11/02/2014

Depression diaries #3

unelma elämästä



Tänään minulla on ollut hyvä olla. Se tuntuu merkilliseltä, ja olen käyttänyt poikkeuksellisen tilanteen hyväkseni pohtien itseäni, elämääni ja sitä millainen tulevaisuuteni voisi olla. En tiedä tekevätkö työtään vihdoin kenties mielialalääkkeet vai sopivan lämmin syksyinen sää, mutta tänään tunnen oloni pitkästä aikaa poikkeuksellisen vastaanottavaiseksi. Kävin rentouttavalla aamupäiväkaakaolla ystävän kanssa ja nyt istun sängyssäni vaaleanpunaisen vilttini alla vaaleanpunaiset, ystäväni tekemät villasukat jalassani ja tunnen ikkunasta kevyesti sisään tunkeutuvan syystuulen hipovan ihoani samalla kun istun tässä naputtelemassa. (Toisin sanoen siis välttelen jälleen tiskivuortani.)

En ole sattuneista syistä lähiaikoina tuntenut itseäni kovin itsekseni joten tällainen tuulahdus hyvää oloa tuntuu enemmän itseltäni kuin aikoihin. Uskon jälleen, että ihminen on eniten itsensä parhaimmillaan, ei huonoimmillaan. Ikävöin joskus sitä ihmistä kuka olen parhaimmillani. Tänään mieli kirkkaampana olen yrittänyt työstää ajatuksiani ja pohtinut paljon sitä kuinka pääsisin jälleen takaisin itseni luokse. Olen yrittänyt juurta jaksain kaivaa esiin ensimmäistä säröä, joka on muuttanut minut ihmisestä haamuksi.

Päädyin siihen, että suurin muutos itsessäni on se, ettei minulla ole enää toiveita eikä unelmia. Olen aina ollut luonteeltani unelmoija enkä kyynikko, ja minulla on ollut mielessäni pitkä lista asioita joita tahtoisin joskus tehdä, mitä toivoisin tulevaisuudeltani tai mitä tahtoisin olla. Nykyään en toivo mitään, enkä halua olla mitään. Olen täydellisen tyytymätön tilanteeseen ja itseeni sellaisenaan, mutta olen silti menettänyt kaikki toiveeni siitä miten asiat voisivat olla. Ennen unelmoin niin isosti ja uskoin siihen, että mikä tahansa on mahdollista sekä ennen kaikkea tsemppasin myös muita uskomaan siihen! Ja vaikka unelmoisikin jostakin ihan mahdottomasta niin mitä sitten! Ei unelmoinnilla ole hintaa.

Siksi olen ehkä eniten ärsyyntynyt itseeni sen vuoksi, että olen nykyään niin lamaantunut ja aneeminen etten osaa enää unelmoida, edes pienesti. Kyselen ulkoisilta tahoilta vastauksia sille mitä minun kannattaisi elämässäni tehdä sen sijaan, että tutkiskelisin itseäni ja kysyisin mitä minä haluan. Meiltä kysytään nykyään jo 16-vuotiaana mitä tahdomme tehdä koko loppuelämämme ja sehän on ihan järjetöntä! Väittäisin, että hyvin harvalla teini-ikäisellä on vielä niin nuorena tarpeeksi vahva intuitio siitä mitä tahtoo tehdä koko loppuikänsä, sekin on varmasti yksi syy miksi moni valitsee yläkoulun jälkeen lukion – jotta saisi lisäaikaa miettiä mitä oikeasti haluaa.

Eikä aikalisässä olekaan mitä väärää.

Yritän nyt siis unelmoida. Katsella mielessäni erilaisia variaatioita siitä millainen elämäni voisi olla. Uskon, että tämänhetkinen elämäni vaatii suuria muutoksia joten ensin lähdin pohtimaan sitä mihin tahtoisin urallani suuntautua tai pitäisikö minun harkita tulevaisuudessa opiskelua. Käännyin työvoimatoimiston ammatinvalintatestin puoleen, täytin keskittyen omat mieltymykseni ja kiinnostuksen kohteeni klikkasin itseni työvoimatoimiston tarjoamaan ammattitarjontaan. Mikä minusta tulisi aikuisena? Mikä olisi sellainen järkevä ammatti, jolla tienaan elantoni?

Ensimmäinen työvoimatoimiston tarjoama tulos – kirjailija. Jaahas, ryhdympä tästä kirjailemaan! Eeposta vain markkinoille, mikä ihanan rationaalinen ratkaisu. Ryhdyn kirjailijaksi! Voi kiitos työvoimatoimisto! Toisena tuloksena kone generoi minulle ammatiksi muusikko. Juuh elikkäs. Vielä rationaalisempi! Musiikillisia lahjoja minulla ei ole, mutta onhan mulla hirveästi ideoita ja ihan kiva nahkatakki. Ryhdympä siis muusikoitsimaan ja takomaan säteilevällä persoonallani pesämunaa eläkepäiville, se kun tunnetusti on niin vakaa ja kannattava ammatti. Okei. Suljen selaimen.

Toinen näkökulma; millaisesta elämästä ja arjesta unelmoin? Jos ei millään rationaalisella olisi mitään merkitystä?

Unelmoin siitä, että saisin nukkua myöhään, mutta saisin itse pidettyä yllä jotenkin fiksun arkirytmin. Unelmoin, että saisin rauhassa juoda aamuteeni ja lueskella blogeja tai hyvää kirjaa sekä pohtia mistä kirjoittaisin tänään. Unelmoin siitä, että jokainen päivä olisi erilainen ja, että minulla olisi aikaa seikkailla kaupungilla tutkimassa ihmisiä ja tarkastelemassa elämää, sekä palata kotiini kirjoittamaan kaikesta tästä. Unelmoin siitä, että saisin kyädä töissä, jossa saisin toteuttaa itseäni ja minua arvostettaisiin sen vuoksi. Unelmoin luovasta työporukasta, joka luo ympärilleen positiivisen ja kannustavan ilmapiirin ja puskee toisiaan eteenpäin. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikaa kirjoittaa päivittäin. Kirjoittaa ajatuksen kanssa kuten nyt, kirjoittaa runoja, tarinoita ja pohdintoja. Kirjoittaa ehkä sittenkin se kirja, olisi ihan mieletöntä jos sellainen löytyisi joskus kirjakaupan hyllystä. Unelmoin siitä, että saisin tehdä työkseni jotakin mitä rakastan – silloin minun ei tarvitsisi tehdä enää päivääkään töitä.

Unelmoin myös rauhallisesta koti-arjesta. Siitä, että minulla olisi aikaa lukea, maalata ja kuunnella musiikkia. Oikeasti kuunnella. Sitä, että minulla olisi aikaa olla rauhassa itseni ja ajatusteni kanssa sekä poltella kynttilöitä ja suitsukkeita ja hukkua niiden huumaavaan tuoksuun. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikaa oppia lisää asioita jotka minua kiinnostavat, uskonnoista, hengellisyydestä ja energioista. Unelmoin siitä, että minulla olisi siisti ja viihtyisä koti jota myös muut voisivat pitää turvapaikkana, sekä ympärilläni lämmin ystäväpiiri, joista saa voimaa ja energiaa. Näistä kaksi jälkimmäistä on onneksi jo melko hyvällä mallilla – paitsi ne tiskit.

Se, että kirjoitin juuri sittenkin unelmoivani edes jostain, sai minut juuri hymyilemään. Ehkä en olekaan niin kaukana itsestäni kuin miltä minusta pahimmillaan tuntuu.


Lähetä kommentti

please be kind.