12/21/2014

Depression diaries #4

masennus on itsensä menettämisen suremista



Loppuelämäni ensimmäinen päivä oli se, jona hain apua. Se päivä, jona istuin hermostuneena lääkärin odotushuoneessa ystäväni kanssa pyöritellen peukaloitani ja pohtien mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kahden lääkärin tapaamisen jälkeen lääkäri suositteli minulle kahden viikon sairaslomaa ja mielialalääkitystä. Lääkitystä, josta olin jo muutamaan otteeseen kieltynyt. Nyt sanoin kuitenkin kyllä, sillä oloni ei ollut millään muullakaan keinolla parantunut vuosiin.

En halua ottaa sen suuremmin kantaa mielialalääkkeisiin yleisesti, mutta haluan kertoa oman tarinani siitä miten mielialalääkkeet ovat vaikuttaneet omaan vointiini lähikuukausien aikana. Olen itse koko elämäni kammonnut ajatusta lääkkeistä, jotka säätelisivät mielialaani ja omaa tiedonnälkääni on helpottanut lukea ja kuulla muiden tarinoita ja kokemuksia. Tässä siis omani.


Päivänä jona palasin ensimmäistä kertaa kotiin lääkereseptin sekä sairaslomatodistuksen kanssa, olin niin väsynyt, että romahdin suoraan sänkyyni ja nukuin monta tuntia. Itkin, kirjoitin ja verhouduin itseeni. Annoin itselleni luvan siihen vielä yhden päivän verran, lupa tuntea vielä hetken, seuraavana päivänä nousisin ylös ja aloittaisin kaiken alusta.

Ensimmäinen merkittävä muutos, jonka tein haettuani apua oli se, että en tunnustanut pelkästään blogini lukijoille vaan myös ystävälleni ja lähipiirilleni suoraan, että minulla on paha olla. Kerroin äidilleni, ystävilleni ja tuttavilleni. Kerroin suoraan kuinka en pärjää enää yksin ja, että olen hakenut psykiatrista apua ja saanut myös reseptin mielialalääkkeisiin. Muistelen tätä edelleen helpottavimpana muutoksenani sillä tunnustettuani tämän asian kaikille muille, se ei tuntunut enää omalta taakalta, sellaiselta likaiselta salaisuudelta, jota minun pitäisi jotenkin piilotella ja opetella käsittelemään itse kuin kuumaa hiiltä joka polttaa käsiä.

Olin häkeltynyt kaiken sen tuen määrästä, joka minua odotti tunnustuksen toisella puolella. Vastassa eivät olleet ainoastaan ystäväni ja lähiperheeni vaan tukea tuli myös odottamattomilta tahoilta; puolituntemattomilta, tutuilta ja vanhoilta ystäviltä. Viestejä tulvi niin blogissa kuin somessakin ja monet yllättävätkin tahot tahtoivat jakaa omat kokemuksensa, oman tukensa sekä omat neuvonsa. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntui siltä, että minä en ole yksin ja minä selviän tästä. Kaikki tulee vielä joskus olemaan paremmin.

Minua suretti se, kuinka paljon rohkeutta se vaatii, että uskaltaa sanoa ääneen; “Minulla on paha olla.” Surin suunnattomasti sitä kuinka moni muu uskoutui minulle siitä, ettei itse ole uskaltanut hakea apua ja ennen kaikkea olin suunnattoman otettu niistä viesteistä, jotka kertoivat, että minä olen saanut jonkun hakemaan apua. Se jos jokin, merkitsee minulle paljon.

Lääkkeeksi minulle myönnettiin Esipralia, joka sisältää essitalopraamia. Sillä hoidetaan vakavia masennustiloja ja ahdistuneisuushäiriöitä, kuten paniikkihäiriötä, johon voi myös liittyä julkisten paikkojen pelko, sosiaalisten tilanteiden pelko (pelko joutua arvostelun kohteeksi tai aiheuttaa käytöksellään nolostuttavia tilanteita), yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä (krooninen ahdistuneisuus), ja pakko-oireista häiriötä, jotka haittaavat normaalia elämää, esim. jatkuva käsien pesu ja lukituksen tarkistaminen. (Näistä viimeisimmästä en onneksi koskaan kärsinyt.)

Olen ihminen, joka käyttää melko vähäisesti minkäänlaisia lääkkeitä, harvemmin turvaudun edes särkylääkkeisiin tai e-pillereihin sillä en pidä kehoni altistamisesta ylimääräisille lääkeaineille. Lista sivuoireista paketissa oli melkoinen, mutta päätin kokeilla lääkitystä, sillä olin niin masentunut, että aloin olla jo avoin kaikille mahdollisille hoitokeinoille. Aloitin siis aiemmista vastusteluistani huolimatta lääkityksen.

Aluksi lääkehoidon aloittaminen tuotti paljon sivuoireita. Yleisimpinä koetaan usein pahoinvointia, ja se oli minullakin ensimmäisinä päivinä merkittävässä osassa. Pahoinvoinnin lisäksi ruokahaluni katosi ajoittain lähes kokonaan, näin välillä kevyitä aistiharhoja, kärsin päänsärystä ja olin suunnattoman väsynyt koko ajan. Enkä tarkoita yleistä kaamosväsymystä, vaan luonnotonta väsymystä, jonka vuoksi olisin välillä voinut nukahtaa pystyyn. Nukuin yhdentoista tunnin yöunia eikä sekään tuntunut riittävän, herätessäni jaksoin olla hereillä ehkä kaksi tuntia jonka jälkeen tarvitsin jälleen kahden tunnin päiväunet, niiden jälkeen kestin jälleen muutaman tunnin hereillä kunnes tarvitsin toiset nokoset. Tarvitsin keskimäärin kolmet parin tunnin päiväunet vuorokauden aikana pysyäkseni virkeänä ja se toi aluksi paljon kitkaa arkeen.


Tämä kuva on otettu viikko-kaksi sitten kun lääkitystä oli takana runsas kuukausi. Ihottumani on ollut paranemaan päin, olin saanut univelkoja nukuttua pois, aloin inspiroitua jälleen asioista eikä mieli tuntunut niin sumuiselta, ahdistuneisuus oli lieventynyt jos en verran, että samana iltana uskalsin lähteä tupareihin, jossa valtaosa oli minulle tuntemattomia ihmisiä, aloin hiljalleen pitää jälleen itsestäni, ruokavalioni alkoi parantua ja painoni hiljalleen laskea kun aineenvaihdunta alkoi jälleen toimia. Leikkasin otsahiukset ja vaihdoin lävistystä, jotta myös kasvoni saisivat uuden alun.

Fyysisistä olotiloistani huolimatta henkinen oloni alkoi nousta melko pian. Toki tähän vaikutti myös sairaslomani ja se, että tein parhaani sen suhteen etten stressaisi päivätöistäni jättäytymisestä. Yritin samalla ottaa etäisyyttä blogistani sillä tiesin mitä negatiiviset kommentit voisivat tehdä ihmiselle, joka eli tilassa jossa minä silloin elin. Elin päivä kerrallaan, välillä jopa tunti kerrallaan ja keskityin lääkärin kehoitusten mukaisesti tekemään vain asioita jotka tuovat minulle iloa ja rauhaa. Näin paljon ystäviäni, nukuin pitkään, maalasin, luin, loin, yritin inspiroitua, kävin iltakävelyillä, meditoin, kuuntelin musiikkia ja tutkiskelin itseäni. Vaikka pyrinkin olemaan stressaamatta ulkoisista seikoista, sisäisesti tein suunnattomasti töitä, jotta voisin paremmin.

Kuin huomaamatta, alkoi arkeni helpottua. Olin lääkitystä aloittaessani kysynyt monilta mielialalääkityksen kanssa elävältä ystäviltäni kuinka he alkoivat huomata lääkkeiden toimivan eikä kukaan osannut antaa kovin tarkkaa vastausta. Nyt ymmärrän miksi, ja mitä he yrittivät minulle kertoa. On ihan totta, että on mahdotonta paikantaa hetkeä tai edes päivää jona kaikki alkoi olla paremmin. Sen sijaan helpompaa on kuvailla sitä kuinka keho tuntui henkisesti puhdistuvan kaikesta negatiivisesta energiasta ja taakasta jota on aiemmin kantanut mukanaan. Sumuinen mieleni kirkastui päivä päivältä miltein kuin musta savu olisi haihtunut pääni sisältä ja päästänyt mieleni otteestaan. Pystyin hiljalleen ajattelemaan selkeämmin ja vähemmän hysteerisemmin, en tuntenut enää oloani niin itkuiseksi ja pystyin hiljalleen tekemään helpommin järkeviä päätöksiä. Päivä päivältä sain enemmän voimaa hoitaa aivan arkisia asioita; pitää kotini siistinä, huolitella ulkoista olemustani sekä hoitamaan asioita niin lääkäreiden kuin virastojenkin kanssa. Myös töihin palaaminen tuntui lopulta ihanalta asialta ja nyt siellä oleminen noin muutenkin tuntuu jälleen mielekkäältä.

Eniten minua pelotti lääkkeiden aloittamisessa se, että se veisi minulta kyvyn tuntea oikeita tuntea laisinkaan – surullisia tai iloisia. Jopa se etten pystyisi itkemään tuntui pelottavalta, koska masennus oli jo vuosia ollut kuin ystävä, joka pysyi vierellä aina. Suru on kunniavieras, niin sanotaan.

Muutama viikko aloitettuani lääkityksen, sain kuulla, että isoisäni oli joutunut sairaalaan ja eli mahdollisesti viimeisiä päiviään. Halusin kuollakseni nähdä hänet, mutta samalla minua pelotti etten olisi tarpeeksi vahva. En olisi kuitenkaan koskaan antanut anteeksi jos en ehtisi jättämään hyvästejä, joten matkustin sairaalaan Turkuun vaikken tiennyt miten mieleni kestäisi. Sairaalasängyn vierellä tunsin kaikki mahdolliset tunteet, pidin isoisää kädestä kiinni ja itkin surusta. Sillä hetkellä minä tiesin, että kun tunne on tarpeeksi vahva, pystyn edelleen sen tuntemaan. Se ei kuitenkaan ota minusta valtaa ikuisiksi ajoiksi, vaan pystyn käsittelemään sen kuin terve ihminen.

Ainoa kuukausien jälkeen arkeeni jäänyt sivuoire lääkityksestä on jatkuva normaalia korkeampi väsymystila. Aivan niin rankkaa se ei ole ollut kuin lääkitystä aloittaessa, mutta joinakin aamuina tuntuu silti siltä, ettei jaksaisi liikuttaa sormeakaan. Löysin aluksi kevyttä helpotusta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin aamukahvi. Vaihdoin kahvin kuitenkin pian vitamiiniporetabletteihin ja nyt pyrin nauttimaan aamuisin vitamiinisatsit juomien ja tablettejen muodossa aina aamuisin, sekä hiomaan ruokavaliotani monipuolisempaan kuntoon. Myös syömättömyyteni on nimittäin varmasti näytellyt suurta osaa väsymyksessäni.

Pelottavin asia lääkityksen aloittamisen jälkeen on ollut ensimmäinen huono päiväni. Se tunne kun nouset ylös sängystä ja sisälläsi sataa enemmän kuin ikkunan toisella puolella. Olin kauhuissani siitä, että tämä olisi ensimmäinen askel matkalla takaisin siihen samaan mustaan kuoppaan, josta olin kiivennyt ylös vain viikkoja aikaisemmin. Seuraavana päivänä katsoessani taaksepäin ymmärsin kuitenkin, että kyseessä olikin vain aivan tavallinen huono päivä, sellainen joita on ihan kaikilla meillä kuolevaisilla.

Tänään kun katson taaksepäin, tuntuu kivuliaalta katsoa tuota naista tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa. Samalla olen todella ylpeä siitä, että olen rakentanut hänestä ihmisen joka olen nyt. Olen saanut elämäni hiljalleen järjestykseen niin terveyteni, talouteni kuin ihmissuhteidenkin puolesta, eikä jokainen päivä enää tunnu niin suurelta taistelulta. En voi sanoin kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut on vallannut ymmärtäessäni, että olen hiljalleen saanut oman itseni takaisin. Kun mieleni on kirkas, olen aika ihana nainen ja hyvä ystävä, tytär ja ihminen. Masennus on itsensä menettämisen suremista. Sumealla mielellä on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin erakoitua muista ja käpertyä omaan itseensä. Olen myös käsittämättömän kiitollinen kaikesta siitä tuesta, jota olen saanut äidiltä, ystäviltäni ja teiltä. Se on korvaamatonta.

Olenko nyt parantunut? En tietenkään, mutta koen olevani matkalla aika hyvään suuntaan. En halua pysyä lääkityksen alaisena koko elämääni joten tällä hetkellä tärkeintä olisi varata aika lääkäriin kontrollikäynteihin ja alkaa työstämään sairauttani muutenkin kuin vain pillereiden avulla. Koen myös olevani onnekas siitä, että jo ensimmäinen minulle kirjoitettu resepti on tuntunut sopivan näinkin hyvin, sillä kaikille matka ei ole niinkään “helppo.” Kaikille myöskään lääkitys ei tarjoa helpotusta muutenkaan ja se on sääli, mutta kaikilla on varmasti oma reittinsä. Tässä on kuitenkin minun tarinani.

Kannattaako mielialalääkitystä aloittaa? Sitä ei valitettavasti osaa kertoa sinulle kukaan muu kuin sinä itse, ei edes lääkäri. Lääkäri kuitenkin tietää mitä kannattaa kokeilla ja mitä ei, ja kannustan kaikkia ottamaan sen rohkean hypyn jos tuntuu siltä, että mikään muu ei tunnu auttavan. Mikään päätös ei ole lopullinen, ja jos lääke ei tunnu sopivalta voi sen aina lopettaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos jokainen päivä tuntuu taistelulta, voisivat asiat olla joskus paremmin.

Lähetä kommentti