Photo diary | Tuska Open Air 2014

6/30/2014






















Tarpeeksi hyvä näin

6/06/2014



Sydän lyö, ja kovempaa kuin tahtoisin. Työnnän sängyltäni alas kaiken mikä tuntuu liian raskaalta; peilin, kasan elokuvia ja naistenlehtiä. Makaan selälläni ja tuijotan valkoista kattoa. En ole koskaan kokenut median asettamia paineita erityisen painostavina vaikka ne varmasti ovatkin vaikuttaneet ajatusmaailmaani alitajuisesti. Juuri tänään kuitenkin tuntuu siltä, että käännyimpä mihin tahansa, seisoo edessäni täydellinen nainen, minusta niin kovin erilainen. Joinain päivinä tuntuu mahdottomalta kulkea kaupungilla kehossa, joka ei ole oikeanlainen. Näitä mainosständejä, naisten lehtiä ja Hollywood -tähtiä ei ole brändätty minua varten. Niille olen ulkopuolinen, enkä koskaan tarpeeksi.

Levitän puuterimaisen mineraalimeikkivoiteen kasvoilleni ja seuraan kuinka se paakkuuntuu, kerääntyen ihohuokosiini ja saaden ihoni näyttämään kuivalta ja repaleiselta. En syytä meikkiä. Syytän ihoani. Syytän kamalia, epäkäytännöllisiä ihohuokosiani ja häpeän niitä. En ole tarpeeksi hyvä antamaan meikille tasaista, pysyvää pohjaa. Ihoni ei ole tarpeeksi, minä en ole tarpeeksi.

Seuraavan tunnin aikana itken meikkini pois neljästi levittäen sen sittemmin aina uudelleen. Tänään tuntuu kamalalta edes katsoa peiliin, en yksinkertaisesti pidä siitä mitä sieltä katsoo takaisin. Kokeilen toista sivellintä, ei toimi, toista meikkiä, ei toimi, toista peiliä, ei toimi, näyttää rumalta, itken, itken, itken, pesen meikin pois ja kyyneleiden sekä puuterin muodostaman sekavan massan lomasta katson itseäni peiliin, miksen syntynyt toisenlaiseksi, en ole tarpeeksi näin.

Jos olisin syntynyt lintuna, olisinko onnistunut paremmin? Tai kukkana, olisinko silloin oikeanlainen?

Koko päivän yritän parhaani mukaan vältellä peilejä ja nieleskellä kyyneleitäni. Useimpina päivinä olen nykyään hyvinkin tyytyväinen itseeni ja siihen minkälainen ihminen minusta on kasvanut. Tänään ei kuitenkaan ole yksi niistä päivistä. Tai viikoista. Rakas yrittää kaikin voimin saada minut hymyilemään. Hän tulee surulliseksi kun kerron, että joinakin päivinä häpeän koko olemassaoloani. Iltaisin hän silittää kylkeäni ja jaksaa hokea minulle, että olen hyvä näin.

Nostan pakatun kassin olalleni ja vedän kengät eteisessä jalkaani nopeasti ettei katseeni osuisi vahingossakaan seinälle ripustettuun peiliin. Paras ystäväni soittaa kävellessäni pysäkille ja hän voi hyvin, hänellä on ollut ihana päivä jossa on onnistunut askareissaan enkä ole kateellinen, en tule surullisemmaksi, enkä sääli itseäni vaan hetkeksi unohdan omat riittämättömyyden tunteeni ja olen onnellinen siitä, ettei kaikilla ole paha olla. Rakastan parasta ystävääni. Hyvä tuuli tarttuu ja hetken aikaa hymyilen. Kerron hänelle huonosta aamustani ja hän sanoo minulle, että olen tarpeeksi hyvä näin.

Saavun metrolla lapsuudenseuduilleni Vuosaareen, nousen asemalta rullaportailla ihmisten ilmoille ja ylläni aukeaa sininen taivas. Katson Suomen korkeinta asuinrakennusta, Cirrusta ja annan katseeni vaeltaa aina sen huipulle asti. Siinä on 28 kerrosta. Muutama viikko sitten joku oli hypännyt sieltä alas ja menehtynyt välittömästi. Ajatus siitä, että hyppäisin joskus alas kahdennestakymmenennestäkahdeksannesta kerroksesta tuntuu oksettavalta. Oikeastaan edes ajatus toisesta kerroksesta hyppäämisestä tuntuu oksettavalta. Voin siis paremmin kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten – minä tahdon elää, minulla täytyy siis kai olla myös jotakin mistä taistella. Elämäni on hyvä näin.

En ihan saa kerättyä voimiani hymyyn, mutta ajatus saa minut silti tyytyväiseksi siitä, että olen osannut pysyä elossa. Nämä päivät ovat enää satunnaisia, pieniä hidasteita eteenpäin köröttelevässä elämässäni, josta minä olen selviytynyt tähän päivään juuri tämänlaisena, itsenäni enkä minkäänlaisena muuna. Olen ollut tarpeeksi hyvä näin.

Hyppään bussiin ja köröttelen sillä pitkin tuttuja pikkukatuja. Pitkin Mogadishu Avenueta, Ärrältä oikealle, bussi kaartaa, ympärilläni kohoavat tutut lähiökerrostalot, istutetut puut ja kikattelevat monikansalliset lapset, tuolla juhlin yläkouluni päättäjäisiä, tuolla virvoin ala-asteikäisenä, tuolla leikin hippaa, bussi kurvaa, kääntyy. Jään pois ja kävelen tuttujen leikkipuistojen halki. En ole törmännyt matkallani yhteenkään peiliin, mutta heijastukseni rapun oven ikkunasta ei saa minua enää hätkähtämään. Oven suussa halaan äitiäni. Olen tarpeeksi hyvä näin.



Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.