Photo diary | Tuska Open Air 2014

6/30/2014






















Tulips

6/12/2014


Naputtelin mustekynää tiskin reunaan tylsistyneenä samalla kun aurinko tulvi sisään avonaisista ikkunoista ja ovista. Aamu oli ollut tosi hiljainen, ja liikkeen ihmisiä kulki lähinnä liikkeen ohi, suoraan puistoon. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin koko tilan energia olisi muuttunut valoisammaksi ja kun käännyin ovelle, seisoi siellä vanhempi, turbaanipäivänen mies, joka tervehti aurinkoisesti englanniksi, mutta hyvin paksulla intialaisella aksentilla. Mies näytti siltä kuin olisi pompannut suoraan satukirjasta; turbaanin lisäksi kasvoja kehysti pitkä, hopeanharmaa parta sekä leveä hymy, ja kaiken sen keskellä napitti pelkäämätön ja lämmin katse.

Hän käveli tiskille luokseni ja katsoi syvälle silmiin, yhtäkkiä hän näytti mietteliäältä ja kysyi saisiko hän ennustaa kädestäni. Vaikka olisin ehkä vapaa-ajallani ollut hyvinkin kiinnostunut, olin kuitenkin virka-ajalla joten kohteliaasti kieltäydyin. ”Voin lukea myös kasvoiltasi”, mies totesi englanniksi ja kertoi kuinka myös kasvoilta voi lukea paljon. Mies kaivoi pienestä, kuluneesta lompakostaan paperilapun ja kirjoitti siihen vapisevalla käsialalla jotakin. Sitten hän rutisti muutaman sentin levyisen lapun pieneksi mytyksi, asetti sen kämmenelleni ja sulki sen nyrkkiin. Mies kysyi nimeäni, ikää, perhettä, isoäitini nimeä, lempikukkaa, mitä nyt ikinä keksikään. Kerroin, että isoäidilläni on sama nimi kuin minulla, ja ettei minulla ole lapsia. Lempikukastani en heti ollut varma, vaihtelin mieltäni ruusujen ja tulppaanien välillä, mutta lopulta vastasin ”tulips.”

Miehen katse vaelteli pitkin mun kasvoja, otsasta leukaan ja pitkin poskia, samalla kun hän kertoi miten olen hyväsydäminen, mutta vähän rikki. Että minun kehoni ja sydämeni on aina tässä, mutta mieleni leijailee jossakin muualla, kuten perhoset. Että minua on satutettu ja sydämeni särjetty monta kertaa, mutta vasemmasta silmästäni näkee, että salaa uskon silti edelleen rakkauteen. Olen ”clean-spirited” ja lämmin ihminen, mutta mun mieli leijailee kuten perhoset, minun pitäisi saada se tänne alas missä minun sydämeni ja kehonikin on. Elämääni astuu kuulemma joku, jonka jälkeen mieleni ei enää ole yhtä levoton, vaan rauhassa.

Lopulta mies lähti, ja jäin tuijottamaan ulos ulko-ovesta käteni edelleen tiukassa nyrkissä. Kevyt kesätuuli puhalsi sisään ja tuntui melkeen siltä ettei mitään olisi juuri tapahtunutkaan. Join lasillisen vettä ja avasin käteni, nostin sen sisältä ruttuisen paperipallon ja silitin sen auki. Sen sisällä luki heiveröisin kirjaimin    t u l i p s.


Voit kyseenalaistaa, se ei tule minua muuttamaan

6/08/2014


Mä olen nyt muutaman viikon ajan miettinyt mikä olisi fiksuin tai oikein tapa lähestyä tätä aihetta. Pitäisikö heittäytyä urheaksi ja kertoa miten en välitä tippaakaan sillä tämänkaltaiset asiat tekevät minusta vain vahvemman, vai pitäisikö ottaa riski ja kerrankin rehellisesti näyttää omat heikot kohdat, näyttää mihin sattuu vaikka se tekisikin minusta vain haavottuvaisemman. Sitten muistin miten suunnattoman suuressa arvossa pidän rehellisyyttä ja aitoutta, ja päätin ottaa riskin joten tässä nyt sitten mennään.

Olen vuosien saatossa tullut siihen lopputulokseen, että olen yksinkertaisesti liian herkkä olemaan julkisesti näin esillä kuin mihin olen blogini kautta itseni asettanut. Ei, en ole valmis niihin varjopuoliin, en ole valmis siihen jatkuvaan henkilökohtaiseen kritisoimiseen tai enkä ole valmis niihin haukkuihin jotka se tuo mukanaan. En ole koskaan tahtonut olla esillä, vaan toivonut, että mielummin tekemäni ja keksimäni asiat saisivat olla esillä. On ollut todella vierasta asettaa itsensä näin esille kuin olen tehnyt, eikä siitä helpompaa ole koskaan tehneet mieltä pahoittavat kommentit. Ne ovat siis päivän polttava aihe.

Mä en todellakaan haluaisi näyttää esimerkkiä siitä että kenenkään pitäisi koskaan antaa periksi ja antaa kiusaajien voittaa, päinvastoin. Mutta mä haluaisin samalla muistuttaa teitä myös siitä, että on ihan okei olla ihminen ja tuntea tunteita. Jos joku haukkuu ja tahtoo satuttaa sinua, on ihan ymmärrettävää, että siitä tulee paha mieli tai itku. Se on vitun epäreilua, että joku voi tehdä sen pahan mielen sulle, mutta kaikilla meillä on oikeus meidän tunteisiin eikä meidän kaikkien tarvitse olla niin vahvoja että me kestetään jokainen isku ja käännetään sitten vilä toinen poski. Mä olen vain ihminen ja kun joku satuttaa, niin se sattuu.

Kirjoitan tätä postausta koska en tiedä ymmärtävätkö nämä ihmiset kuinka paljon ilkeät ja turhat läyhäämiskommentit voivat pahimmillaan satuttaa, ja se on mielestäni hyvä ottaa esille. Minusta on tosi surullista ja pelottavaa miten paljon negatiivinen blogikommenttikulttuuri on lähivuosina kasvanut sillä samaan aikaan yhä nuoremmat ja nuoremmat ovat aloittaneet bloggaamisen altistaen itsensä myös alttiiksi tälle samalle "kritiikille" jota minä en kestä edes nyt, 23-vuotiaana. Voiko kukaan siis olla vielä valmis siihen tai kestämään sen 12-vuotiaana? Minä en olisi kestänyt.

Rakastan blogiani ja se on suunnattoman suuri osa elämääni ja antanut minulle upeita asioita ja kokemuksia, välillä silti mietin, että millä hinnalla. Ottaako se minusta liikaa, onko se muuttanut minua surullisemmaksi ihmiseksi tai tehnyt selviytymisestäni jotenkin vaikeampaa? Minulla on pitkä historia masennuksen, itsetuhoisuuden ja itseinhon kanssa ja kamppailen näiden asioiden kanssa edelleen. Negatiiviset kommentit eivät ole koskaan olleet minulle siksi helppoja tai ainakaan helpottaneet olemassaoloani. Olen viimeiset vuodet käyttänyt ihan tolkuttomasti aikaa siihen, että voisin joskus oppia vihdoin rakastamaan itseäni. Mä olen käynyt kursseja, keskustellut muiden kanssa, astunut ulos mukavuusalueeltani, hakenut vertaistukea, polttanut siltoja takaani, lopettanut myrkyllisiä ystävyyssuhteita ja tullut ihan tolkuttoman matkan päästäkseni tähän pisteeseen, enkä ole tehnyt sitä kaikkea sen vuoksi, että antaisin kaiken murtua vain koska tuntemattomat ihmiset pääsevät joskus ihoni alle.

Sen mitä olen saavuttanut viime vuosina kovan työn tuloksena blogillani, - tehnyt siitä itselleni uran, antanut muille turvaa ja inspiraatiota - ei valitettavasti kuitenkaan voita sitä mitä olen kovan työn ansiosta saavuttanut vuosien aikana itseni kanssa. Se on liian arvokasta asetettavaksi alttiiksi myrkylliselle ja täysin turhalle negatiivisuudelle, jota en kaipaa elämääni. Vaikka blogin lopettaminen tai tauottaminen muuttaisikin elämäni täysin niin taloudellisesti kuin henkisestikin, jos joku ottaa enemmän kuin antaa - vaikka se olisikin itselle suuri intohimo - tulee ehkä miettiä kuinka kannattavaa sitä on jatkaa. Tahdon kerrankin asettaa itseni ihan kaiken edelle.

Kenenkään ei tulisi luopua jostakin mitä rakastaa vain koska joku toinen ihminen pystyy murtamaan sut siihen pisteeseen ettet yksinkertaisesti kestä enää. Se ei ole oikein. Kaikilla on oikeus omaan itseensä.

Olen ollut tosi kiitollinen kaikesta vertaistuesta, jota olen saanut muilta bloggaajilta. En usko, että kukaan muu kuin bloggaaja voi ymmärtää millaista on olla jatkuvan kritiikin kohteena. Pienetkin näpäytykset kasvavat paljon suurempiin mittasuhteisiin kun niitä saa kuulla 365 päivää vuodessa. Joillekin se kasvattaa paksumman nahan, joitakin se taas rikkoo särö säröltä palasiksi. Vaikka bloggaajaa ei sinäänsä haittaisikaan se itsessään jos joku ei pidä vaikkapa sun ylähuulesta tai tavasta jolla lakkaat kynnet, kun niitä ja sataa muuta asiaa sinussa arvostellaan joka päivä, kasvaa niistä iso mörkö jota herkän ihmisen on vaikea, joskus jopa mahdoton ohittaa. Sillä ei ole oikeastaan edes väliä arvostellaanko sinua positiivisesti vai negatiivisesti, vaan sillä että sinua ylipäätään arvostellaan ja olet altis sille. Sillä on merkitystä vasta silloin kun negatiivisuutta tulee niin paljon enemmän, että se alkaa vaikuttaapidemmällä tähtäimellä. Positiivisella arvostelulla on nimittäin se taika, että se voi nostaa sinut todella korkealle ja tehdä sinusta rohkean, voittamattoman. Negatiivinen arvostelu taas voi tehdä sinusta hyvin pienen, aran ja kukistetun. Bloggaaja tai ei, meistä ihan kaikista varmasti ajatellaan samanlaisia positiivisia ja negatiivisia asioita; mietitään että ompas tuolla tytöllä kyseenalainen paita tai typerä tukka, mutta kukaan ei pysäytä sinua päivittäin kadulla tai jopa joukkorynnäkössä julkisella paikalla ja kerro sitä sinulle päin kasvojasi. Meidän bloggaajien se pitäisi kuitenkin sietää koska internet tarjoaa kenelle tahansa raukkamaisen helpon mahdollisuuden sanoa mitä tahansa ja me olemme sen leikkikentän keskellä, sillä olemme itse valinneet julkisen harrastuksen. Se ilmeisesti oikeuttaa lokan heittämisen meidän niskaamme aivan kuin voisi sanoa samanlaista paskaa vastaantuleville ihmisille kadullakin vain koska he ovat valinneet tulla julkiselle paikalle.


Olen saanut blogini elinkaaren aikana vihakommentteja laidasta laitaan erilaisista syistä; ulkonäöstäni, luonteestani, painostani, sukujuuristani, työstäni, virheistäni, kaupallisuudestani, perheestäni... Jotkut olen julkaissut, läheskään kaikkia en. Eniten vihakommenttia olen saanut ulkonäöstäni ja painostani. Se on helppo kohde, mutta satuttaa silti paljon koska aiheen suhteen ihmiset ovat niin kärkkäitä ja ilkeitä. Vasta muutaman päivän sulattelun jälkeen pystyn tasaamaan pulssini ja muistamaan, että olen ihan hyvä näin. Mä olen ihan terve ihminen ja ainoa ongelma ylipainoni kanssa koskaan on ollut se, että se on muille niin suuri ongelma ja on vaikuttanut minuun siksi niin paljon henkisesti. Meillä on jokaisella oikeus omiin arvoihimme eikä niitä tarvitse syöttää muille; jotkut asettavat hyvännäköisen kropan korkealle sijalle elämässään ja se on ihan okei, mutta minun arvoni saavat olla toisenlaiset. Erilaisten ihmisten hienous on nimenomaan siinä, että minä saan tuntea toisin! Minustakin olisi toki ihan kiva olla vähän hoikempi, mutta tällä hetkellä pidän muita asioita elämässäni arvokkaampina. Ystäviä, rakkautta, perhettä, hauskanpitoa, terveyttä, kokemuksia... Siinä ei vaatekoko tai vaa'an numero oikein mahdu kärkisijoille eikä tarvitsekaan. Murehdin enemmän sydämeni koosta kuin vaatteideni. Mulla on kaikki ihan hyvin vaikken kelpaisikaan kaikille. Olen kiltti, huomaavainen, hyvä kuuntelija, taiteellinen, syvällinen, hauskakin joskus, jos olen plussakokoinen niin se tarkoittaa vain sitä, että minua ja kaikkea tätä on vähän enemmän. Kelpaan ystävilleni ja hyvä niin, vihaajat vihaa kuitenkin, huolimatta siitä minkä kokoinen olen.

Mä olen siitä tyhmä, että ymmärrän heikkouteni ja silti asetan itseni nytkin todella haavoittuvaiseen tilaan ja alttiiksi uusille hyökkäyksille paljastamalla ne muille, mutta hei - mä toivon vain, että joku voisi oppia tästä jotakin ja että edes yksi nettikiusaaja tekisi tulevaisuudessa toisin.

Kaikki muut bloggaajat eivät välttämättä ota ilkeitä kommentteja yhtä raskaasti kuin minä (vai ottavatko?!) mutta fakta on, että monia se satuttaa ja muuttaa ihmisenä. Kun nykyään avaan blogini hallintapaneelin, minua ihan oikeasti pelottaa. Minua pelottaa, että joku on taas jättänyt 20 kommenttia peräjälkeen siitä miten ruma, läski, laiska tai tyhmä olen. Minua pelottaa koska tiedän, että sen hetken kun luen niitä kommentteja, minä uskon niihin vaikka tietokoneen ollessa kiinni, olisinkin onnellinen ja kyseenalaistamatta ihan tyytyväinen itseeni. Ennen muokkasin kuvia ja olin todella tarkka siitä mitä julkaisin vain sen vuoksi, että olin itse niistä epävarma. Nykyään muokkaan kuviani ja olen todella tarkka siitä mitä julkaisen vain sen vuoksi, että pelkään sitä mitä voidaan alkaa haukkumaan ja arvostelemaan. Meillä kaikilla on heikkouksia, muta meidän kaikkien elämässämme ei ole ihmisiä, jotka hyökkäävät niitä vastaan. Joku tuntematon on saanut minut tuntemaan oloni huonoksi ja minusta onkin yhtäkkiä tullut heikko ja kukistettu koska jonkun oli vain pakko päästä kirjoittamaan jotakin ihan käsittämättömän negatiivista enkä edes ymmärrä miksi.

Sinä, tuntematon ihminen olet tehnyt sen.

Onneksi olkoon. Onko sinulla hyvä mieli?

Tuskin on. Siksi aina sitten kun olen saanut asian käsiteltyä, annan sisimmässäni kaikille näille kommentoijille anteeksi. Uskon siihen, että ihmiset jotka jättävät näitä kommentteja eivät ymmärrä niiden todellisia vaikutuksia eivätkä ymmärrä sitä, että täällä ruudun takana on toinen, oikea ihminen. Uskon, että ilkeisiin kommentoijiin sattuu myös omaan sydämeen ja se tekee minutkin surulliseksi. Hyvät ja onnelliset ihmiset sanovat hyviä asioita, vain surulliset ja satutetut ihmiset sanovat satuttavia asioita. Ymmärrän sen sillä itsekin olen tuntenut sen vihan ja katkeruuden kun minua on satutettu. Olen vain kanavoinut sen toisin ja antanut sen kasvaa hyväksi minussa, sellaiseksi etten ikinä tekisi samaa toisille. En pahaksi hirviöksi, joka tahtoo tiputtaa surunsa toisten harteille.

Viha väärin käsiteltynä voi tässä maailmassa johtaa ihan kamaliin lopputuloksiin, joista minun blogikommenttini nyt ovat vielä aika vähäpätöisiä, mutta ne kuitenkin satuttavat minua ja muita ihmisiä. Luultavasti kommentoijaakin, sillä vihan pitäminen itsensä sisällä ja sen heittäminen muita kohti sattuu. Se on kuin käyttäisi koko elämänsä siihen, että kantaa muiden syliin kuumaa hiiltä käsissään - se polttaa samalla myös omia käsiä. Joskus pitää vain päästää irti.

Kyse ei muuten ole nyt siitä, että tarvitsisin jonkinlaista varmistusta sille, että olen jotenkin sopiva. Sopivan pieni tai suuri tai ruma tai kaunis. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä minkään kanssa mikä on totta. Pointtini on vain, että ilkeät sanat satuttavat aina. Olivatpa ne totta tai eivät. Jotkut ovat myös tuhahdelleet, että saako blogeissa sitten vain hehkuttaa bloggaajaa ja kehua maasta taivaisiin, mutta kyse ei ole siitäkään. Onko kyse muka todella vain kahdesta ääripäästä? Ei mikään ole niin mustavalkoista! Mielestäni ero on siinä, että positiivisuutta ei ole koskaan liikaa, mutta turha paska taas on aina turhaa paskaa. Sen lisäksi, että se joskus satuttaa minua, se satuttaa joskus myös lukijoitani tai läheisiäni. Lisäksi mitä enemmän olen oppinut arvostamaan itseäni, sitä enemmän tiedän etten todellakaan ansaitse tällaisia kommentteja. Ei kukaan ansaitse. Yritän jatkuvasti kehittää ajatusmaailmaani ja itsetuntoani siten, etten anna itseni haukkua enää itseäni tai muutenkaan ajatella itsestäni niin huonosti. Siksi en myöskään koe olevan oikein, että antaisin kenenkään muunkaan haukkua itseäni.

Mä todella usein mietin miten paljon helpompaa mun elämä vois olla jos mulla ei olisi blogia, jos mä en avaisi konetta, jos mä en kuuntelisi muiden arvosteluita ja mielipiteitä vaan loisin omani täysin riippumattomana muista.


Halusin käsitellä tätä aihetta näinkin pitkästi koska haluan, että myös te ihanat lukijat jotka olette pitäneet blogistani ymmärrätte miksi edes harkitsen lopettamista. Se on nimittäin käynyt mielessäni aika useastikin tämän viimeisen vuoden aikana eikä minkään muun vuoksi kuin sen miten se vaikuttaa minuun negatiivisesti. Se on toki vaikuttanut myös positiivisesti ihan huikeasti, mutta myös tuhoisasti. On todella sääli, että kaikki kivat jutut ja meidän välinen siteemme kärsii siitä, että kaikki eivät osaa käyttäytyä yhtä kivasti. Olen myös pahoillani jos olen lähiaikoina vastaillut täysin neutraaleihin/positiivisiinkin kommentteihin jotenkin terävästi, olen vain ollut jatkuvasti tosi varpaillani.

Olen miettinyt erilaisia tapoja tämän tilanteen ratkaisemiseen ja yksi niistä on, että kommentointi poistettaisiin kokonaan ja yhteyden minuun saa tulevaisuudessa vain somejen kautta ja sähköpostitse. Samalla tuntuu jotenkin naurettavalta etäistää itseni teistä niin radikaalisti. Toisaalta taas se vapauttaisi minut bloggaajana tekemään juuri sitä mitä itse haluan, koska en olisi koskaan tietoinen muiden toiveista enkä inhokeista. Lopettaminen on ollut mielessäni niin useasti lähiaikoina, mutta en halua tämän olevan koskaan se syy miksi lopettaisin jotakin mitä rakastan. En tahdo luovuttaa. Tahdon, että kun sen aika on niin lopetan siksi, että itse tahdon enkä siksi, että joku tuntematon ihminen väittää minun olevan jotenkin väärin. En tahdo lopettaa. En nyt. Mutta samalla tähän tilanteeseen on tultava jokin ratkaisu.

Nämä ovat asioita, joita ajattelin tässä parin viikon aikana miettiä. Mitä pystyn antamaan itsestäni ja mihin kaikkeen taas olen liian herkkä, onko tämä olo ratkaistavissa jotenkin vai oliko tämä nyt tässä. Rakasta blogianikin tärkeämpää on nimittäin kuitenkin se, että olen ihmisenä onnellinen ja mulla on hyvä elämä. Rakkaus voittaa aina, oli se negatiivisuus sitten tietokoneen näytöllä tai oikeassa elämässä. Rakkaus voittaa. Se on aina suurempi kuin se, että jollakin on paha olla eikä sitäkään pahaa oloa saa kukistettua kuin rakkaudella. Ole sinä se ihminen, joka loistaa valoa ja rakkautta muillekin kunnes tämä maailma on niin kirkas ettei kukaan näe siinä negatiivisuutta, pahaa tai ilkeyttä. Sinä ansaitset rakkautta sisällesi, et vihaa. Älä myy itseäsi niin halvalla, että olisit ilkeä muille!

Kutsuttakoon tätä nyt vaikka blogikesälomaksi. Sillä aikaa minut löytää instagramista ja Facebookista, joita päivittelen hengähdystauostani huolimatta.

Halataan kun tavataan! 

x

Tarpeeksi hyvä näin

6/06/2014



Sydän lyö, ja kovempaa kuin tahtoisin. Työnnän sängyltäni alas kaiken mikä tuntuu liian raskaalta; peilin, kasan elokuvia ja naistenlehtiä. Makaan selälläni ja tuijotan valkoista kattoa. En ole koskaan kokenut median asettamia paineita erityisen painostavina vaikka ne varmasti ovatkin vaikuttaneet ajatusmaailmaani alitajuisesti. Juuri tänään kuitenkin tuntuu siltä, että käännyimpä mihin tahansa, seisoo edessäni täydellinen nainen, minusta niin kovin erilainen. Joinain päivinä tuntuu mahdottomalta kulkea kaupungilla kehossa, joka ei ole oikeanlainen. Näitä mainosständejä, naisten lehtiä ja Hollywood -tähtiä ei ole brändätty minua varten. Niille olen ulkopuolinen, enkä koskaan tarpeeksi.

Levitän puuterimaisen mineraalimeikkivoiteen kasvoilleni ja seuraan kuinka se paakkuuntuu, kerääntyen ihohuokosiini ja saaden ihoni näyttämään kuivalta ja repaleiselta. En syytä meikkiä. Syytän ihoani. Syytän kamalia, epäkäytännöllisiä ihohuokosiani ja häpeän niitä. En ole tarpeeksi hyvä antamaan meikille tasaista, pysyvää pohjaa. Ihoni ei ole tarpeeksi, minä en ole tarpeeksi.

Seuraavan tunnin aikana itken meikkini pois neljästi levittäen sen sittemmin aina uudelleen. Tänään tuntuu kamalalta edes katsoa peiliin, en yksinkertaisesti pidä siitä mitä sieltä katsoo takaisin. Kokeilen toista sivellintä, ei toimi, toista meikkiä, ei toimi, toista peiliä, ei toimi, näyttää rumalta, itken, itken, itken, pesen meikin pois ja kyyneleiden sekä puuterin muodostaman sekavan massan lomasta katson itseäni peiliin, miksen syntynyt toisenlaiseksi, en ole tarpeeksi näin.

Jos olisin syntynyt lintuna, olisinko onnistunut paremmin? Tai kukkana, olisinko silloin oikeanlainen?

Koko päivän yritän parhaani mukaan vältellä peilejä ja nieleskellä kyyneleitäni. Useimpina päivinä olen nykyään hyvinkin tyytyväinen itseeni ja siihen minkälainen ihminen minusta on kasvanut. Tänään ei kuitenkaan ole yksi niistä päivistä. Tai viikoista. Rakas yrittää kaikin voimin saada minut hymyilemään. Hän tulee surulliseksi kun kerron, että joinakin päivinä häpeän koko olemassaoloani. Iltaisin hän silittää kylkeäni ja jaksaa hokea minulle, että olen hyvä näin.

Nostan pakatun kassin olalleni ja vedän kengät eteisessä jalkaani nopeasti ettei katseeni osuisi vahingossakaan seinälle ripustettuun peiliin. Paras ystäväni soittaa kävellessäni pysäkille ja hän voi hyvin, hänellä on ollut ihana päivä jossa on onnistunut askareissaan enkä ole kateellinen, en tule surullisemmaksi, enkä sääli itseäni vaan hetkeksi unohdan omat riittämättömyyden tunteeni ja olen onnellinen siitä, ettei kaikilla ole paha olla. Rakastan parasta ystävääni. Hyvä tuuli tarttuu ja hetken aikaa hymyilen. Kerron hänelle huonosta aamustani ja hän sanoo minulle, että olen tarpeeksi hyvä näin.

Saavun metrolla lapsuudenseuduilleni Vuosaareen, nousen asemalta rullaportailla ihmisten ilmoille ja ylläni aukeaa sininen taivas. Katson Suomen korkeinta asuinrakennusta, Cirrusta ja annan katseeni vaeltaa aina sen huipulle asti. Siinä on 28 kerrosta. Muutama viikko sitten joku oli hypännyt sieltä alas ja menehtynyt välittömästi. Ajatus siitä, että hyppäisin joskus alas kahdennestakymmenennestäkahdeksannesta kerroksesta tuntuu oksettavalta. Oikeastaan edes ajatus toisesta kerroksesta hyppäämisestä tuntuu oksettavalta. Voin siis paremmin kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten – minä tahdon elää, minulla täytyy siis kai olla myös jotakin mistä taistella. Elämäni on hyvä näin.

En ihan saa kerättyä voimiani hymyyn, mutta ajatus saa minut silti tyytyväiseksi siitä, että olen osannut pysyä elossa. Nämä päivät ovat enää satunnaisia, pieniä hidasteita eteenpäin köröttelevässä elämässäni, josta minä olen selviytynyt tähän päivään juuri tämänlaisena, itsenäni enkä minkäänlaisena muuna. Olen ollut tarpeeksi hyvä näin.

Hyppään bussiin ja köröttelen sillä pitkin tuttuja pikkukatuja. Pitkin Mogadishu Avenueta, Ärrältä oikealle, bussi kaartaa, ympärilläni kohoavat tutut lähiökerrostalot, istutetut puut ja kikattelevat monikansalliset lapset, tuolla juhlin yläkouluni päättäjäisiä, tuolla virvoin ala-asteikäisenä, tuolla leikin hippaa, bussi kurvaa, kääntyy. Jään pois ja kävelen tuttujen leikkipuistojen halki. En ole törmännyt matkallani yhteenkään peiliin, mutta heijastukseni rapun oven ikkunasta ei saa minua enää hätkähtämään. Oven suussa halaan äitiäni. Olen tarpeeksi hyvä näin.



Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.