10/12/2014

Depression diaries #2

rohkeutta ja taistelutahtoa


Edellisen postaukseni jälkeen on jotenkin vaikeaa julkaista yhtään mitään, mutta yritetään. Olen kirjoittanut kyseistä postausta melkein kaksi vuotta ja vasta nyt minulla oli tarpeeksi rohkeutta julkaista se. Sen myötä tulvi ihan käsittämätön määrä palautetta; facebook, twitter ja puhelinkin lauloi koko päivän kun ihmiset lähettivät ihania tsemppiviestejä tai kertoivat omista ongelmistaan. Sekin on tietysti todella raskasta, etenkin kun olen itse nyt kovin uupunut ja toipumisvaiheessa. Toisaalta mikään ei liikuta minua enempää kuin se kun joku kertoo, että on minun vuokseni uskaltanut vihdoin hakea apua.

En ole vielä saanut voimia vastata postauksen kommentteihin, mutta olen lukenut jokaisen ajatuksella ja palaan varmasti niiden pariin vielä. Hyvin moni teistä sanoi, että olen todella rohkea, mikä tavallaan suretti minua. Toki, tuon tekstin julki tuominen vaati minusta kaiken mahdollisen rohkeuden, mutta on todella surullista, että asia on juuri niin. On surullista, että pitää olla rohkea, jotta uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. On surullista, että kynnys on edelleen niin korkea sanoa ääneen, että on paha olla. Juuri silloin kun on aivan pohjalla, pitäisi taistelutahtoa olla kaikkein eniten, mutta sitä ei ole, ei ollenkaan, ja samalla pitäisi saada jostakin voimaa ja rohkeutta pyytää apua kun yksin ei selviydy.

Masennuksesta on vaikea puhua ääneen, sillä ihmisten suhtautuminen siihen “oikeana sairautena” on edelleenkin usein aika kyseenalaista. Rikkinäisestä mielestä ei yleensä ole ulkoista näyttöä. Toki masennus ja stressi ovat laukaisseet lukuisia omituisia sivuoireita, jotka huomaan itsessäni; ihottumaa, ruokahaluttomuutta, päänsärkyä, mutta mikä näistä kertoo ulkopuoliselle taholle masennuksesta? Ei mikään, ja siksi tuntuu joskus ylitsepääsemättömän vaikealta hakea vaikka töistä sairaslomaa kun kyse ei oikein ole siitä, että olisi esimerkiksi käsi paketissa. Syöpäpotilaalle tuodaan kukkia, masennuspotilas ei saa kuin taputuksen olalle; “otat vähän lomaa, kyllä se siitä!”

Kaikkein vaikeinta on ollut myöntää itsellensä, että tämä on todellista. Kertoa läheisilleen, omalle äidilleen ja parhaalle ystävälleen, että on sairas ja yleisesti kertoa ääneen ettei voi hyvin. Keskustelin parhaan ystäväni kanssa edellisestä postauksestani ja hän kertoi tulleensa siitä jotenkin niin vihaiseksi. Vihaiseksi sen vuoksi, että ajattelen itsestäni niin rumasti. Vihaiseksi koska ei voi puolustaa minua minulle, vihaiseksi koska ei voi käskeä minua painumaan helvettiin koska haukun hänen parasta ystäväänsä, vihaiseksi koska ei voi viedä minua pois itseni luota.

Torstain jälkeen olen tehnyt asioita oman jaksamiseni mukaan juuri niin kuin lääkäri on määrännytkin. Tuntuu aika hyvältä kun on lääkärin määräys tehdä vain kivoja asioita. Olen käynyt kaupoilla kavereiden kanssa, kahvilla äidin kanssa, syömässä tyttöporukalla ja ulkona tyttöjen kanssa. Olen syönyt jäätelöä, lukenut kirjoja, maalaillut ja juonut viiniä. Onneksi blogi tuo minulle tietyn rytmin ja olen ahkera muutenkin keksimään kaikenlaista puuhasteltavaa itselleni etten jää vain pimeään peiton alle makaamaan. Pakko myöntää, että ensin tunsin oloni aika toimettomaksi kun edessäni oli kaksi viikkoa lähes tyhjää kalenteria. Kun tulin kotiin, heti ensimmäiset ajatukseni pyörivät sen ympärillä mitä voisin tehdä muiden vuoksi, vaikka olin juuri tullut lääkäriltä, joka oli käskenyt minun keskittyä itseeni. Pyöräytin heti kahdelle ystävälle uudet ulkoasut blogeihin sekä mietin pitäisikö ostaa äidille kukkia. Sitten ymmärsin, että hukutan itseni ja omat ongelmani aina muiden auttamiseen.

Lähetä kommentti

please be kind.