10/09/2014

Depression diaries #1

on niin helppoo olla onnellinen



On tammikuu 2013 ja taivaalta sataa lunta. Kävelen lähikauppaan ja sukkani ovat kosteat, vertailen itseäni jatkuvasti vastaantuleviin ihmisiin; keski-ikäinen nainen on niin paljon energisempi kuin minä, kikattelevat kaverukset niin paljon onnellisempia, lenkkeilijä niin paljon terveellisempi. Mietin millaista olisi olla onnellinen ja tuntea oloni yhtä kevyeksi kuin juoksija. Joskus ajattelen etten koskaan olisi niin ilkeä muille kuin mitä olen itselleni tai sanoisi muille asioita, joita hoen itselleni. Vittu sä olet kyllä idiootti, niin helvetin tyhmä. Sä olet niin sanoinkuvaamattoman ruma ja ällöttävä. Miten sä kehtaat. Luoja sä olet lihava, aivan suunnaton oksettava valas. Miten kukaan edes kestää sun seuraa, sä olet niin ärsyttävä. Huomasitko kun kukaan ei taaskaan nauranut sun vitseille, sä oot niistä ihan typerä. Huomasitko kuinka kaikki nauroi sulle, sä oot niistä ihan typerä! Ei kukaan oikeasti tahtoisi olla sun kanssa. Kaikki vihaa sua! Sä olet niin oksettava, kelvoton ihminen.

Tunnen olevani umpikujassa elämässäni ja minua ahdistaa, ahdistaa niin paljon, että välillä tuntuu siltä kuin sydämeni hakkaisi ulos rinnasta. Se tuntuu oksettavalta, ällöttävältä, siltä kuin sydän muljahtelisi rinnassa itsensä ympäri. Huolestun, olen varma, että kuolen. Hakeudun lääkärille, joka kertoo sydämeni lyövän aivan samalla voimakkuudella kuin ennenkin, mutta olen niin ahdistunut, että aistin sen herkemmin. Se hämmästyttää minua, ihmisen keho on järjetön. Lyhyen juttutuokion päätteeksi hän ojentaa minulle masennustestin. Sellaista en ole nähnyt vuosiin. Hän varaa ajan psykiatriselta ja juuri kun olen poistumassa hän pyytää sulkemaan oven vielä hetkeksi ja kysyy etten kai ole vahingoittanut itseäni tai ajatellut tehdä niin. Hymyilen varovaisesti ja sanon, että en. Se on ainoa kerta kun valehtelen lääkärille.

Palaan kotiin ja katson peilikuvaani. Kerron sille kuinka ruma olen kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuinka iso, epäsopusuhtainen, tyylitön, tyhmä, heikko.. Minä ja peilikuvani tapaamme usein näissä merkeissä, mutta emme koskaan kerro toisillemme olevamme upeita, kykeneviä tai vahvoja. Aina huonoja. Menen sänkyyni makaamaan ja syön 1340 kaloria pussista. Rankaisen itseäni epäonnistumisistani myrkyttämällä kehoani, suorastaan provosoin itseäni syömään mahdollisimman paljon ja epäterveellisesti, jotta varmasti lihoisin niin suureksi, etten edes pääsisi sängystä ylös vaan kuolisin sinne yksin ja yksinäisenä. Minusta ei tunnu enää edes siltä, että se olisi kauhean kamala vaihtoehto.

Muistelen vanhoja ystäviäni. Muistelen edellisiä koulujani. Muistelen ihastuksiani ja asioita joita he ovat minulle sanoneet. Kaikki on niin sumuista. Muistelen aina vain niitä, jotka ovat sanoneet jotakin huonoa, en koskaan niitä jotka ovat kannustaneet, vain niitä jotka ovat potkineet minua alas tai leikkineet minulla aikansa ja sitten viskanneet roskiin. Ala-asteen ihastukseni, joka olisi tahtonut seurustella jos en olisi niin lihava. Ensimmäinen poika, joka piti minua kädestä, mutta olikin oikeasti vain lyönyt muiden poikien kanssa vetoa siitä kuka saisi rumimman tytön uskomaan, että siitä tykkäisi edes joku. Nauravan tyttöporukan koulun ruokalassa ja käytävillä kaikuvan huudon me ei haluta sua tänne. Aikuisiällä kävin treffeillä muutaman mukavankin miehen kanssa – en mennyt uudestaan. He olivat niin tasapainoisia, että minä olisin vain rikkonut ne, pilannut joltakin toiselta ja he ansaitsevat parempaa. Oli niitä miehiä pari ihanaakin, nekin joko satuttivat tai lähtivät. Kaikki aina lähtevät.

Ystäväni on kauhuissaan selkeästi laskussa olevasta mielialastani, kehottaa minua jatkuvasti puhumaan. Kieltäydyn. Puhuisit. En. Puhuisit, jooko. En varmana. En tahdo rasittaa ystäviäni, hekin muuten lähtevät tai turhaantuvat. Että vielä kehtaisin valittaa julkisesti omaa ahdistuneisuuttani kun Afrikassa lapset näkevät nälkää ja maamme pimeimmissä kolkissa surmataan kokonaisia perheitä. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä, “täysissä” ruumiin voimissa, ruokaa, koti, perhe, työ… Jos itse välttyy perhesurmilta ja nälänhädältä on syytä olla kiitollinen ja lopettaa kitiseminen. Olisin vain itsekeskeinen ja typerä – niin ne sanoisivat.

Kuukautta myöhemmin löydän itseni psykiatrisen lääkärin vastaanotolta. Oloni on parempi, mutta tiedän, että ongelmani ovat edelleen olemassa ja, että vasta eilen vielä itkin kerässä sängyn nurkassa. Ihmisillä on omituinen käsitys siitä, että jos masentunut ihminen on hyvällä tuulella, hän on parantunut. Todellisuudessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Surullisillakin ihmisillä on hyviä päiviä ja joskus uskallamme hymyillä. Vakava masennus on ansa, joka joskus osaa muuttua pelottavan läpikuultavaksi ja yllättää juuri kun olet unohtamassa sen olemassaolon. Astelen sisään lääkärin huoneeseen päälleliimatun pirteänä ja asiallisena, kättelen lääkäriä, joka pyytää istuutumaan ja alkaa kysellä yleisen neutraaleja kysymyksiä elämästäni saadakseen minusta jonkinlaisen kuvan. Missä asun, seurustelenko, onko sisaruksia, millaiset ovat välit vanhempiini, onko minulla ystäviä, mitä teen työkseni.

Lääkäri katsoo papereitani ja kurtistaa kulmiaan. “Sulla on todella negatiivinen kuva itsestäsi.” Hymyilen ujosti niin kuin olisin pidättämässä naurua, mutta yhtäkkiä ymmärränkin pidätteleväni itkua. Tyypillistä, olen niin herkkä. Heikkoutta, typerä. Testin pistemäärät paukkuvat yli äyräiden ja lääkäri toteaa, että olen selkeästi jo vakavan masennuksen puolella. Paperi kertoi sen hänelle, sillä minä en osaa. Hän määrää minulle erityisesti itsensä rakastamiseen ja lapsen häpeään kohdistuvaa terapeuttista kirjallisuutta sekä lääkityksen. Sen pitäisi tehdä mielestäni vastaanottavaisemman uudelle informaatiolle ja erilaiselle minäkuvalle.

En suostu lääkitykseen, kirjalistan otan. Palaan kotiin ja avaan taas tietokoneen. Kymmenet tuhannet lukijat kertovat miten elämäni vaikuttaa niin täydelliseltä ja helpolta. Se on mielestäni niin ylenpalttisen naurettava ajatus, että en jaksa edes nauraa. Loppujen mielestä olen ylipainoinen pelle, mainostajia huoraava nuoleskelija tai idiootti teini. Kun en jaa ainoita hyviä ajatuksiani enää blogissa, olen ärsyttävä valittaja. Heistä olen muuttunut, he haluavat jotakin aidompaa. Jakaisit jotakin henkilökohtaisempaa! Mikset kerro ajatuksiasi! Me halutaan kuulla mitä sun päässä liikkuu! Epäilen, että kukaan todelisuudessa tahtoisi tietää, että itken itseni uneen öisin ja toivon, että olisin syntynyt elämään jonkun toisen elämää.

Kaikki kulkee eteenpäin niin nopeasti enkä pysy mukana, tuntuu niin vaikealta pitää elämästä kiinni. Joskus kun nukahdan, tunnen oloni niin kevyeksi. Kaikki on aurinkoista ja kylpee keltaisessa valossa. Ympärillä rauhoittavan hiljaista ja vain tuuli humisee puissa. On lämmin. Jalat nousevat irti maanpinnasta. Sitten herään, ja kaikki on taas pimeää ja raskasta.

Toisina öinä koko maailma putoaa laavaiseen tulimereen ja olen täysin yksin.

Tahtoisin vain pysäyttää kaiken hetkeksi, nukkua vuosisadan, pysäyttää ajan edes pieneksi hetkeksi ja suunnitella rauhassa seuraavan siirtoni. Sen jälkeen voisin tulla takaisin vahvempana ja valmiimpana ja selvittää tämän elämäksi kutsutun sotkun johon olen saanut itseni kiedottua. Vain lyhyt hengähdystauko. Pieni. Mutta elämässä ei ole väliaikoja, se jatkaa eteenpäin käsittämättömällä vauhdilla samalla kun heikoimmat putoavat matkasta. Täällä ei voi ottaa taukoja, rakkaani. täällä pitää opiskella korkealle, saada hyvä työ, hankkia kumppani ja kasvattaa sen kanssa lapsi, käydä salilla ja sunnuntaisin kirkossa, jotta voi lunastaa paikkansa tässä yhteiskunnassa. Olen kiva. Olen kiltti. Olen kunnollinen.

Minä tahtoisin vain hengittää. Tahtoisin kirjoittaa, kirjoittaa mitä tahansa. Kirjoittaa runoja, kirjoittaa lehteen, kirjoittaa pöytälaatikkooni, kirjoittaa rasvapurnukoista, kirjoittaa musiikista, kirjottaa romaanin. Antaa itsestäni tähän maailmaan jotakin uutta, jolla on jotakin merkitystä – en keskittyä lunastamaan paikkaani tässä yhteiskunnassa tavanomaisilla asioilla kuten asuntolainalla ja sunnuntaikirkolla sekä täydellä kalenterilla. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on se kuka hän on parhaimmillaan, ei huonoimmillaan. Enää en kuitenkaan tiedä kuka minä olen. Olenko elämää ja sen ihmeellisyyttä sekä rakkauden nimeen liputtava hymysuu, vai tämä sängystä töihin ja takaisin raahautuva haamu, jolla on syvät silmäpussit, paljon surua ja valtavasti univelkaa.

Kesällä helpottaa, luulen niin. Aurinko tuntuu lämpimältä, mutta en ole oma itseni. Olen surullinen ja väsynyt. En tahdo enkä pysty poistumaan sängystäni tai näkemään ketään, vaikka samalla ikävöin ystäviäni ja ulkoilmaa. Tiedän, etten olisi hyvää seuraa joten olen typistänyt tapaamiseni minimiin. Ikävöin itseäni, minua iloisena. Silloin olen oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Kesä vilisee silmissä. Välillä olen jopa ihan iloinen ja luulen jo olevani jotenkin kokonainen kunnes romahdankin itkuun eräänä iltana sängyn reunalla ilman sen kummempaa syytä. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ei onni tule näin helposti vaikeille ihmisille. Ongelmat pitää kuroa auki, ne eivät katoa itsestään.

Pohdin millaista olisi olla itsevarma, millaista olisi omistaa keho jota ei vihaisi ja mieli joka jaksaisi. Elää elämää josta nauttisi. Minkälaista olisi olla murehtimatta asioita, joita minä murehdin. Mietin miksi toisille on niin helppoa olla onnellinen, miten he pystyvät siihen? Vai onko heillä tällaisia tuntemuksia ja jos on, miten he selviytyvät niistä? Miten he pystyvät lähtemään töihin kun ei huvittaisi tai nousemaan sängystä vaikkei syytä olisi? Tunnen syyllisyyttä sen vuoksi, etten ole tarpeeksi vahva suoriutumaan arkisista askareista. Kuinka muut ihmiset yksinkertaisesti jaksavat nousta sängystä aamuisin? Puristan tiukasti peittoni kulmaa ja vilpittömästi uskon, ettei mikään tule koskaan muuttumaan paremmaksi.

On lokakuu, ja kadut ovat jo täyttyneet keltaisista lehdistä. Minun on hyvä olla, luulen niin. Olen vihdoin saanut työpaikan pitkän metsästyksen jälkeen, sekä tunnustanut äidilleni pudottautuneeni koulusta. Tuntuu niin vapauttavalta olla vihdoin rehellinen. Tunnen sisälläni onnea. En ekstaattista, euforista iloa, mutta jotakin parempaa. Rauhaa. Tämä tuntuu harvinaiselta ja lupaavalta. Pohdin, että jos oloni olisi aina tällainen, olisin varmaankin paljon itsevarmempi ihminen. Otan omaa aikaa ja tunnen oloni luovaksi ja eläväiseksi. Alan uskoa tulevaisuuteen ja toivon olevani ikuisesti tässä rauhassa. Alan tekemään muistiinpanoja itsestäni ja itsetunnostani. Niissä kehun itseäni, etsin asoita, joita itsessäni rakastan ja yritän opiskella vahvempaa itsetuntoa omatoimisesti. Eräs ilta listaan syitä epävarmuuksiini elämäni eri osa-alueilla ja etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Kirjoitettuani kaksi sivua, ymmärrän ettei yhdelläkään syyllä ole mitään tekemistä minun kanssani. Koulukiusaamisella on pitkät jäljet. Pidemmät kuin itse olin aiemmin ymmärtänytkään.

Olen koko elämäni ajan suojellut koulukiusaajiani sitä ymmärtämättäni. Olen sanonut olevani enemmän syrjitty kuin kiusattu ja todennut kuinka onnekas olen sen vuoksi, etteivät peruskoulun naljailut läpäisseet paksua nahkaani. Totuus onkin toisenlainen. Jokainen haukku tai vittumainen heitto on todellakin päässyt ihoni alle ja kun 22-vuotiaana kirjoitan mustakantiseen muistikirjaani syitä epävarmuuksiini, ymmärrän ettei yhdessäkään ole kyse minusta. Joku muu sanoi minun olevan väärin. Joku muu sanoi, etten saa olla erilainen. Joku muu käski mennä pois. Joku muu sanoi, että olen kelvoton. En koskaan tehnyt itse mitään näille ihmisille, olin vain viaton lapsi, joka joutui muiden silmätikuksi. Unelmoin siitä, että kiusaajani pyytäisivät minulta jonakin päivänä anteeksi.

On talvi taas ja taivaalta sataa lunta. Tunnen kuinka pimeys hiipii lähelleni, mutta suljen siltä silmäni. Olen hyvä. Olen kiltti. Olen kunnollinen. Voin hyvin. Keväällä tunnen sen taas, mutta ravistelen sen pois harteiltani. Edes kesä ei auta, ja syksyn saapuessa olen väsyneempi kuin vuosiin. Olen taas astumassa ansaan ja kaikki tuntuu vain yksinkertaisesti olevan liikaa. Ikävöin rauhaa, jonka aina silloin tällöin tunnen itsessäni. Mietin onko se vain harhaa ja onko tämä synkeä kuori minusta se kuka yksinkertaisesti oikeasti olen. Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minut henkihieveriin ja päivien päätteeksi lukittaudun kotiini, suljen verhot sekä puhelimen ja vain makaan yksin hiljaisessa pimeässä. Päivisin tuijotan kattoa ja itken. Sydämeni jyskyttää jälleen ja öisin en saa unta, joskus herään päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Olen kirjaimellisesti allerginen itselleni. Töissä pidättelen päivittäin itkuani koko täyden vuoroni ajan kunnes se vihdoin loppuu ja voin vapaasti itkeä matkalla kotiin. Itken kotona, itken töissä, itken syyttä, itken syistä. Joinakin päivinä tuntuu siltä kuin tuntisin kaikki maailman tunteet samanaikaisesti. Toisina päivinä en tunne yhtään mitään.

On lokakuu, ja löydän itseni jälleen lääkärin vastaanotolta. Ystäväni istuu vieressäni, hän on varannut minulle kaksi lääkäriaikaa ja istunut molemmissa mukanani kädestä pitäen varmistamassa, että myös nousen aamulla sängystäni ja ilmaannun paikalle. Lääkäri kyselee jälleen missä asuin lapsena, kiusattiinko minua koulussa ja pidänkö työpaikastani. Masennustestin pisterajat paukkuvat jälleen ja saan kovemmat pisteet kuin vuosi sitten. Suostun lääkitykseen. Lääkäri on järkyttynyt siitä etten ole aiemmin hakenut psykiatrista apua; “Siis… oletko vain… sinnitellyt?” hän kysyy silmät pyöreinä. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja kun lähden terveysasemalta, purskahdan itkuun. Tuntuu niin pahalta jäädä pois lomalta ja jättää muut pulaan, samalla tuntuu niin hyvältä saada apua ja olla vapaa. Palaan kotiin, vedän verhot kiinni ja kaadun sänkyyni. Olen niin väsynyt.

Avaan pilkkopimeässä koneen ja tyhjän sivun. Sormeni alkavat vaeltaa väristen näppäimistöllä. Kerron sille, kerron kaiken.

Tuntuu niin hyvältä päästää irti. Olen Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, etten välttämättä ole koskaan ollutkaan niin huono. jos olisin kertonut muille, olisin ehkä ymmärtänyt sen aikaisemmin itsekin. Olen menettänyt itse liian monta ystävää masennuksen mustaan kuiluun ja useasti seisonut sen reunalla itsekin. Säröt itsetunnossa vaikuttavat elämään laajemmin kuin itse ymmärrämmekään ja usein ongelmilla saattaa olla yllättävänkin pitkät jäljet esimerkiksi koulukiusaamiseen tai vaikeuksiin lapsuudenkodissa. Tärkeintä on, ettei jää yksin ja, että puhuu tunteistaan. Joskus voi olla vaikeaa nähdä valoa tunnelin päässä, mutta on tärkeää ymmärtää, että myös muut ihmiset tuntevat samanlaisia tunteita ja, että joku muu voi auttaa näkemään sen valon silloinkin kun se tuntuu itselle vaikealta. Toinen ihminen ei voi antaa meille tunnetta kuten rakkautta tai hyvää oloa, mutta toinen ihminen voi herättää meissä sellaisen ja toimia avuliaana apuvälineenä. Tärkeää on siis ymmärtää, että kaikki hyvät tunteet ovat jo valmiiksi meissä. Toivon, että oma rohkeuteni tässä postauksessa antaisi jollekulle muulle voimaa ja rohkeutta avata myös oman suunsa ja pyytää apua.


Lähetä kommentti

please be kind.