SLIDER

JOANNA HEARTS


Helsinkiläinen musiikkibloggaaja ja internetin supersankari, jonka voi löytää valokuvaamasta festarilavojen kupeesta, fiilistelemästä keikkoja pikkuklubien takanurkasta, tai selailemasta Spotifyn uutuuksia yön pikkutunneilla.

UUTISKIRJE

 

Depression diaries #1

on niin helppoo olla onnellinen



On tammikuu 2013 ja taivaalta sataa lunta. Kävelen lähikauppaan ja sukkani ovat kosteat, vertailen itseäni jatkuvasti vastaantuleviin ihmisiin; keski-ikäinen nainen on niin paljon energisempi kuin minä, kikattelevat kaverukset niin paljon onnellisempia, lenkkeilijä niin paljon terveellisempi. Mietin millaista olisi olla onnellinen ja tuntea oloni yhtä kevyeksi kuin juoksija.

Joskus ajattelen etten koskaan olisi niin ilkeä muille kuin mitä olen itselleni tai sanoisi muille asioita, joita hoen itselleni. Vittu sä olet kyllä idiootti, niin helvetin tyhmä. Sä olet niin sanoinkuvaamattoman ruma ja ällöttävä. Miten sä kehtaat. Luoja sä olet lihava, aivan suunnaton oksettava valas. Miten kukaan edes kestää sun seuraa, sä olet niin ärsyttävä. Huomasitko kun kukaan ei taaskaan nauranut sun vitseille, sä oot niistä ihan typerä. Huomasitko kuinka kaikki nauroi sulle, sä oot niistä ihan typerä! Ei kukaan oikeasti tahtoisi olla sun kanssa. Kaikki vihaa sua! Sä olet niin oksettava, kelvoton ihminen.

Tunnen olevani umpikujassa elämässäni ja minua ahdistaa, ahdistaa niin paljon, että välillä tuntuu siltä kuin sydämeni hakkaisi ulos rinnasta. Se tuntuu oksettavalta, ällöttävältä, siltä kuin sydän muljahtelisi rinnassa itsensä ympäri. Huolestun, olen varma, että kuolen. Hakeudun lääkärille, joka kertoo sydämeni lyövän aivan samalla voimakkuudella kuin ennenkin, mutta olen niin ahdistunut, että aistin sen herkemmin. Se hämmästyttää minua, ihmisen keho on järjetön. Lyhyen juttutuokion päätteeksi hän ojentaa minulle masennustestin. Sellaista en ole nähnyt vuosiin. Hän varaa ajan psykiatriselta ja juuri kun olen poistumassa hän pyytää sulkemaan oven vielä hetkeksi ja kysyy etten kai ole vahingoittanut itseäni tai ajatellut tehdä niin. Hymyilen varovaisesti ja sanon, että en. Se on ainoa kerta kun valehtelen lääkärille.

Palaan kotiin ja katson peilikuvaani. Kerron sille kuinka ruma olen kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuinka iso, epäsopusuhtainen, tyylitön, tyhmä, heikko.. Minä ja peilikuvani tapaamme usein näissä merkeissä, mutta emme koskaan kerro toisillemme olevamme upeita, kykeneviä tai vahvoja. Aina huonoja. Menen sänkyyni makaamaan ja syön 1340 kaloria pussista. Rankaisen itseäni epäonnistumisistani myrkyttämällä kehoani, suorastaan provosoin itseäni syömään mahdollisimman paljon ja epäterveellisesti, jotta varmasti lihoisin niin suureksi, etten edes pääsisi sängystä ylös vaan kuolisin sinne yksin ja yksinäisenä. Minusta ei tunnu enää edes siltä, että se olisi kauhean kamala vaihtoehto.

Muistelen vanhoja ystäviäni. Muistelen edellisiä koulujani. Muistelen ihastuksiani ja asioita joita he ovat minulle sanoneet. Kaikki on niin sumuista. Muistelen aina vain niitä, jotka ovat sanoneet jotakin huonoa, en koskaan niitä jotka ovat kannustaneet, vain niitä jotka ovat potkineet minua alas tai leikkineet minulla aikansa ja sitten viskanneet roskiin. Ala-asteen ihastukseni, joka olisi tahtonut seurustella jos en olisi niin lihava. Ensimmäinen poika, joka piti minua kädestä, mutta olikin oikeasti vain lyönyt muiden poikien kanssa vetoa siitä kuka saisi rumimman tytön uskomaan, että siitä tykkäisi edes joku. Nauravan tyttöporukan koulun ruokalassa ja käytävillä kaikuvan huudon me ei haluta sua tänne. Aikuisiällä kävin treffeillä muutaman mukavankin miehen kanssa – en mennyt uudestaan. He olivat niin tasapainoisia, että minä olisin vain rikkonut ne, pilannut joltakin toiselta ja he ansaitsevat parempaa. Oli niitä miehiä pari ihanaakin, nekin joko satuttivat tai lähtivät. Kaikki aina lähtevät.

Ystäväni on kauhuissaan selkeästi laskussa olevasta mielialastani, kehottaa minua jatkuvasti puhumaan. Kieltäydyn. Puhuisit. En. Puhuisit, jooko. En varmana. En tahdo rasittaa ystäviäni, hekin muuten lähtevät tai turhaantuvat. Että vielä kehtaisin valittaa julkisesti omaa ahdistuneisuuttani kun Afrikassa lapset näkevät nälkää ja maamme pimeimmissä kolkissa surmataan kokonaisia perheitä. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä, “täysissä” ruumiin voimissa, ruokaa, koti, perhe, työ… Jos itse välttyy perhesurmilta ja nälänhädältä on syytä olla kiitollinen ja lopettaa kitiseminen. Olisin vain itsekeskeinen ja typerä – niin ne sanoisivat.

Kuukautta myöhemmin löydän itseni psykiatrisen lääkärin vastaanotolta. Oloni on parempi, mutta tiedän, että ongelmani ovat edelleen olemassa ja, että vasta eilen vielä itkin kerässä sängyn nurkassa. Ihmisillä on omituinen käsitys siitä, että jos masentunut ihminen on hyvällä tuulella, hän on parantunut. Todellisuudessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Surullisillakin ihmisillä on hyviä päiviä ja joskus uskallamme hymyillä. Vakava masennus on ansa, joka joskus osaa muuttua pelottavan läpikuultavaksi ja yllättää juuri kun olet unohtamassa sen olemassaolon. Astelen sisään lääkärin huoneeseen päälleliimatun pirteänä ja asiallisena, kättelen lääkäriä, joka pyytää istuutumaan ja alkaa kysellä yleisen neutraaleja kysymyksiä elämästäni saadakseen minusta jonkinlaisen kuvan. Missä asun, seurustelenko, onko sisaruksia, millaiset ovat välit vanhempiini, onko minulla ystäviä, mitä teen työkseni.

Lääkäri katsoo papereitani ja kurtistaa kulmiaan. “Sulla on todella negatiivinen kuva itsestäsi.” Hymyilen ujosti niin kuin olisin pidättämässä naurua, mutta yhtäkkiä ymmärränkin pidätteleväni itkua. Tyypillistä, olen niin herkkä. Heikkoutta, typerä. Testin pistemäärät paukkuvat yli äyräiden ja lääkäri toteaa, että olen selkeästi jo vakavan masennuksen puolella. Paperi kertoi sen hänelle, sillä minä en osaa. Hän määrää minulle erityisesti itsensä rakastamiseen ja lapsen häpeään kohdistuvaa terapeuttista kirjallisuutta sekä lääkityksen. Sen pitäisi tehdä mielestäni vastaanottavaisemman uudelle informaatiolle ja erilaiselle minäkuvalle.

En suostu lääkitykseen, kirjalistan otan. Palaan kotiin ja avaan taas tietokoneen. Kymmenet tuhannet lukijat kertovat miten elämäni vaikuttaa niin täydelliseltä ja helpolta. Se on mielestäni niin ylenpalttisen naurettava ajatus, että en jaksa edes nauraa. Loppujen mielestä olen ylipainoinen pelle, mainostajia huoraava nuoleskelija tai idiootti teini. Kun en jaa ainoita hyviä ajatuksiani enää blogissa, olen ärsyttävä valittaja. Heistä olen muuttunut, he haluavat jotakin aidompaa. Jakaisit jotakin henkilökohtaisempaa! Mikset kerro ajatuksiasi! Me halutaan kuulla mitä sun päässä liikkuu! Epäilen, että kukaan todelisuudessa tahtoisi tietää, että itken itseni uneen öisin ja toivon, että olisin syntynyt elämään jonkun toisen elämää.

Kaikki kulkee eteenpäin niin nopeasti enkä pysy mukana, tuntuu niin vaikealta pitää elämästä kiinni. Joskus kun nukahdan, tunnen oloni niin kevyeksi. Kaikki on aurinkoista ja kylpee keltaisessa valossa. Ympärillä rauhoittavan hiljaista ja vain tuuli humisee puissa. On lämmin. Jalat nousevat irti maanpinnasta. Sitten herään, ja kaikki on taas pimeää ja raskasta.

Toisina öinä koko maailma putoaa laavaiseen tulimereen ja olen täysin yksin.

Tahtoisin vain pysäyttää kaiken hetkeksi, nukkua vuosisadan, pysäyttää ajan edes pieneksi hetkeksi ja suunnitella rauhassa seuraavan siirtoni. Sen jälkeen voisin tulla takaisin vahvempana ja valmiimpana ja selvittää tämän elämäksi kutsutun sotkun johon olen saanut itseni kiedottua. Vain lyhyt hengähdystauko. Pieni. Mutta elämässä ei ole väliaikoja, se jatkaa eteenpäin käsittämättömällä vauhdilla samalla kun heikoimmat putoavat matkasta. Täällä ei voi ottaa taukoja, rakkaani. täällä pitää opiskella korkealle, saada hyvä työ, hankkia kumppani ja kasvattaa sen kanssa lapsi, käydä salilla ja sunnuntaisin kirkossa, jotta voi lunastaa paikkansa tässä yhteiskunnassa. Olen kiva. Olen kiltti. Olen kunnollinen.

Minä tahtoisin vain hengittää. Tahtoisin kirjoittaa, kirjoittaa mitä tahansa. Kirjoittaa runoja, kirjoittaa lehteen, kirjoittaa pöytälaatikkooni, kirjoittaa rasvapurnukoista, kirjoittaa musiikista, kirjottaa romaanin. Antaa itsestäni tähän maailmaan jotakin uutta, jolla on jotakin merkitystä – en keskittyä lunastamaan paikkaani tässä yhteiskunnassa tavanomaisilla asioilla kuten asuntolainalla ja sunnuntaikirkolla sekä täydellä kalenterilla. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on se kuka hän on parhaimmillaan, ei huonoimmillaan. Enää en kuitenkaan tiedä kuka minä olen. Olenko elämää ja sen ihmeellisyyttä sekä rakkauden nimeen liputtava hymysuu, vai tämä sängystä töihin ja takaisin raahautuva haamu, jolla on syvät silmäpussit, paljon surua ja valtavasti univelkaa.

Kesällä helpottaa, luulen niin. Aurinko tuntuu lämpimältä, mutta en ole oma itseni. Olen surullinen ja väsynyt. En tahdo enkä pysty poistumaan sängystäni tai näkemään ketään, vaikka samalla ikävöin ystäviäni ja ulkoilmaa. Tiedän, etten olisi hyvää seuraa joten olen typistänyt tapaamiseni minimiin. Ikävöin itseäni, minua iloisena. Silloin olen oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Kesä vilisee silmissä. Välillä olen jopa ihan iloinen ja luulen jo olevani jotenkin kokonainen kunnes romahdankin itkuun eräänä iltana sängyn reunalla ilman sen kummempaa syytä. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ei onni tule näin helposti vaikeille ihmisille. Ongelmat pitää kuroa auki, ne eivät katoa itsestään.

Pohdin millaista olisi olla itsevarma, millaista olisi omistaa keho jota ei vihaisi ja mieli joka jaksaisi. Elää elämää josta nauttisi. Minkälaista olisi olla murehtimatta asioita, joita minä murehdin. Mietin miksi toisille on niin helppoa olla onnellinen, miten he pystyvät siihen? Vai onko heillä tällaisia tuntemuksia ja jos on, miten he selviytyvät niistä? Miten he pystyvät lähtemään töihin kun ei huvittaisi tai nousemaan sängystä vaikkei syytä olisi? Tunnen syyllisyyttä sen vuoksi, etten ole tarpeeksi vahva suoriutumaan arkisista askareista. Kuinka muut ihmiset yksinkertaisesti jaksavat nousta sängystä aamuisin? Puristan tiukasti peittoni kulmaa ja vilpittömästi uskon, ettei mikään tule koskaan muuttumaan paremmaksi.

On lokakuu, ja kadut ovat jo täyttyneet keltaisista lehdistä. Minun on hyvä olla, luulen niin. Olen vihdoin saanut työpaikan pitkän metsästyksen jälkeen, sekä tunnustanut äidilleni pudottautuneeni koulusta. Tuntuu niin vapauttavalta olla vihdoin rehellinen. Tunnen sisälläni onnea. En ekstaattista, euforista iloa, mutta jotakin parempaa. Rauhaa. Tämä tuntuu harvinaiselta ja lupaavalta. Pohdin, että jos oloni olisi aina tällainen, olisin varmaankin paljon itsevarmempi ihminen. Otan omaa aikaa ja tunnen oloni luovaksi ja eläväiseksi. Alan uskoa tulevaisuuteen ja toivon olevani ikuisesti tässä rauhassa. Alan tekemään muistiinpanoja itsestäni ja itsetunnostani. Niissä kehun itseäni, etsin asoita, joita itsessäni rakastan ja yritän opiskella vahvempaa itsetuntoa omatoimisesti. Eräs ilta listaan syitä epävarmuuksiini elämäni eri osa-alueilla ja etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Kirjoitettuani kaksi sivua, ymmärrän ettei yhdelläkään syyllä ole mitään tekemistä minun kanssani. Koulukiusaamisella on pitkät jäljet. Pidemmät kuin itse olin aiemmin ymmärtänytkään.

Olen koko elämäni ajan suojellut koulukiusaajiani sitä ymmärtämättäni. Olen sanonut olevani enemmän syrjitty kuin kiusattu ja todennut kuinka onnekas olen sen vuoksi, etteivät peruskoulun naljailut läpäisseet paksua nahkaani. Totuus onkin toisenlainen. Jokainen haukku tai vittumainen heitto on todellakin päässyt ihoni alle ja kun 22-vuotiaana kirjoitan mustakantiseen muistikirjaani syitä epävarmuuksiini, ymmärrän ettei yhdessäkään ole kyse minusta. Joku muu sanoi minun olevan väärin. Joku muu sanoi, etten saa olla erilainen. Joku muu käski mennä pois. Joku muu sanoi, että olen kelvoton. En koskaan tehnyt itse mitään näille ihmisille, olin vain viaton lapsi, joka joutui muiden silmätikuksi.

Unelmoin siitä, että kiusaajani pyytäisivät minulta jonakin päivänä anteeksi.

On talvi taas ja taivaalta sataa lunta. Tunnen kuinka pimeys hiipii lähelleni, mutta suljen siltä silmäni. Olen hyvä. Olen kiltti. Olen kunnollinen. Voin hyvin. Keväällä tunnen sen taas, mutta ravistelen sen pois harteiltani. Edes kesä ei auta, ja syksyn saapuessa olen väsyneempi kuin vuosiin. Olen taas astumassa ansaan ja kaikki tuntuu vain yksinkertaisesti olevan liikaa. Ikävöin rauhaa, jonka aina silloin tällöin tunnen itsessäni. Mietin onko se vain harhaa ja onko tämä synkeä kuori minusta se kuka yksinkertaisesti oikeasti olen. Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minut henkihieveriin ja päivien päätteeksi lukittaudun kotiini, suljen verhot sekä puhelimen ja vain makaan yksin hiljaisessa pimeässä. Päivisin tuijotan kattoa ja itken. Sydämeni jyskyttää jälleen ja öisin en saa unta, joskus herään päästä varpaisiin ihottuman peitossa. Olen kirjaimellisesti allerginen itselleni. Töissä pidättelen päivittäin itkuani koko täyden vuoroni ajan kunnes se vihdoin loppuu ja voin vapaasti itkeä matkalla kotiin. Itken kotona, itken töissä, itken syyttä, itken syistä. Joinakin päivinä tuntuu siltä kuin tuntisin kaikki maailman tunteet samanaikaisesti. Toisina päivinä en tunne yhtään mitään.

On lokakuu, ja löydän itseni jälleen lääkärin vastaanotolta. Ystäväni istuu vieressäni, hän on varannut minulle kaksi lääkäriaikaa ja istunut molemmissa mukanani kädestä pitäen varmistamassa, että myös nousen aamulla sängystäni ja ilmaannun paikalle. Lääkäri kyselee jälleen missä asuin lapsena, kiusattiinko minua koulussa ja pidänkö työpaikastani. Masennustestin pisterajat paukkuvat jälleen ja saan kovemmat pisteet kuin vuosi sitten. Suostun lääkitykseen. Lääkäri on järkyttynyt siitä etten ole aiemmin hakenut psykiatrista apua; “Siis… oletko vain… sinnitellyt?” hän kysyy silmät pyöreinä. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja kun lähden terveysasemalta, purskahdan itkuun. Tuntuu niin pahalta jäädä pois lomalle ja jättää töissä muut pulaan, samalla tuntuu niin hyvältä saada apua ja olla vapaa. Palaan kotiin, vedän verhot kiinni ja kaadun sänkyyni. Olen niin väsynyt.

Avaan pilkkopimeässä koneen ja tyhjän sivun. Sormeni alkavat vaeltaa väristen näppäimistöllä. Kerron sille, kerron kaiken.

Tuntuu niin hyvältä päästää irti.

Olen vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, etten välttämättä ole koskaan ollutkaan niin huono kun olen luullut olevani. Jos olisin kertonut muille, olisin ehkä ymmärtänyt sen aikaisemmin itsekin. Olen menettänyt itse liian monta ystävää masennuksen mustaan kuiluun ja useasti seisonut sen reunalla itsekin. Säröt itsetunnossa vaikuttavat elämään laajemmin kuin itse ymmärrämmekään ja usein ongelmilla saattaa olla yllättävänkin pitkät jäljet esimerkiksi koulukiusaamiseen tai vaikeuksiin lapsuudenkodissa. Tärkeintä on, ettei jää yksin ja, että puhuu tunteistaan. Joskus voi olla vaikeaa nähdä valoa tunnelin päässä, mutta on tärkeää ymmärtää, että myös muut ihmiset tuntevat samanlaisia tunteita ja, että joku muu voi auttaa näkemään sen valon silloinkin kun se tuntuu itselle vaikealta. Toinen ihminen ei voi antaa meille tunnetta kuten rakkautta tai hyvää oloa, mutta toinen ihminen voi herättää meissä sellaisen ja toimia avuliaana apuvälineenä. Tärkeää on siis ymmärtää, että kaikki hyvät tunteet ovat jo valmiiksi meissä. Toivon, että oma rohkeuteni tässä postauksessa antaisi jollekulle muulle voimaa ja rohkeutta avata myös oman suunsa ja pyytää apua.


109 kommenttia

  1. Joanna, voi Joanna!

    Aloitetaan nyt näin kliseisesti: en ole aikaisemmin kommentoinut, vaikka olen lukenut blogiasi pitkään. Inspiroit niin monella tavalla, ja palaan usein lueskelemaan ja katselemaan elämääsi täältä, missä se on helppo käsitellä onnellisina paloina.
    Sinä näytät kuitenkin myös tämän kipeän puolen elämästäsi, ja se on kauneinta mitä tiedän. Ei ole heikkoutta myöntää, ettei jaksa, ettei pysty, ettei yksinkertaisesti voi. Että myöntää, ettei voi hyvin.
    Vain kauniit, rohkeat ja oikeasti sisintään myöden hyvät ihmiset näyttävät elämästään myös nämä kipeät osat muille. Vain silloin voi saada apua ja rakkautta, voimaa kestää ja jaksaa eteenpäin.
    Samaistun niin usein johonkin, mitä kirjoitat, että tuntuu kuin ajatuksemme olisivat yhtä. Tämä kirjoituksesi oli surullista luettavaa, mutta toisaalta olen tyytyväinen ja iloinen. Olet löytämässä oman polkusi ja tiesi kohti voittoa pimeydestä.
    En enää meinaa kyyneleiltäni nähdä, mitä kirjoitan ja olen jo armottomasti myöhässä tapaamisesta, joten lopetan nyt tähän.
    Toivon sulle Joanna ihan kaikesta sydämestäni voimaa päästää irti pimeydestä. Ja kiitän, sillä ainakin minä sain tästä itsellenikin voimaa jaksaa taas vähän eteenpäin. Kiitos. <3

    VastaaPoista
  2. Itken. Ihan tajutonta tekstiä.

    Olen seurannut blogiasi satunnaisesti muutaman vuoden ja kirjoitan tässä toista kommenttia koskaan blogiisi. Tää postaus kertoi sinusta enemmän kuin mikään muu lukemani. Näen meissä paljon samaa, ja toivon sinulle vain kaikkea hyvää ja voimia, vaikken henkilökohtaisesti sinua tunnekkaan. Joanna, susta hehkuu semmonen rakkaus ja herkkyys, ja tekisi vaan mieli ottaa sut syliin hetkeksi. Itse en koskaan hakenut apua olessani mieleltäni sairas ja ihailen suo siitä miten avoimesti puhut tunteistasi. Rakasta itseäsi, rakasta muita ja nauti elämän pienistä hetkistä. Maailma on julma, mutta se ottaa välillä syliinkin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä tekstistä, Joanna. Kiitos rohkeudestasi. Tästä on varmasti apua monelle.
    Minä pääsin siitä mustasta kuilusta pois, mutta joka syksy pelkään, että joudun sinne takaisin. Toivottavasti en koskaan enää joudu.
    Toivon sydämestäni, että sinäkin pääset sieltä pois. Se on mahdollista, oikeasti.

    Rakkautta ja kaikkea muuta hyvää. ♥

    VastaaPoista
  4. Olipas rankkaa luettavaa, mutta hyvä, että uskallat jakaa tällaisia asioita muiden kanssa :) Itse pystyn samaistumaan, jos en ihan täysin niin kuitenkin jollakin asteella tähän. Tsemppiä sulle ihan hurjasti <3

    VastaaPoista
  5. aww <3 oot niin ihana ja nätti ja rohkea ja mukavan oloinen. ikävää että sulla on ollut/on noin paha olla :(

    VastaaPoista
  6. Sä olet niin mielettömän rohkea! <3

    VastaaPoista
  7. Itkin. Samaistuin. Etsin edelleen sitä rohkeutta. Kiitos Joanna rohkeasta esimerkistä. <3

    VastaaPoista
  8. Tämä teksti teki muhun kyllä syvän vaikutuksen ja oikeastaan pakotti mut pysähtymään. Tälle syksylle olen haalinut niin paljon kaikenlaista ohjelmaa, etten ole "ehtinyt" siunaamaan ajatustakaan sille pahalle ololle joka muutama vuosi sitten näihin aikoihin otti musta vallan ja joka sittemmin on elänyt jossain taustalla nousten aina välillä pinnalle, välillä vahvemmin ja välillä lievemmin. Olen ollut liian kiireinen ja väsynyt kuunnellakseni itseäni. Tämä teksti sai mut kuitenkin ensimmäistä kertaa pohtimaan omaa tilannettani ja kysymään iteltäni, miltä musta tuntuu, mitä mulle oikeasti kuuluu. Se tuntuu vapauttavalta.

    Silmiin nousi välillä kyyneleet ja välillä taas ihan henkeä pidätellen luin tätä, niin paljon pystyn ajatuksiisi samaistumaan. Minäkin haluaisin niin kovasti saada tilaisuuden hengähtää. Arkiset asiat eivät enää ole niin kepeitä, ne vaativat paikoin rankkaa ponnistelua. Katselen ympärilleni ja mietin, miten ihmeessä muut jaksavat? Miksi minulle sellaiset jokapäiväiset asiat tuottavat niin paljon murhetta jotka muille ovat itsestäänselvyyksiä? Pyrin vain selviytymään päivästä toiseen, olen kadottanut itseni jonnekin matkan varrelle.

    Tuntuu kuin olisit tällä tekstillä pukenut sanoiksi sen epämääräisen tunteen/olotilan mitä en itse ole itselleni pystynyt monien vuosien aikana selventämään ja haluan kiittää sua siitä. Tää merkitsee mulle niin paljon. Uskon, että tää olisi se käännekohta mulle, jolloin en enää pakene/kiellä/vähättele omia ajatuksiani, vaan nyt on aika hakea apua, ennen kuin putoan vielä syvemmälle.
    Kiitos!

    VastaaPoista
  9. Hyvä että otit lääkityksen Joanna. Itse olen 17-vuotiaasta asti kieltänyt tarvitsevani sitä. Nyt kun minulla se on, hämmästelen miksen suostunut siihen aikoja sitten. Se auttaa niin ratkaisevalla tavalla. Tää teksti puki sanoiksi hyvin paljon omia tuntojani, itseinhoa, jaksamisen mahdottomuutta, syyllisyyttä jäädä sängyn pohjalle kokoamaan itseään, kun kaikkialal ympärillä on mahtavia ihmisiä, on upea koulu ja raha-asiat _just_ja_just_mutta_kuitenkin_ kunnossa jne...

    Mua jostain syystä auttaa ajatella, että olen osa terapiasukupolvea. Elämme aikakautta, joka on kuuluisa siitä, että ainakin länsimaisella ihmisellä voi mennä ihan mahtavasti ja elämä voi olla turvattua ja täynnä hienoja kokemuksia. Vanhempamme, isovanhempamme ja muut ympäröivät ihmiset ovat kuitenkin sairaita vanhoista traumoistaan. Olen tajunnut mikä on oma traumani ihan viisi päivää sitten. Traumoja joko on, tai ei ole, mutta kaikilla masentuneilla sellainen varmasti on. Ja siksi koko aiempaa elämää ei VOI skipata, vaan se pitää käsitellä ja pistää ruotuun.

    Hyvä homma Joanna, parempaa syksyn jatkoa

    VastaaPoista
  10. Kiitos tästä kirjoituksesta, se kosketti ja liipaisi tosi läheltä omiakin kokemuksia. Oot tosi rohkea. Toivon sulle kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
  11. Hirmuisen rohkea kirjoitus. Palaan tälläisenä keski-ikäisenä tätinä aina blogiisi, blogisi aitouden vuoksi, se on suuri vahvuus. Kirjoitin tänään omassa blogissani kirja-arvostelun Elina Reenkolan Nainen ja häpeä kirjasta. Kirjasta voisi olla sinulle jotain apua. Samaan postaukseen linkkasin aiemman postaukseni Hesarin jutusta, "Oikeasti olen huono".

    Jos et ole lukenut tuota kirjaa ja Hesarin juttua, niin suosittelen lämpimästi. Nämä ovat tälläisiä auttamisen hippusia, mutta jos jotain apuakin olisi.

    http://minakokeski-ikainen.blogspot.fi/2014/09/hesarin-juttu-oikeasti-olen-huono-ja.html
    Omia huonommuuden tunteita myös jaan siellä, joten siitäkin voi olla murusen verran vertaistukea. :) Hienoja lukijoiden kommentteja myös siellä.

    Me naiset olemme kovin monimutkaisia olentoja ja herkkiä imemään toisten tunnetiloja. Ei ihme, että jossain kohti matkaa masentuu. Se ei tee sinua huonommaksi. Ja avun hakeminen on rohkea päätös.

    Toivotan sinulle voimia, suuri voimahalaus. <3 Tästäkin selviät ja entistä vahvempana. <3

    Lämpimin terv. Tiia

    VastaaPoista
  12. Tämä teksti sai minut jotenkin sanattomaksi. En halua kirjoittaa sellasta säälikommenttia kuten tiedän miltä sinusta tuntuu ja kyllä se helpottaa.
    En itsekkään ole mikään siro, mutten ole "tosi" lihavakaan. Pyöreä.
    Olen luonut itselleni sellasen suojakuoren, että oon itsevarma ulospäin. Se saa mut ajattelemaan että oon ehkä itsevarma muutenkin. Kukaan ei ole minulle koskaan sanonut että olisin lihonut, koska en ole antanut sille tilaisuutta. Siksi onkin kauheaa, että jotkut ihmiset niin tekevät.
    Yritän olla ok itseni kanssa, mutta niitä huonoja päiviä on paljon.
    Kun mikään ei istu päälle, jalat on lihavat, kädet on lihavat, maha on liian iso. Joten osittain joudun sanomaan sen kliseen tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen onnekas että minua ei ole kiusattu, mutta toivon sulle jaksamista sillonkin kun kaikki on huonosti. Älä kuuntele ihmisiä jotka eivät sinua selvästikään osaa arvostaa!
    Heh, ei tässä tainnut olla päätä eikä häntää, piti vain sanoa että kiitos.
    Kiitos että kirjoitit niinkuin asiat oikeasti ovat, kiitos että olet rehellinen
    Kiitos siitä ettet ole "täydellinen".

    VastaaPoista
  13. Jos olisin tiennyt kuinka kurjalta sinusta tuntui/tuntuu, olisin kerran kauan sitten kaupungilla sinut tunnistettuani tullut puhumaan ja ottamaan kaulasta kiinni. Toisaalta olisit saattanut säikähtää, mutta väliäkös tuolla. Voimia matkaan, things can only get better from here. <3

    VastaaPoista
  14. Kyynel silmässä luin tekstiäsi. Olet mahtava ihminen, pidä se mielessäsi! <3

    VastaaPoista
  15. Kiitos Joanna!♡ Vaikka en tunnekkaan sua henkilökohtaisesti, rakastan sua ihan äärettömän paljon! Koko teksti oli kuin omasta suustani. Itse en vain ole osannut laittaa sitä paperille tai sanoa ääneen. Mun pitäs puhua tunteistani jollekkin, mutta mä en vaan voi. Yks ilta olin jo laittamassa ystävälleni vuodatusviestiä, mutta viimehetkellä pyyhin sen pois. Joku paha voima mun sisällä vaan estää kertomasta, vaikka kuinka tekis mieli. Toivon, että saan ajatukseni "lajiteltua" ajan kanssa. Arvostan sua tosi paljon ja oot ihan mahtava!

    VastaaPoista
  16. Voi Joanna! Purskahdin itkuun viimeisten lauseiden kohdalla. En voi sanoa muuta, kuin että meitä on muitakin. Minäkin sinnittelen enkä todellakaan uskaltaisi mennä hakemaan apua. Itken usein, en edes tiedä miksi, mutta itku ja tuska tulevat jostain synkästä paikasta mussa. En haluaisi elää tälläistä elämää. Onneksi sä oot jo saanut jotain aikaan itsesti kohdalla. Todella paljon halauksia ja voimia sulle, että parannut.

    VastaaPoista
  17. Juha Tapio - Kelpaat kelle vaan auttoi mua vuosina, jolloin tuntui samalta kuin sinusta Joanna.
    Muista, että olet arvokas, upea ja ainutlaatuinen, olet paljon enemmän kuin puhuja päässäsi!

    VastaaPoista
  18. Oot ihan tajuttoman hyvä kirjottaan ! Mullaki ollu vaikeita kausia pari vuotta sitte, tällä hetkellä taas vähän vaikeempaa ku kuluneina vuosina.. Tuntuu niin helpottavalta lukia ja samaistua, mutta samalla pelottavvaa myöntää itelleen että minä olen masentunut. Sää oot rohkia, vahva ja lahjakas kun uskallat kirjottaa tämmöstä <3 mää en uskaltais, ainakkaan nyt

    VastaaPoista
  19. Koskettava kirjoitus <3 itse olen niin onnekas, että pyöreydestä huolimatta en ole joutunut kokemaan kiusaamista muutamia satunnaisia kommentteja lukuunottamatta... Toivottavasti ihmiset tajuaisivat, kuinka syvät arvet kiusaamisesta jää. Olisin halunnut linkata sulle Von Hertzen Brothersin Somewhere in the Middle, mutta valitettavasti youtubessa on vain liveversioita :< Tässä kuitenkin kertosäe:
    "Yeio!
    You're somewhere in the middle of the rain but your sun
    Yeio!
    Is waiting at the horizon till the pain has gone
    To paint your sky with rainbows"

    VastaaPoista
  20. Ensinnäkin,järjettömän iso halaus ja pusu poskelle myös,tässä sydämessä joka ei koskaan ole edes tavannut sinua, on hirmuisesti lämpöä sua kohtaan. Oot kaunis ja vahva ihminen, ja tiiän mitä käyt läpi. Alkaa olla tasan 2 vuotta, kun parin vuoden suhde nuorisopsykiatrian poliin loppui, ja mä olen hengissä, mä en enää joka päivä itke, mä olen joinain päivinä jopa tosi onnellinen. Ja mä uskon, että sä pystyt saamaan sen kaiken saman. Saat olla hurjan ylpeä itestäs, että hait apua, tiiän että se on pelottavaa ja vaikeeta. Toivon koko sydämestäni, että saat tarvitsemaasi apua, ja että sua kohdellaan hyvin. Koska jo netin välityksellä sä tunnut niin ihanalta, oot varmasti oikeassa elämässä vielä tuhat kertaa ihanampi. Ja ihanille ihmisille käy lopulta hyvin ja paskat jutut voi kääntää vielä muuksi, niin mä uskon. Rakkautta, voimaa ja parempia päiviä sulle Joanna, muista että oot tärkeä ihminen ja ainakin mä, varmasti moni muukin, on saanut sun teksteistä voimaa ponnistella onnellisemman elämän eteen. Toivottavasti me pystytään jotenkin näillä kommenteilla antamaan se rakkaus sulle takaisinpäin, satakertaisena mieluusti.

    VastaaPoista
  21. Moi ja kiitos, kun kirjoitit tämän tekstin. Toivon sulle kaikkea hyvää!

    Tästä tulee nyt sekava kommentti ja pahoittelen kirjoitusvirheitä, koska teen tämän puhelimella.

    Mun itsekin tekee mieli kirjoittaa, koska olen tuntenut paljon samaa kuin sinä. Niin synkkiä ajatuksia, joita ei kaikille näkynyt (kävin koulua ja valmistuin ajoissa, oli kaveria ja poikaystävää). Ja toivoin vaan, että lakkaisin olemasta. Kävin terapiassa ja psykiatreilla, sain diagnooseja ja lääkkeitä. En kuitenkaan nähnyt, että mikään voisi muuttua. Pidin sitä masennusta lähinnä mun luonteenpiirteenä ja itseäni kamalana.

    Kaikkea siinä välissä tapahtui ja vaikka olo kohentui välillä, väsyin pienestä ja koko maailma kaatui taas päälle.

    Nyt ensimmäisen kerran mun elämässä, muutaman vuoden terapian jälkeen, tänä syksynä musta tuntui että mä en ole enää masentunut. Tiedostan olevani sille edelleen taipuvainen ja muutenkin herkkä ahdistumaan. Mutta pitkästä aikaa näen tulevaisuutta ja tunnen itseni ja osaan olla itselleni armollinen. Terapiassakaan en enää käy ja se pelottaa niin helvetisti. Mutta olen varma, että selviän eteenpäin itse. Jotenkin ekaa kertaa on sellainen tunne, että vaikka elämässä tulee kaikkea kurjaa, se kuitenkin kantaa. Oli todella vaikeaa päästää irti siitä pahasta olosta ja surusta, mutta tässä sitä ollaan. En olisi koskaan uskonut. Ja en tarkoita, että olisin nyt jotenkin aina onnellinen. Kyllä mäkin olen surullinen joskus pitkiä aikoja, mutta tärkeintä on, että nykyään pääsen sieltä nousemaan omin jaloin!

    Joten, toivon, että sinäkin saat käytyä asiasi läpi, se sattuu varmasti, mutta jonain päivänä, joskus sitten kun olet valmis, sinäkin saat tuntea sen tunteen, että olet terve! Siihen asti ota kaikki apu vastaan ja muista, että masennus on sairaus, ei sun luonne ja siitä voi parantua.

    VastaaPoista
  22. Tekisi mieli ottaa fyysiseen ja henkiseen isoon halaukseen niin sut Joanna, kuin myös kaikki nää lukuisat kommentoijat, joilla edelleen pahaolo painaa sisällä.

    "One day someone is going to hug you so tight that all of your broken pieces will stick back together."

    Rikkinäinen mieli ei parannu ennen kuin sille antaa kunnolla huomionsa ja jaksaa helliä sitä tarpeeksi pitkää. Rankkaa se on, mutta lopulta huomaa olevansa eheä ja tarpeeksi vahva kiinnittämään huomiota yhtä paljon myös muihin.

    Apu ei tule koskaan liian myöhään. Tsemppiä pohjalta ylös kapuamiseen!

    VastaaPoista
  23. Puit sanoiksi toisen koulukiusatun tunteet, Olet niin rohkea.

    VastaaPoista
  24. Kertomuksessasi on rohkeutta, viisautta ja syvää ymmärrystä. Kiitos, että jaoit sen. On aikakin, että masennukseen ja mielenterveyden häiriöihin liittyvä näennäinen yksioikoisuus hävitetään todellisuuden, todellisten kokemusten tieltä. Koska todellisuutta eivät ole luokittelut, odotusarvot saati selitykset, vaan kokemukset ja merkitykset - erityisesti siitä, mitä on olla rikki.

    Ihailen tarinaasi, ihailen vahvuuttasi ja ihailen rohkeuttasi.
    Kiitos.

    VastaaPoista
  25. Ei saa itkettää <3 En löydä mitään oikeita sanoja enää.
    Sä olet aina ollut upea, kaunis, fiksu, niin humaani ja älyttömän rohkea.
    Sata halia <3

    VastaaPoista
  26. Olen sanaton! Ei vain ole tarpeeksi isoja sanoja kertomaan kuinka hienoa ja rohkeaa on, että annoit itsestäsi näin ison palasen. Kiitos siitä! P.s. Olet kaunis:)!

    VastaaPoista
  27. Oon ihan sanaton. Tää postaus oli todella tyhjentävä ja samalla kuitenkin herätti niin paljon tunteita. Vaikka toisaalta väkisinkin ajattelee että miten ihmeessä oot voinut ajatella itsestäsi noin, vaikka tänne asti säteilee sun upeus ja niin sisäinen kuin ulkoinenkin kauneus. Mut sit muistan että oon käynyt itse nää samanlaiset tunteet läpi jo kerran ja sitä vaan muistaa miten helvetin kiero sairaus masennus on. Että jopa ne mun mielestä kaikinpuolin upeimmat ihmiset kärsii siitä.
    Rakastan sun blogia joka postauksen jälkeen aina vähän enemmän, oot vaan niin aito ja rohkea. Toivon niin sydämeni pohjasta että selätät kaiken sen hirveyden mitä toi sairaus tuo mukanaan. Ja oikeastaan tiedänkin (kokemuksesta) että joku kaunis päivä se kaikki tuntuu vain kaukaiselta pahalta unelta. Oot niin vahva että susta todellakin on siihen. Tsemppiä, haleja ja kaikkea mahdollista hyvää sulle! ♥♥♥

    VastaaPoista
  28. Vau mikä teksti, olet ihana <3

    VastaaPoista
  29. Voi kunpa voisin halata sinua, sinä upea, rohkea ja kaunis nainen ♡ Etkä ole vain ulkonäöltäsi tätä, olet sitä sydämeltäsikin ♡ Onneksi näin blogitekstisi, aion lukea kaiken :) Osaan samaistua siihen, mitä olet kokenut. Kunpa kukaan ei koskaan rikkoisi toista ihmistä noin julmilla sanoilla ja teoilla. Itkettää, mitä kaikkea pahaa sinullekin on sanottu...

    VastaaPoista
  30. Olet älyttömän hyvä kirjoittamaan. Miten osaatkaan pukea sanoiksi niin hyvin sen, miltä masennus tuntuu. Tuntuu, kuin olisi lukenut kirjaa omista ajatuksistaan. Oli helppo samaistua moneen kohtaan.

    Onneksi olet viimein hakenut kunnolla apua. Ongelmasi kuulostavat sellaisilta, että saisit niihin suuren avun esimerkiksi terapiasta. Kuten sanoitkin, tarvitset sen jonkun, joka kertoo, että ajatuksesi eivät ole totuuksia, vaan vain synkkien kokemuksien värjäämiä kuvitelmia.

    Itseäni auttoi vaikeimpina aikoina "runoblogini", mitä kirjoitin nimettömänä. Oli ihana saada vertaiskommenttia muilta ilman, että kukaan tiesi kuka oikeasti olen. Läheisille puhuminen tuntuu joskus vaikealta, kun tuntuu, että heilläkin on omat ongelmansa. Silloin kirjoittamisesta on ollut suuri apu. Niin ja siitä terapeutista.

    Paljon tsemppiä <3

    VastaaPoista
  31. Et sä ole huono etkä heikko. Sä olet aivan helvetin rohkea. Kellään sun kiusaajista ei olis munaa julkaista tollaista tekstiä. Sä pärjäät.

    VastaaPoista
  32. En oo aiemmin kommentoinut, vaikka epäsäännällisen säännöllisesti oon lueskellut blogiasi pitempäänkin. Ihmisenä, joka ei ole ollut masentunut, on vaikea täysin ymmärtää, miltä susta tuntuu, mutta itse olen ahdistuneena ja lähes burn outin partaalla uupuneena löytänyt tästä kappaleesta voimaa. Hirveesti tsemppiä ja jaksamista sinne.

    https://www.youtube.com/watch?v=ZX2iwkNk-9o

    VastaaPoista
  33. Tää teksti ja kommenttiboksi särkee mut. Miten paljon pahaa oloa on hyvillä ihmisillä. :( Ironista, että Suomi on kuulemma hyvinvointivaltio...

    Mä otin yhteyttä lääkäriin viime kesäkuussa, kun tajusin että tää ahdistuneisuus, itkuisuus ja väsymys ei voi olla enää normaalia. Oikeessa olin. Nyt on menny melkein kaks kuukautta siitä kun viimeks näin lääkäriä, kolmas aika lokakuun lopussa. Oli jotenkin surkuhupaisaa kun puhelimessa jutellessa lääkäri kysyi jaksanko tonne lokakuun loppuun asti ja sanoin joo, vaikka tää ahdistus on viime aikoina pahentunu enkä mä tiedä mitä tehdä. En osaa käsitellä ahdistusta muilla kuin epäterveillä keinoilla.

    Joanna, sä olet fiksu, rohkea ja vahva nainen. Tää oli hieno teksti, vaikka tietysti toivoisin ettet joutuisi tätä kirjoittamaan (koska en mä halua että kukaan joutuu kestämään tällaista paskaa). Kiitos. ♥

    VastaaPoista
  34. Eksyin blogiisi sattumalta, mutta on pakko kommentoida, kun asia koskettaa itseänikin niin läheltä. Ensinnäkin hyvä, että hait apua. Apua saa pyytää ja ottaa vastaan. Aina ei pärjää yksin. Mulla on pitkä kokemus vähän samanlaisista asioista kuin sulla, koulukiusaaminen on jättänyt pitkät jäljet minäkuvaan ja itsetuntoon. Olen ollut aika pitkään masennuslääkityksellä, mutta nyt vasta reilusti yli kolmekymppisenä olen hakeutumassa terapiaan. Lääkitys on auttanut jonkin verran ja vienyt kaikkein pahimman olon pois, mutta sen rinnalle suosittelen kyllä ilman muuta terapiaa. Toivottavasti sulle tarjottu sitäkin mahdollisuutta.

    Kiitos, että jaoit oman kokemuksesti. Ihan liian usein tulee peiteltyä omaa olotilaansa ja siten ylläpidettyä kuvaa täydellisyydestä. On myös tärkeää puhua siitä, mitä koulukiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Se rikkoo aina minäkuvaa ja tuhoaa itsetuntoa. Toivottavasti mahdollisimman moni lukee sun kirjoituksen. Kiitos vielä kerran, Joanna ja voimia toipumiseen!

    VastaaPoista
  35. et ole mistään kohtaa vääränlainen vaan juuri oikea ja ihan huikean upea. Sun blogi on uniikki ja ainutlaatuinen eikä mikään tusinablogi räteistä, ja sä olet uniikki ja ainutlaatuinen etkä mikään another face in the crowd. Ihminen erottuu muista sillä mitä se säteilee ympäristöönsä hyvässä ja pahassa ja sä ehdottomasti olet sellainen ihminen joka kiinnittää huomion ja pelkästään hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
  36. Outo tunne. Ihan kuin oisin ite kirjottanu tämän tekstin. Kiitos<3

    VastaaPoista
  37. On vaikea edes pukea sanoiksi, miten täysin samaistun noihin kuvailemiisi fiiliksiin. Omasta mielestäni olet ihana, kaunis, kuvauksellinen, luova lahjakas ja todella ihailtava ja toivon sulle kaikkea hyvää. ♥ Jos ei ole liian röyhkeää kysyä, niin jakaisitko muutaman hyväksi kokemasi teoksen nimen siitä saamastasi kirjalistasta? Kiitos ja anteeksi.

    VastaaPoista
  38. Kiitos kun julkaisit tämän. Se on varmasti vaatinut paljon sisua.

    Tiedän tämän, koska olen täysin samassa tilanteessa kuin sinä. Onkin outoa lukea toisen tekstiä ja ajatella, että se voisi olla minun kirjoittamani. Olen itsekkin syönyt parit satsit lääkkeitä ja nyt käyn psykologilla.

    Itsekkin uskon, että masennuksesta avoimesti puhuminen on tärkeää. Mahtavaa, että sinäkin teet sitä.

    VastaaPoista
  39. Jotain kautta tä kirjotus oli ilmestynyt mun facebook-sivulle ja päätin lukea.. iski kovaa ja rankasti! Oon itse viimeviikolla hakeutunut apuun ja todettiin työuupumus. Huomenna lääkäriin ja tiistaina psykologille. Ajatukset sinkoilee ristiriitaisesti helpotuksesta syyllisyyteen. Ihanaa kun joku kuullut ja todennut, että sulla ei oo kaikki hyvin. Syyllisyyttä etten aikasemmin hakenut apua, kun taustalla nuoruudessakin ollut itsetuhoisuutta. Menneet oon painanut villasella.. selittäen teiniangstia tai stressiä. Kuvitellu päässeeni niistä yli itsetutkiskelun avulla. Kuinka naiivi sitä on ollutkaan. Huominen lääkärikäynti painaa päälle ja on tuskana rinnassa. Tuntuu että pitää jotenkin todistaa ja selittää pahaa oloaan että uskotaan. Sairaslomalle jääminen kauhistuttaa. Sitä tarjottiinki jo, mutta en ottanut vastaan. Se tuntuu virheeltä nyt. Toisaalta sairasloma tuntuu ainoolta ratkaisulta nyt kun töihin meno ahdistaa sitäkin enemmän. Pelkään silti että lääkäri ei sitä myönnäkään.
    Sain todella paljon voimaa tästä kirjoituksesta. Toivon, että näiden sanojen kautta osaan omatkin tunnot ja ajatukset tuoda esille. Kiitos ♥

    VastaaPoista
  40. Kiitos tästä! Ymmärsin samalla jotain itsestäni. Ehken olekaan vain se "rasittava läski" , joksi minua on usein peruskoulussa haukuttu. Olen kuitenkin 24-vuotias. Nyt minäkin yritän muuttaa kuvaa itsestäni. Kiitos kun jaoit tämän.

    VastaaPoista
  41. En ole ikinä itkenyt lukiessani blogitekstiä, mutta nyt kävi niin. Joanna, sä olet ihana, sä oot arvokas siinä missä kaikki ihmiset. Et oo heikko, vaan sairastat masennusta mikä ei oo itsestä riippuva sairaus. Masennus ei ole valinta. Toivottavasti uskot kun sanon näin tiivistetysti että oot kaunis ja ihana.
    Tsemppiä Joanna! Muista että sulla on ihania ihmisiä siinä lähellä. Myös sellasia jotka ei ehkä fyysisesti ole siinä.

    VastaaPoista
  42. Koko kirjoitus oli täysin kuin mun elämästä. Välillä on ollut aikoja,kun tuntuu,että masennus olisi kadonnut,mutta sieltä se vaan hiipii elämään salakavalasti takaisin...Ja se pelottaa. Tälläistäkö koko loppuelämä on? Ja näin yliherkkänä ihmisenä maailma tuntuu välillä liian rankalta ja raskaalta.
    Paljon rakkauttta ja voimia <3

    VastaaPoista
  43. Olet vahva, koska olet tässä.

    Anna itsellesi aikaa, et ole tilivelvollinen kellekään. Kuuntele itseäsi, vaistojasi, intuitiotasi. Jos tekee mieli huutaa ja itkeä, tee se. Mieti, mitkä tilanteet/ihmiset/asiat laukaisevat pahaa oloa, aseta itsellesi rajoja... Ennen kaikkea ole armollinen muille, tälle maailmalle, ja erityisesti itsellesi.

    Masennuslääkkeet ovat turhaan demonisoituja. Mikäli lääke ei tuo apua, kokeile toista - koskaan ei tiedä. Eiväthän ne sairautta pois vie, mutta parhaimmassa tapauksessa auttavat joihinkin oireisiin, antavat voimaa ja keskittymistä itsesi parantamiseen :)

    Jos menet terapiaan tai käyt säännöllisesti lääkärillä, luota tässä myös intuitioosi; jos henkilö ei tunnu mukavalta tai työskentely hänen kanssaan ei tuota tulosta, etsi toinen terapeutti - tai toinen terapiamuoto. Musiikkiterapia?;)


    Olin itse aika syvissä vesissä, toistuvasti. Kun jaksaa luottaa itseensä ja siihen parempaan huomiseen, asiat ennen pitkää korjaantuvat. Masennuksen voi tulkita myös positiivisen näkökulman kautta: se antaa mahdollisuuden muutokseen.

    VastaaPoista
  44. Tosi koskettava teksti. Itku tuli. Toivon sinulle voimia <3

    VastaaPoista
  45. […] Joannan kauniin ja koskettavan postauksen myötä ajauduin ajattelemaan itsetuntoa, jälleen kerran. Itselle se taitaa olla puhkianalysoitu asia, mutta ehkä ensimmäistä kertaa aihe lipuu tänne blogin puolelle. Omasta itsetunnosta ja siihen sisältyvästä matkasta on vaikea puhua kertomatta koko tarinaa, mutta tietenkään kaikkea en halua kertoa (tai edes voi, rivit eivät vain riitä!), koska se ei ole vain minun elämääni vaan palaset koskettavat myös perhettäni, enkä koe, että minulla on oikeutta samalla avata myös muiden tarinaa julkisesti. Siksi puhun joissain kohdissa pintapuolisesti, vaikka todellinen vaikutus onkin syvempi kuin saatu palstatila. […]

    VastaaPoista
  46. Itsellänikin on vähän samankaltaisia koettelemuksia ollut. Mulla vaan ongelma on heikko itsetunto ja siitä johtuva sosiaalinen fobia. Nyt vihdoin useiden vuosien jälkeen ahdistuksen kasvaessa, tajusin hakea apua lääkäristä, joka ohjas mut psykiatrille. Tilanne on vielä pikkasen kesken, mutta luultavasti piiiitkä prosessi edessä. Huojentavaa on, että nyt eka askel on otettu. Itse en haluaisi lääkkeitä syödä, vaikka niitä mulle suositeltiinkin ja toivon, että terapiasta saisin riittävän avun. Paljon tsemppiä ja voimia sulle!

    VastaaPoista
  47. Kiitos kaikille ihan käsittämättömän ihanista kommenteista, olen saanut niistä suunnattomasti voimaa! ♥ Mulla ei pää tällä hetkellä kestä vastata näihin, mutta olen lukenut joka ikisen ja olen teille suunnattoman kiitollinen, ootte upeita. ♥

    VastaaPoista
  48. […] ole sattuneista syistä lähiaikoina tuntenut itseäni kovin itsekseni joten tällainen tuulahdus hyvää oloa tuntuu […]

    VastaaPoista
  49. Olen sanaton. Ihan uskomattoman pysäyttävä teksti. Tsemppiä Joanna, olet upea! <3

    VastaaPoista
  50. Olen lykännyt tämän postauksen kommentteihin vastaamista puolitoista kuukautta sillä se on tosi raskasta, mutta nyt olen valmis. Kiitos tuesta ja ymmärryksestä ♥

    VastaaPoista
  51. Kitos upeasta kommentista ja tuesta ♥ Tämä on kyllä ehkä eniten "auki" mitä olen blogissani koskaan ollut.

    VastaaPoista
  52. Tuo pelko on tuttua. Minäkin toivon, että pääsisin täältä pois ja alan hiljalleen uskoa, että se todella voisi olla mahdollista.

    VastaaPoista
  53. Kiitos paljon ♥

    VastaaPoista
  54. Ulkoisesti harvoin näkee mitä sisällä on :)

    VastaaPoista
  55. Se rohkeus löytyy susta itsestä, pitää vain kaivaa tarpeeksi. ♥

    VastaaPoista
  56. "Katselen ympärilleni ja mietin, miten ihmeessä muut jaksavat? Miksi minulle sellaiset jokapäiväiset asiat tuottavat niin paljon murhetta jotka muille ovat itsestäänselvyyksiä? Pyrin vain selviytymään päivästä toiseen, olen kadottanut itseni jonnekin matkan varrelle."

    Juuri tämä kuvastaa minunkin tunteitani todella hyvin! En voi sanoin kuvailla kuinka paljon minulle merkitsee jos minulla tai minun kirjoituksellani on ollut yhtään minkäänlaista osaa tai arpaa siihen, että olet hakenut apua. Olen todella ylpeä sinusta! Se ei ole häpeä, samoin kuin kehostakin pitää ihmisen pitää huolta, pitää myös mieli pitää kasassa! Kiitos sinulle. ♥

    VastaaPoista
  57. Kiitos tuesta ja oman tarinan jakamisesta ♥

    VastaaPoista
  58. Kiitos sinulle ♥ Rohkeus on meissä kaikissa!

    VastaaPoista
  59. Kiitos linkeistä ja vinkeistä! ♥

    VastaaPoista
  60. Kiitos. ♥ Kukaan meistä ei ole täydellinen! Siksi uskon, että meillä kaikilla on myös tuollaisia päiviä kun mikään ei tunnu hyvältä. Tuokin taitaa olla yleistä, että luodaan itsevarma kuori; "they can't hurt me if I hurt me first." Itselleni sellaista ei ole syntynyt, tavallaan harmi, sillä siitä voisi olla hyötyäkin. :D

    VastaaPoista
  61. Voiiiiii, ensi kerralla halataan kun tavataan!♥

    VastaaPoista
  62. Kiitos ihan tosi paljon, Reetta. ♥ Puhu, kerro, sano ääneen! Laita se viesti! Sen jälkeen helpottaa niin paljon ja kun saat ystävältäsi tukea, sinusta tuntuu hassulta, että edes epäilit joskus pyytää sitä! Mikään ei toistaiseksi ole mielestäni auttanut minua yhtä paljon kuin se kun olen tullut "ulos kaapista" masennukseni suhteen ja kertonut siitä avoimesti perheelleni ja ystävilleni, sekä täällä netissä. Tuntuu siltä kuin suuri kivi olisi vierähtänyt pois sydämeltä. Pistä siis se viesti, se kannattaa! Vieräytä se kivi pois. Ajatukset on helpompi lajitella kun ne sanoo ääneen! Tsemppiä. ♥

    VastaaPoista
  63. Se ei ole helppoa - ei tosiaankaan - ja on surullista, että tarvitaan niin paljon rohkeutta ja taistelutahtoa, jotta näistä asioista uskallettaisiin puhua. Tiedän, että avun hakeminen voi olla tosi hankalaa, mutta aloita vaikka ihan pienin askelin. Kerro perheelle tai ystävällesi, ja pyydä apua esimerkiksi ajan varaamisessa terveyskeskukseen. Niin minä tein. Kaikesta ei tarvitse selviytyä yksin, apua saa pyytää! Voimia myös sinne. ♥

    VastaaPoista
  64. En minäkään olisi uskaltanut kaiken tämän ollessa päällä, siksi myös blogissa on ollut välillä hiljaisempaa. Ongelman myöntäminen todella on ensimmäinen askel ja uskon, että tämäkin postaus on askel kohti parempaa oloa. Olet ihan oikeassa, se on tosi pelottavaa oikeasti myöntää itselleen. Mutta vasta silloin voi todella aloittaa parantumisen. Voimia! ♥

    VastaaPoista
  65. Kiitos tuhannesti. ♥ Nämä kommentit kyllä kieltämättä tsemppaavat ihan huikeasti ja on käsittämätöntä tuntea tää kaikki lämpö teidän suunnalta. Upeaa, että sinä osaat olla jo onnellinen. ♥

    VastaaPoista
  66. Masennus on rumaa, ja kun sen löytää itseään on helppo erehtyä luulemaan itseään rumaksi. Mutta me ollaan kauniita, ja mekin voidaan olla onnellisia! Tietyllä tapaa siitä surusta on tosi vaikeaa päästää irti senkin vuoksi, että se on aina ollut siinä. Kuin paras ystävä. Upeaa kuulla myös sinun tarinasi, oot sankari! ♥

    VastaaPoista
  67. Kiitos paljon ♥

    VastaaPoista
  68. Niin sinäkin, rohkeus on meissä kaikissa. Se pitää vain kaivaa esiin.♥

    VastaaPoista
  69. Kumpa tästä keskusteltaisiin enemmän. Kiitos sinulle. ♥

    VastaaPoista
  70. Toivon, että tämä on sen arvoista ja antoi jollekin toiselle voimaa. Kiitos sinulle. ♥

    VastaaPoista
  71. Kiitos miljoonasti ihanasta kommentista. ♥ Masennus on vaikea, se valtaa koko mielen. Kiitos tsempistä. ♥

    VastaaPoista
  72. Ihmiset osaavat olla julmia :(

    VastaaPoista
  73. Minäkin olen pitänyt runoblogia nimettömänä :) Se, että ylipäätään saa purettua ajatuksiansa edes johonkin - oli kyseessä sitten blogi tai päiväkirja tai mikä tahansa - on mielettömän suuri apu!

    Kiitos ♥

    VastaaPoista
  74. .___. ♥

    Kiitos.

    VastaaPoista
  75. Kiitos vinkistä, ja kiitos kommentista. ♥

    VastaaPoista
  76. Kiitos tuhannesti. ♥ Todella hienoa, että olet itsekin uskaltanut soittaa ja pyytää apua! Sinäkin olet fiksu, rohkea ja vahva nainen!

    VastaaPoista
  77. Kiitos kommentista. ♥ Ehdottomasti tarkoitus olisi viedä hoitoa eteenpäin myös muiden kuin lääkkeiden muodosta ja tilanteen etenemisestä kirjoittanen tännekin uudestaan. Sain lähetteen psykiatriselle polille, mutta en ole saanut sieltä vielä vastausta. Tarkoitus olisi varata aika terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle seurantaan, mutta otan vielä tämän vuoden päivä kerrallaan. :)

    VastaaPoista
  78. Herranjumala, kiitos! ♥ ♥

    VastaaPoista
  79. ♥ Kiitos sinulle.

    VastaaPoista
  80. Voin jakaa kun löydän sen lapun jostain, se on nyt hautautunut paperipinoni alle. :)

    VastaaPoista
  81. Kiitos. ♥ Se vaatikin!

    Hienoa, että olet myös hakenut apua, olet hieman minua edellä jo. :) Omaa oloani on helpottanut suunnattomasti jo se kun olen juuri puhunut asiasta avoimesti. Aion myös palata asiaan blogissani.

    VastaaPoista
  82. "Menneet oon painanut villasella.. selittäen teiniangstia tai stressiä. Kuvitellu päässeeni niistä yli itsetutkiskelun avulla. Kuinka naiivi sitä on ollutkaan."

    "Tuntuu että pitää jotenkin todistaa ja selittää pahaa oloaan että uskotaan. Sairaslomalle jääminen kauhistuttaa. Sitä tarjottiinki jo, mutta en ottanut vastaan."

    TIEDÄN NIIN NÄMÄ TUNTEET!!!

    Mieletöntä, että olet saanut tästä voimaa! ♥ Olen todella ylpeä sinusta kun olet ollut rohkea ja uskaltanut pyytää apua, siinä ei ole mitään häpeää eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä! On lääkäreiden työ kuunnella ja auttaa. Myös sairaslomaa on jokaisella oikeus ottaa jos on sairas, olipa kipeänä sitten keho tai mieli. Muista joskus laittaa myös oma itsesi ykköseksi. Tsemppiä ♥

    VastaaPoista
  83. Et TODELLAKAAN OLE! Muut ihmiset eivät määritä sitä mitä sinä olet! Ihmiset voivat sanoa (ja valitetavasti tulevatkin sanomaan) tässä maailmassa aina mitä tahansa, etkä voi antaa niiden määritellä sinua. ♥ Jos minä sanoisin sinulle, että olet... suomukas kala - muuttuisitko sellaiseksi? Et! :)

    Yritä ottaa hieman happea ja muistaa, että nämä ihmiset sanovat tai ajattelevat näin, mutta minä olen siitä huolimatta rakastettava ja suurenmoinen ihminen. ♥

    VastaaPoista
  84. Voi kiitos. ♥ ♥ ♥

    VastaaPoista
  85. Tiedän tunteen, mutta ei. Elämän ei tarvitse olla niin synkkää! Ole rohkea ja pyydä apua! Jos et uskalta pyytää sitä lääkäriltä, käänny jonkun läheisesi puoleen ja pyydä heitä hankkimaan sinulle apua. Elämä voi olla NIIN paljon kauniimpaa kuin mitä se synkkä sumu antaa ymmärtää.

    Voimia myös sinne. ♥

    VastaaPoista
  86. Sinulle myös. ♥

    VastaaPoista
  87. Hienoa, että uskalsit hakea apua! Vaikka tilanne olisikin kesken, olet varmasti jo matkalla oikeaan suuntaan. ♥ Itsekin ahdistun helposti sosiaalisissa tilanteissa ja olen alkanut saada myös paniikkikohtauksia, mutta nyt yritän olla rohkea ja avoin - se kantaa jo pitkälle!

    VastaaPoista
  88. Kiitos ihana. ♥

    VastaaPoista
  89. […] minun tehdä vain kivoja asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Samana aamuna julkaisin myös tämän postauksen ja kerroin ongelmistani ääneen sosiaalisessa mediassa. Tuolloin käsivarteni ja reiteni olivat […]

    VastaaPoista
  90. Kiitos jälleen kerran, Joanna!♡ Viime yönä sain kerättyä rohkeuteni ja kerroin. Aloitin näyttämällä nämä kommentit, jonka jälkeen kerroin kaiken. Yö oli pitkä ja itkuinen, en ole eläessäni itkenyt niin paljoa. Asioiden ääneen sanominen sattui, mutta se kannatti! Ymmärsin, miten ihana ystävä minulla onkaan. Tuntuu todellakin nyt siltä, että miksi ihmeessä en aijemmin ole puhunut:D Uskon, että nyt voin aloittaa parantumisen, kun olen saanut painolastin hartioiltani kevyemmäksi♡

    VastaaPoista
  91. Olen useamman vuoden seurannut taidokkaita meikkikokeilujasi, lukenut painavia mielipidepostauksiasi, viihdyttäviä lifestylevinkkejä. Olen useamman vuoden katsonut sinua ylös päin, ihaillen, juuri tuollainen minä haluaisin olla.
    - Minä, eli 6 vuotta eriasteisista masennuksista, ahdistuneisuushäiriöistä, sosiaalisesta fobiasta sekä pakkoneurooseista kärsinyt.
    Mutta, arvaahan mitä. Katson sinua ylös päin jatkossakin, jopa vielä enemmän ihaillen. Sillä sinä olet kaikesta epävarmuudestasi huolimatta uskaltanut tehdä sen, mitä minä en edes omalla facebook aikajanallani ole vuosiin uskaltanut tehdä; olet asettanut itsesi jalustalle, tökittäväksi ja arvosteltavaksi tänne blogiin. Niin kuin se ei vielä riittäisi, olet uskaltanut postata itsestäsi sen pimeän puolen, jonka piilotteluun koko some näyttäisi perustuvan, sen puolen, jonka me kaikki haluaisimme itsestämme unohtaa sulkemalla sen pois instagramista, facebookista ja kepeistä lifestyle blogeista.
    Miksi sitten teit niin? Aivan oikein. MINÄ, meikä masentunut, en tunne itseäni enää niin yksinäiseksi, sillä pystyin alleviivaamaan jokaisen ajatuksesi kuin ominani. Toivottavasti sinäkin sait helpotusta tarinasi jakamisesta, sillä minua se todellakin lohdutti!
    Joanna, pyrithän kohtelemaan itseäsi jatkossa yhtä lempeästi kuin näyttäisit kohtelevan muita. Sydän, joka on noin lämmin, ei saa viilentyä, ei varsinkaan kantajansa toimesta.
    Ja Joanna, kirjoita! Sinulle on suotu huima sanallinen lahja ja mikäli (ilmeisesti, blogiasi seuranneena c: ) kirjoittaminen tuottaa sinulle iloa, voisin ihan itse sijoittaa sinuun kirjailijana!
    Kiitos ihanasta postauksesta.
    Kaikkea hyvää elämääsi ja jännittävää uutta vuotta !

    VastaaPoista
  92. […] perustamiselle juontaa reilun puolentoista vuoden päähän, jolloin sattuman kautta törmäsin blogipostaukseen, missä kuvailtiin masennusta ja kirjoittajan — masentuneen sellaisen — ajatuksia. Sillä […]

    VastaaPoista

© Joanna Hearts • Theme by Maira G.