunnen sisälläni onnea. En ekstaattista, euforista iloa, mutta jotakin parempaa. Rauhaa. Tämä tuntuu harvinaiselta ja lupaavalta. Pohdin, että jos oloni olisi aina tällainen, olisin varmaankin paljon itsevarmempi ihminen. Otan omaa aikaa ja tunnen oloni luovaksi ja eläväiseksi. Alan uskoa tulevaisuuteen ja toivon olevani ikuisesti tässä rauhassa. Alan tekemään muistiinpanoja itsestäni ja itsetunnostani. Niissä kehun itseäni, etsin asoita, joita itsessäni rakastan ja yritän opiskella vahvempaa itsetuntoa omatoimisesti. Eräs ilta listaan syitä epävarmuuksiini elämäni eri osa-alueilla ja etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Kirjoitettuani kaksi sivua, ymmärrän ettei yhdelläkään syyllä ole mitään tekemistä minun kanssani. Koulukiusaamisella on pitkät jäljet. Pidemmät kuin itse olin aiemmin ymmärtänytkään.

Olen koko elämäni ajan suojellut koulukiusaajiani sitä ymmärtämättäni. Olen sanonut olevani enemmän syrjitty kuin kiusattu ja todennut kuinka onnekas olen sen vuoksi, etteivät peruskoulun naljailut läpäisseet paksua nahkaani. Totuus onkin toisenlainen. Jokainen haukku tai vittumainen heitto on todellakin päässyt ihoni alle ja kun 22-vuotiaana kirjoitan mustakantiseen muistikirjaani syitä epävarmuuksiini, ymmärrän ettei yhdessäkään ole kyse minusta. Joku muu sanoi minun olevan väärin. Joku muu sanoi, etten saa olla erilainen. Joku muu käski mennä pois. Joku muu sanoi, että olen kelvoton. En koskaan tehnyt itse mitään näille ihmisille, olin vain viaton lapsi, joka joutui muiden silmätikuksi.

Unelmoin siitä, että kiusaajani pyytäisivät minulta jonakin päivänä anteeksi.

On talvi taas ja taivaalta sataa lunta. Tunnen kuinka pimeys hiipii lähelleni, mutta suljen siltä silmäni. Olen hyvä. Olen kiltti. Olen kunnollinen. Voin hyvin. Keväällä tunnen sen taas, mutta ravistelen sen pois harteiltani. Edes kesä ei auta, ja syksyn saapuessa olen väsyneempi kuin vuosiin. Olen taas astumassa ansaan ja kaikki tuntuu vain yksinkertaisesti olevan liikaa. Ikävöin rauhaa, jonka aina silloin tällöin tunnen itsessäni. Mietin onko se vain harhaa ja onko tämä synkeä kuori minusta se kuka yksinkertaisesti oikeasti olen. Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minut henkihieveriin ja päivien päätteeksi lukittaudun kotiini, suljen verhot sekä puhelimen ja vain makaan yksin hiljaisessa pimeässä. Päivisin tuijotan kattoa ja itken. Sydämeni jyskyttää jälleen ja öisin en saa unta, joskus herään päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Olen kirjaimellisesti allerginen itselleni. Töissä pidättelen päivittäin itkuani koko täyden vuoroni ajan kunnes se vihdoin loppuu ja voin vapaasti itkeä matkalla kotiin. Itken kotona, itken töissä, itken syyttä, itken syistä. Joinakin päivinä tuntuu siltä kuin tuntisin kaikki maailman tunteet samanaikaisesti. Toisina päivinä en tunne yhtään mitään.

On lokakuu, ja löydän itseni jälleen lääkärin vastaanotolta. Ystäväni istuu vieressäni, hän on varannut minulle kaksi lääkäriaikaa ja istunut molemmissa mukanani kädestä pitäen varmistamassa, että myös nousen aamulla sängystäni ja ilmaannun paikalle. Lääkäri kyselee jälleen missä asuin lapsena, kiusattiinko minua koulussa ja pidänkö työpaikastani. Masennustestin pisterajat paukkuvat jälleen ja saan kovemmat pisteet kuin vuosi sitten. Suostun lääkitykseen. Lääkäri on järkyttynyt siitä etten ole aiemmin hakenut psykiatrista apua; “Siis… oletko vain… sinnitellyt?” hän kysyy silmät pyöreinä. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja kun lähden terveysasemalta, purskahdan itkuun. Tuntuu niin pahalta jäädä pois lomalle ja jättää töissä muut pulaan, samalla tuntuu niin hyvältä saada apua ja olla vapaa. Palaan kotiin, vedän verhot kiinni ja kaadun sänkyyni. Olen niin väsynyt.

Avaan pilkkopimeässä koneen ja tyhjän sivun. Sormeni alkavat vaeltaa väristen näppäimistöllä. Kerron sille, kerron kaiken.

Tuntuu niin hyvältä päästää irti.

Olen vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, etten välttämättä ole koskaan ollutkaan niin huono kun olen luullut olevani. Jos olisin kertonut muille, olisin ehkä ymmärtänyt sen aikaisemmin itsekin. Olen menettänyt itse liian monta ystävää masennuksen mustaan kuiluun ja useasti seisonut sen reunalla itsekin. Säröt itsetunnossa vaikuttavat elämään laajemmin kuin itse ymmärrämmekään ja usein ongelmilla saattaa olla yllättävänkin pitkät jäljet esimerkiksi koulukiusaamiseen tai vaikeuksiin lapsuudenkodissa. Tärkeintä on, ettei jää yksin ja, että puhuu tunteistaan. Joskus voi olla vaikeaa nähdä valoa tunnelin päässä, mutta on tärkeää ymmärtää, että myös muut ihmiset tuntevat samanlaisia tunteita ja, että joku muu voi auttaa näkemään sen valon silloinkin kun se tuntuu itselle vaikealta. Toinen ihminen ei voi antaa meille tunnetta kuten rakkautta tai hyvää oloa, mutta toinen ihminen voi herättää meissä sellaisen ja toimia avuliaana apuvälineenä. Tärkeää on siis ymmärtää, että kaikki hyvät tunteet ovat jo valmiiksi meissä. Toivon, että oma rohkeuteni tässä postauksessa antaisi jollekulle muulle voimaa ja rohkeutta avata myös oman suunsa ja pyytää apua.


Photo diary: Hot air balloon ride

7/30/2014

Viime lauantaina otettiin Jannen kanssa nokka kohti Hämeenlinnan Kuumaa Huumaa -tapahtumaa, jossa kymmenenkunta kuumailmapalloa tulisi nousemaan yläilmoihin muutama tunti myöhemmin. Elämyslahjat.fi oli luvannut meille unohtumattoman lentoelämyksen ja meillä molemmilla kipristeli vatsassa kun edes ajateltiin asiaa. Meidät kyyditsi Hämeenlinnaan itse tuleva pilottimme ja matkan aikana saimmekin jo tutustua kuumailmapallolentelyyn katselemalla kuvia, kyselemällä kysymyksiä ja katselemalla kuvia pilotin uran varrella. Saapuessamme Hämeenlinnaan, oli vastassa mielettömän aurinkoinen keli, vehreä nurmikkoalue veden äärellä ja iloisia lapsiperheitä odottamassa innoissaan pallojen nousua ilmaan.

Yksi asia mitä elämässäni olen aina tahtonut tehdä on juuri lentää kuumailmapallolla, vaikka samalla ajatus on myös tuntunut ihan hirveän pelottavalta. Uskonkin, että ihmiset jakautuvat vahvasti kahteen ryhmään; niihin, jotka ehdottomasti tahtovat päästä kokemaan sen edes kerran elämässään sekä niihin, joista ajatuskin on ihan hirvittävä. Itse kuulun tavallaan molempiin. Pakko myöntää, että kuulostaahan se hieman epäilyttävältä ajatukselta seilata taivaiden halki punotussa korissapelkän “ilmapallon” varassa. Toisaalta tuntuu myös hassulta pelätä lentolaitetta, joka on toiminut mainiosti jo satojen vuosien ajan.

Jostakin syystä kun pallo lähti yläilmoihin, ei enää jännittänytkään yhtään! Nousu tuntui pehmeältä, yhtäkkiä kaikki ihmiset vain jäivätkin alapuolellamme vilkuttamaan meille ja me oltiinkin jo ilmassa seuraamassa muita kuumailmapalloja. Ilma oli aivan täydellinen; aurinko paistoi ja tuuli oli kevyt, ohuet pilvenhattarat koristivat taivasta ja oli vain kaikin puolin täydellinen kesäpäivä.

Kun pallo sitten liihotti eteenpäin yläilmoissa, ei pelottanut enää yhtään. Jotenkin ajattelin, että kuumailmapallossa olisi ollut paljon huterampaa seistä, mutta yllättävän jämäkältä se kuitenkin tuntui. Lento tuntui ihan epätodelliselta; horisontissa lenteli monta kuumailmapalloa ja alla aukesi aurinkoinen Hämeenlinna, jossa pienet autot ja ihmiset jatkoivat elämäänsä tavalliseen malliin. Olen aika varma, että taivaalla aika pysähtyi hetkeksi. Lopulta oli aika pitää tiukasti kiinni ja pallo laskeutui auringonlaskussa kylpevälle pellolle.

Photo diary | Tuska Open Air 2014

6/30/2014






















Photo diary | London

5/19/2014




















Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.