SLIDER

JOANNA HEARTS


Helsinkiläinen musiikkibloggaaja ja internetin supersankari, jonka voi löytää valokuvaamasta festarilavojen kupeesta, fiilistelemästä keikkoja pikkuklubien takanurkasta, tai selailemasta Spotifyn uutuuksia yön pikkutunneilla.

UUTISKIRJE

 

Depression diaries #4

masennus on itsensä menettämisen suremista



Loppuelämäni ensimmäinen päivä oli se, jona hain apua. Se päivä, jona istuin hermostuneena lääkärin odotushuoneessa ystäväni kanssa pyöritellen peukaloitani ja pohtien mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kahden lääkärin tapaamisen jälkeen lääkäri suositteli minulle kahden viikon sairaslomaa ja mielialalääkitystä. Lääkitystä, josta olin jo muutamaan otteeseen kieltäytynyt. Nyt sanoin kuitenkin kyllä, sillä oloni ei ollut millään muullakaan keinolla parantunut vuosiin.

En halua ottaa sen suuremmin kantaa mielialalääkkeisiin yleisesti, mutta haluan kertoa oman tarinani siitä miten mielialalääkkeet ovat vaikuttaneet omaan vointiini lähikuukausien aikana. Olen itse koko elämäni kammonnut ajatusta lääkkeistä, jotka säätelisivät mielialaani ja omaa tiedonnälkääni on helpottanut lukea ja kuulla muiden tarinoita ja kokemuksia. Tässä siis omani.


Päivänä jona palasin ensimmäistä kertaa kotiin lääkereseptin sekä sairaslomatodistuksen kanssa, olin niin väsynyt, että romahdin suoraan sänkyyni ja nukuin monta tuntia. Itkin, kirjoitin ja verhouduin itseeni. Annoin itselleni luvan siihen vielä yhden päivän verran, lupa tuntea vielä hetken, seuraavana päivänä nousisin ylös ja aloittaisin kaiken alusta.

Ensimmäinen merkittävä muutos, jonka tein haettuani apua oli se, että en tunnustanut pelkästään blogini lukijoille vaan myös ystävilleni ja lähipiirilleni suoraan, että minulla on paha olla. Kerroin äidilleni, ystävilleni ja tuttavilleni. Kerroin suoraan kuinka en pärjää enää yksin ja, että olen hakenut psykiatrista apua ja saanut myös reseptin mielialalääkkeisiin. Muistelen tätä edelleen helpottavimpana muutoksenani sillä tunnustettuani tämän asian kaikille muille, se ei tuntunut enää omalta taakalta, sellaiselta likaiselta salaisuudelta, jota minun pitäisi jotenkin piilotella ja opetella käsittelemään itse kuin kuumaa hiiltä joka polttaa käsiä.

Olin häkeltynyt kaiken sen tuen määrästä, joka minua odotti tunnustuksen toisella puolella. Vastassa eivät olleet ainoastaan ystäväni ja lähiperheeni vaan tukea tuli myös odottamattomilta tahoilta; puolituntemattomilta, tutuilta ja vanhoilta ystäviltä. Viestejä tulvi niin blogissa kuin somessakin ja monet yllättävätkin tahot tahtoivat jakaa omat kokemuksensa, oman tukensa sekä omat neuvonsa. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntui siltä, että minä en ole yksin ja minä selviän tästä. Kaikki tulee vielä joskus olemaan paremmin.

Minua suretti se, kuinka paljon rohkeutta se vaatii, että uskaltaa sanoa ääneen; “Minulla on paha olla.” Surin suunnattomasti sitä kuinka moni muu uskoutui minulle siitä, ettei itse ole uskaltanut hakea apua ja ennen kaikkea olin suunnattoman otettu niistä viesteistä, jotka kertoivat, että minä olen saanut jonkun hakemaan apua. Se jos jokin, merkitsee minulle paljon.

Lääkkeeksi minulle myönnettiin Esipralia, joka sisältää essitalopraamia. Sillä hoidetaan vakavia masennustiloja ja ahdistuneisuushäiriöitä, kuten paniikkihäiriötä, johon voi myös liittyä julkisten paikkojen pelko, sosiaalisten tilanteiden pelko (pelko joutua arvostelun kohteeksi tai aiheuttaa käytöksellään nolostuttavia tilanteita), yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä (krooninen ahdistuneisuus), ja pakko-oireista häiriötä, jotka haittaavat normaalia elämää, esim. jatkuva käsien pesu ja lukituksen tarkistaminen. (Näistä viimeisimmästä en onneksi koskaan kärsinyt.)

Olen ihminen, joka käyttää melko vähäisesti minkäänlaisia lääkkeitä, harvemmin turvaudun edes särkylääkkeisiin tai e-pillereihin sillä en pidä kehoni altistamisesta ylimääräisille lääkeaineille. Lista sivuoireista paketissa oli melkoinen, mutta päätin kokeilla lääkitystä, sillä olin niin masentunut, että aloin olla jo avoin kaikille mahdollisille hoitokeinoille. Aloitin siis aiemmista vastusteluistani huolimatta lääkityksen.

Aluksi lääkehoidon aloittaminen tuotti paljon sivuoireita. Yleisimpinä koetaan usein pahoinvointia, ja se oli minullakin ensimmäisinä päivinä merkittävässä osassa. Pahoinvoinnin lisäksi ruokahaluni katosi ajoittain lähes kokonaan, näin välillä kevyitä aistiharhoja, kärsin päänsärystä ja olin suunnattoman väsynyt koko ajan. Enkä tarkoita yleistä kaamosväsymystä, vaan luonnotonta väsymystä, jonka vuoksi olisin välillä voinut nukahtaa pystyyn. Nukuin yhdentoista tunnin yöunia eikä sekään tuntunut riittävän, herätessäni jaksoin olla hereillä ehkä kaksi tuntia jonka jälkeen tarvitsin jälleen kahden tunnin päiväunet, niiden jälkeen kestin jälleen muutaman tunnin hereillä kunnes tarvitsin toiset nokoset. Tarvitsin keskimäärin kolmet parin tunnin päiväunet vuorokauden aikana pysyäkseni virkeänä ja se toi aluksi paljon kitkaa arkeen.


Tämä kuva on otettu viikko-kaksi sitten kun lääkitystä oli takana runsas kuukausi. Ihottumani on ollut paranemaan päin, olin saanut univelkoja nukuttua pois, aloin inspiroitua jälleen asioista eikä mieli tuntunut niin sumuiselta, ahdistuneisuus oli lieventynyt jos en verran, että samana iltana uskalsin lähteä tupareihin, jossa valtaosa oli minulle tuntemattomia ihmisiä, aloin hiljalleen pitää jälleen itsestäni, ruokavalioni alkoi parantua ja painoni hiljalleen laskea kun aineenvaihdunta alkoi jälleen toimia. Leikkasin otsahiukset ja vaihdoin lävistystä, jotta myös kasvoni saisivat uuden alun.

Fyysisistä olotiloistani huolimatta henkinen oloni alkoi nousta melko pian. Toki tähän vaikutti myös sairaslomani ja se, että tein parhaani sen suhteen etten stressaisi päivätöistäni jättäytymisestä. Yritin samalla ottaa etäisyyttä blogistani sillä tiesin mitä negatiiviset kommentit voisivat tehdä ihmiselle, joka eli tilassa jossa minä silloin elin. Elin päivä kerrallaan, välillä jopa tunti kerrallaan ja keskityin lääkärin kehoitusten mukaisesti tekemään vain asioita jotka tuovat minulle iloa ja rauhaa. Näin paljon ystäviäni, nukuin pitkään, maalasin, luin, loin, yritin inspiroitua, kävin iltakävelyillä, meditoin, kuuntelin musiikkia ja tutkiskelin itseäni. Vaikka pyrinkin olemaan stressaamatta ulkoisista seikoista, sisäisesti tein suunnattomasti töitä, jotta voisin paremmin.

Kuin huomaamatta, alkoi arkeni helpottua. Olin lääkitystä aloittaessani kysynyt monilta mielialalääkityksen kanssa elävältä ystäviltäni kuinka he alkoivat huomata lääkkeiden toimivan eikä kukaan osannut antaa kovin tarkkaa vastausta. Nyt ymmärrän miksi, ja mitä he yrittivät minulle kertoa. On ihan totta, että on mahdotonta paikantaa hetkeä tai edes päivää jona kaikki alkoi olla paremmin. Sen sijaan helpompaa on kuvailla sitä kuinka keho tuntui henkisesti puhdistuvan kaikesta negatiivisesta energiasta ja taakasta jota on aiemmin kantanut mukanaan. Sumuinen mieleni kirkastui päivä päivältä miltein kuin musta savu olisi haihtunut pääni sisältä ja päästänyt mieleni otteestaan. Pystyin hiljalleen ajattelemaan selkeämmin ja vähemmän hysteerisemmin, en tuntenut enää oloani niin itkuiseksi ja pystyin hiljalleen tekemään helpommin järkeviä päätöksiä. Päivä päivältä sain enemmän voimaa hoitaa aivan arkisia asioita; pitää kotini siistinä, huolitella ulkoista olemustani sekä hoitamaan asioita niin lääkäreiden kuin virastojenkin kanssa. Myös töihin palaaminen tuntui lopulta ihanalta asialta ja nyt siellä oleminen noin muutenkin tuntuu jälleen mielekkäältä.

Eniten minua pelotti lääkkeiden aloittamisessa se, että se veisi minulta kyvyn tuntea oikeita tuntea laisinkaan – surullisia tai iloisia. Jopa se etten pystyisi itkemään tuntui pelottavalta, koska masennus oli jo vuosia ollut kuin ystävä, joka pysyi vierellä aina. Suru on kunniavieras, niin sanotaan.

Muutama viikko aloitettuani lääkityksen, sain kuulla, että isoisäni oli joutunut sairaalaan ja eli mahdollisesti viimeisiä päiviään. Halusin kuollakseni nähdä hänet, mutta samalla minua pelotti etten olisi tarpeeksi vahva. En olisi kuitenkaan koskaan antanut anteeksi jos en ehtisi jättämään hyvästejä, joten matkustin sairaalaan Turkuun vaikken tiennyt miten mieleni kestäisi. Sairaalasängyn vierellä tunsin kaikki mahdolliset tunteet, pidin isoisää kädestä kiinni ja itkin surusta. Sillä hetkellä minä tiesin, että kun tunne on tarpeeksi vahva, pystyn edelleen sen tuntemaan. Se ei kuitenkaan ota minusta valtaa ikuisiksi ajoiksi, vaan pystyn käsittelemään sen kuin terve ihminen.

Ainoa kuukausien jälkeen arkeeni jäänyt sivuoire lääkityksestä on jatkuva normaalia korkeampi väsymystila. Aivan niin rankkaa se ei ole ollut kuin lääkitystä aloittaessa, mutta joinakin aamuina tuntuu silti siltä, ettei jaksaisi liikuttaa sormeakaan. Löysin aluksi kevyttä helpotusta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin aamukahvi. Vaihdoin kahvin kuitenkin pian vitamiiniporetabletteihin ja nyt pyrin nauttimaan aamuisin vitamiinisatsit juomien ja tablettejen muodossa aina aamuisin, sekä hiomaan ruokavaliotani monipuolisempaan kuntoon. Myös syömättömyyteni on nimittäin varmasti näytellyt suurta osaa väsymyksessäni.

Pelottavin asia lääkityksen aloittamisen jälkeen on ollut ensimmäinen huono päiväni. Se tunne kun nouset ylös sängystä ja sisälläsi sataa enemmän kuin ikkunan toisella puolella. Olin kauhuissani siitä, että tämä olisi ensimmäinen askel matkalla takaisin siihen samaan mustaan kuoppaan, josta olin kiivennyt ylös vain viikkoja aikaisemmin. Seuraavana päivänä katsoessani taaksepäin ymmärsin kuitenkin, että kyseessä olikin vain aivan tavallinen huono päivä, sellainen joita on ihan kaikilla meillä kuolevaisilla.

Tänään kun katson taaksepäin, tuntuu kivuliaalta katsoa tuota naista tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa. Samalla olen todella ylpeä siitä, että olen rakentanut hänestä ihmisen joka olen nyt. Olen saanut elämäni hiljalleen järjestykseen niin terveyteni, talouteni kuin ihmissuhteidenkin puolesta, eikä jokainen päivä enää tunnu niin suurelta taistelulta. En voi sanoin kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut on vallannut ymmärtäessäni, että olen hiljalleen saanut oman itseni takaisin. Kun mieleni on kirkas, olen aika ihana nainen ja hyvä ystävä, tytär ja ihminen. Masennus on itsensä menettämisen suremista. Sumealla mielellä on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin erakoitua muista ja käpertyä omaan itseensä. Olen myös käsittämättömän kiitollinen kaikesta siitä tuesta, jota olen saanut äidiltä, ystäviltäni ja teiltä. Se on korvaamatonta.

Olenko nyt parantunut? En tietenkään, mutta koen olevani matkalla aika hyvään suuntaan. En halua pysyä lääkityksen alaisena koko elämääni joten tällä hetkellä tärkeintä olisi varata aika lääkäriin kontrollikäynteihin ja alkaa työstämään sairauttani muutenkin kuin vain pillereiden avulla. Koen myös olevani onnekas siitä, että jo ensimmäinen minulle kirjoitettu resepti on tuntunut sopivan näinkin hyvin, sillä kaikille matka ei ole niinkään “helppo.” Kaikille myöskään lääkitys ei tarjoa helpotusta muutenkaan ja se on sääli, mutta kaikilla on varmasti oma reittinsä. Tässä on kuitenkin minun tarinani.

Kannattaako mielialalääkitystä aloittaa? Sitä ei valitettavasti osaa kertoa sinulle kukaan muu kuin sinä itse, ei edes lääkäri. Lääkäri kuitenkin tietää mitä kannattaa kokeilla ja mitä ei, ja kannustan kaikkia ottamaan sen rohkean hypyn jos tuntuu siltä, että mikään muu ei tunnu auttavan. Mikään päätös ei ole lopullinen, ja jos lääke ei tunnu sopivalta voi sen aina lopettaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos jokainen päivä tuntuu taistelulta, voisivat asiat olla joskus paremmin.

63 kommenttia

  1. Kiiitos, kiitos Joanna tästä postauksesta! Aivan upeasti ja koskettavasti kirjoitettu postaus todella tärkeästä ja kipeästä asiasta. Hienoa, että puhut masennuksesta niin avoimesti. Sitä ei moni tee, sillä masennukseen (ja muihin mielen sairauksiin) liittyy edelleenkin jonkinlainen häpeä, vaikka siinä (niissä) ei ole mitään hävettävää.

    Käyn itse läpi suunnilleen samoja juttuja kuin sinä (jokainen tietysti kokee nämä asiat hieman eri tavoin) ja tällainen postaus on erittäin tärkeä minulle. Lääkkeet ovat tuoneet myös omaan elämääni helpotusta ja olen pikkuhiljaa huomannut jälleen nauttivani elämästä. :)

    Kiitos, vielä kerran, kun kirjoitit tästä asiasta. <3

    VastaaPoista
  2. Pohjalta on onneks vaan yks suunta, ja se on ylöspäin. Itsekkin oon käynyt siellä, mut vuodessa kerkee kiivetä jo aika korkeelle. Kaikkea hyvää sinulle, olet niin vahva ja rohkea esikuva monille <3

    VastaaPoista
  3. Oon niin ylpeä susta. ♥

    VastaaPoista
  4. Ihana kuulla, että jollakin on ensimmäinen lääke antanut selkeesti apua. :)
    Mun mielialalääkitys aloitettiin syksyllä 2012 ja tälläkin hetkellä se on vain ok. Varmaan n. kymmenkuntaa eri masennuslääkettä on kokeiltu. Olin ensialkuun hirveän skeptinen lääkityksen suhteen, mutta kyllähän siitä vaan on apua, ei nyt tietenkään ole olemassa mitään onnellisuuspilleriä, niin kuin kultapossukerholaiset tuntuvat uskovan.
    Vuoden vaihteen jälkeen mulla alkaa kolmas vuosi sairaslomalla oloa. Hitaalla kaksi askelta eteen, yksi taakse-taktiikalla edetään, vaikka melkoisia takaiskuja tulee usein. Ehkä vielä jonain päivänä voisin elää edes jotenkuten normaalia elämää.

    VastaaPoista
  5. Kiitos ihanasta tekstistä. Mä tääl itku silmässä luen. Niin lähelle osuu.

    Itse aloitin lääkityksen 2013 keväällä ja vuotta myöhemmin lopetin, kun luulin kaiken olevan hyvin. Tänä syksynä elämä koki takapakkia ja niin mielenikin. Olen käynyt nyt useamman kuukauden psykologilla selvittämässä syitä tunteisiini ja olooni. Nyt olen syvemmällä kolossa kuin koskaan ennen. Seuraava vuosi alkaa uuden lääkityksen hankkimisella ja psykoterapialla.

    Uskon, että näistä hetkistä noustaan ja elämä ja ilo voittaa lopulta. Kiitos sinulle kun puhut avoimesti ja rohkeasti vaikeasta, sekä vaietusta asiasta.

    Äärettömästi lämpimiä ajatuksia täältä sinne. Kyllä me selvitään!

    -Anile

    VastaaPoista
  6. Todella rohkea teksti. En voi muuta kuin tulla toivottamaan tsemppiä ja kaikkea hyvää matkallesi <3

    VastaaPoista
  7. Aivan upean Kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu postaus todella vakavasta ja kipeästä asiasta. Hienoa, että puhut masennuksesta niin avoimesti. Minulla on ollut tämän vuoden aikana masennus ja Väsymyksen oireita , minusta tuntuu että olen Joinain päivinä niin allapäin ja voimaton etten saa hoidettua asioitani, nähdä ystäviä. Minulla on todettu ADD & Oppimisvaikeus nämä tekevät minusta Omanlaisen persoonan maailmalla. Minä olen tällähetkellä myös rautalääke kuurilla , Koska rauta-arvoni veressäni ovat heikot ja rauta juoma lääkkeiden nauttiminen ei ole mieluista, mutta tavallaan saan paremman mielen ja minulla on sen jälkeen vahvempi olo. Miten voisin saada Paremman olon ? - Joanna kaunista rauhallista Joulua ja Uuttavuotta - Halauksia

    VastaaPoista
  8. Kiitos tästä postauksesta! Munkin pitäis koittaa lääkettä ja oon jo hakenutkin ne apteekista, mutta tuntuu vaikeelta alottaa. Muun muassa tää postaus tulee tekemään sen pikkusen helpommaks. Netistä kun lukee anonyymien yleensä negatiivisia kokemuksia, niin se lääkkeen alottamisen kynnys vaan kasvaa. On tärkeetä, että on myös omilla kasvoillaan aiheesta puhuvia. Kiitos paljon <3

    VastaaPoista
  9. Vähän mietityttää..
    kun aiemmin kirjoittelit niitä postauksia itsensä rakastamisesta yms, niin niistä kyllä loisti läpi että yritit vain tyrkyttää hyvää oloa itsellesi eikä se oikeasti toiminut. Ja nytkin olet edelleen se sama raunio ihminen joka etenee lääkkeiden voimin..:/ onko sulta mitattu kilpirauhasarvot? jos ne on perseelään se voi aiheuttaa kaikenlaisia oireita masennuksesta ja skitsofreniasta fyysisiin oireisiin.. just sayin'

    VastaaPoista
  10. Itseasiassa tuolloin minulla oli kyllä hyvä kausi menossa ja voin tosi hyvin. Silloin kun on ollut paha olla en ole niitä postannut joten nuo postaukset ovat kyllä olleet ihan aitoja. Nyt voin kyllä ihan oikeasti ihan hyvin enkä ole mikään "sama raunio ihminen joka etenee lääkkeiden voimin" ja kuten sanoin, ei prosessi tietenkään ole vielä lopussa vaan tarkoitus on tietenkin jatkaa esim. terapialla yms. ja lääkkeet luonnollisesti on tarkoitus jättää lopulta pois kokonaan. Kilpirauhasarvot ovat kyllä ok, ja kyllä tämä diagnoosi on ihan masennus eikä kilpirauhasen vajaatoiminta. Jännä miten uskot blogini perusteella tuntevasi minut paremmin kuin minä itse, just sayin. ;)

    VastaaPoista
  11. Kiitos mielettömän ihanasta kommentista ♥ Ihan totta puhut, tuo "häpeä" on kyllä todella suuressa osassa masennuksen kanssa toimimisessa! Musta on päinvastoin tuntunut tosi hyvältä olla avoin tästä asiasta sen jälkeen kun on salannut sitä sisällänsä niin kauan. :) Varsinkin kun vastaanotto ja tuki on ollut näin mieletöntä lukuunottamatta muutamaa poikkeusta kuten tämän postauksen tuota yhtä kommenttia. :D Kaikille nämä asiat ovat tietysti hieman erilaisia, mutta uskon, että vertaistuki ja kokemusten jakaminen on suuri apu ihan kaikille! ♥

    Kiitos. ♥

    VastaaPoista
  12. Kiitos suunnattomasti. ♥

    VastaaPoista
  13. Ei tietenkään ole, se on ihan totta! Ei tuo minunkaan lääkitykseni itsessään minua onnelliseksi tee mutta se ikään kuin helpottaa selkeästi ajattelemista niin, että pystyn itse tekemään itseni onnelliseksi. :)

    Olen kyllä tosi onnekas kun heti ensimmäinen pilleri on sopinut minulle näin hyvin, on varmasti tosi raskasta käydä läpi monta eri lääkitystä! Hienoa, että jaksat taistella. ♥ AIVAN varmasti tulevaisuudessa on vielä monta upean normaalia päivää edessä! ♥ Voimia!

    VastaaPoista
  14. NIIN SELVITÄÄN! ♥ Useinhan saattaa käydä niin, että pitää käydä tosi syvällä selvittelemässä noita asioita ennen kuin solmut alkavat aueta ja oma olo alkaa parantua. Oot upea kun jaksat taistella, voimia sinnekin! ♥

    VastaaPoista
  15. Hei Sofia, kiitos kommentista. ♥ Jos sinusta tuntuu että harmittaa niin kannattaa koittaa nähdä ystäviä (vaikkei siltä tuntuisikaan, se piristää kyllä!) ja tehdä kivoja asioita mistä itse tykkäät! Jos ei mikään tunnu auttavan tai voimat eivät vaan tunnu riittävän, kannattaa rohkeasti kääntyä perheen, ystävien tai lääkärin puoleen ja kysyä apua. Vaikkei kyse olisikaan masennuksesta niin jonkinlaista apua voi saada aina eikä tarvitse selvitä yksin! Minullakin ovat rauha-arvot olleet heikot ja olen joudut popsimaan lisärautaa ja se kyllä väsyttää tosi paljon, väsymys taas vaikuttaa ihan kaikkeen kun se vaikuttaa arkeen niin vahvasti...

    Ihanaa joulun odotusta ja uuttavuotta myös sinne! ♥ Uutena vuotena ollaan terveitä ja iloisia eikö niin? :)

    VastaaPoista
  16. Muakin pelotti aluksi tosi paljon eikä nettipalstojen lueskelu juu kovasti auta! :D Mutta jokaisen keho on niin erilainen eikä sitä voi oikein etukäteen tietää mikä sopii omalle ja mikä ei... Mutta onneksi sen voi tosiaan aina lopettaa jos se ei tunnu itselle oikealta! Tsemppiä sinne. ♥

    VastaaPoista
  17. Kiitos kun jaat meille lukijoille myös näitä henkilökohtaisempia asioita. Se aiempi postaus, jossa kerroit pahasta olostasi, kosketti mua paljon. Muistan, kuinka luin tekstin monta kertaa läpi. Se pysäytti. Tunnistin itseni niin monesta kohdasta. Myös minä päätin tänä syksynä viimein hakea lääkärin apua ja suuri vaikutus päätökseeni oli nimenomaan tuolla sinun postauksellasi. Oikeasti. Uskon, että rohkeutesi vaikuttaa minun lisäksi myös moneen muuhun enemmän kuin ehkä arvaatkaan.

    Olen itse syönyt mielialalääkkeitä nyt n. kuukauden (sertralin). Minun alkuni hoitoon hakeutumisessa ei ollut kovin "helppo" - lääkäri, jolle sain ajan, ei ollut kovin mukava ja muutenkin mulle tuli ehkä pienenä "järkytyksenä" se, että hän päätti muitta mutkitta kirjoittaa mulle reseptin. Kysyin, eikö olisi mahdollista päästä keskustelemaan esim. psykologin kanssa, mutta lääkäri totesi että sinne on todella pitkät jonot. Lääkkeet pelotti mua aluksi aika paljon ja olin ihan varma, etten ala niitä syömään. Olo oli jotenkin pettynyt ja surullinen, sillä olin jo elätellyt toivoa, että lääkärikäynti toisi minulle helpotuksen, mutta sainkin vain kouraani reseptin lääkkeistä joiden pakkausselosteesta löytyi hirveästi varoituksia eri sivuvaikutuksista ja joiden pelkäsin muuttavan minut lähinnä zombieksi.

    Kerroin sitten poikaystävälleni lääkärikäynnistä ja yhdessä päätimme alkaa etsimään minulle terapeuttia yksityiseltä. Sattumalla löysin netistä terapeutin melko läheltä kotiani, jolle varasin ajan. Ja se oli kyllä yksi elämäni arvokkaimmista sattumista. Terapeutti on ollut minulle korvaamaton apu. Terapian aloitettuani aloitin myös lääkityksen, ikään kuin hoidon tukena. Enää ajatus lääkkeistä ei pelottanut niin paljon. Ja olen onnellinen siitä, että päätin aloittaa lääkkeet. Alku ei ollut helppo, mutta tämänhetkinen oloni on niin paljon parempi että sitä on vaikea käsittää. Nyt voin paremmmin kuin aikoihin. Olen löytänyt inspiraatiota, iloa ja ennen kaikkea uskoa itseeni. Ahdistusoireeni ovat lieventyneet huomattavasti. Terapiani tulee näillä näkymin olemaan pitkäkestoista, mutta olen valmis siihen. En ole katunut hetkeäkään.

    Moni voisi tietysti ajatella, mitä järkeä on "tuhlata" rahoja terapiaan, sehän ei kovin halpaa ole. Minusta kyse ei kuitenkaan todellakaan ole mistään tuhlaamisesta. Sijoitan itseeni ja omaan hyvinvointiini. Se jos mikä on minulle asia, johon olen valmis panostamaan. Ja kuten totesin, en ole katunut kertaakaan päätöstäni. Ymmärrän, että monella ei ole mahdollisuutta turvautua yksityiseen apuun. Siksi tilanne julkisella puolella on minusta, ainakin kokemukseni perusteella todella hälyttävä.

    Voisin kirjoitella aiheesta vielä vaikka kuinka pitkästi, mutta tämä kommentti alkaa olla jo aika massiivinen :D
    On ihana kuulla, että sinullakin on vointi parempaan päin. Tästä selvitään!

    Tsemppiä ja voimia sinulle, olet upea! <3

    VastaaPoista
  18. Voi Joanna, sinä olet niin ihana ja mahtavan rohkea ihminen!

    Laitoin sinulle aiheeseen liittyen sähköpostia, olen erittäin otettu, jos luet sen!

    VastaaPoista
  19. sanompahan vaan saman mitä aina kaikille masentuneille (mistä ai että he suuttuvat): hanki oikeita ongelmia. Kokeile elää esimerkiksi köyhässä Afrikassa ilman ruokaa ja vettä, tai kokeile miltä tuntuu sairastaa parantumatonta syöpää, johon tiedät kuolevasi.. SITTEN sulla ois aihetta masentua. Nyt sulla on kaikki, sulla on TERVEYTESI. ja vain sillä on loppupeleissä merkitystä. Syöpäpotilaille ei edes anneta mahdollisuutta olla masentuneita, surullisia, sillä se ei hyödytä mitään kun kuolema korjaa kuitenkin. Tällaisen ihmisen omaisena on erittäin rasittavaa kuunnella "masentuneiden" ihmisten valituksia siitä miten elämä on "vaikeaa" ja miten "ei jaksa". Kuvittele miltä tuntuu "elää" koneiden voimalla niin suurissa kivuissa etteivät edes vahvimmat kipulääkkeet niihin auta. Sitten sinä valitat täällä elämääsi, vaikka olet kaunis, sulla on ystäviä, perhe, ja KOKO ELÄMÄ EDESSÄ. Masennus on länsimaalaisten tylsistyneiden nuorten huomionhakua, kun ei ole oikeita ongelmia.

    VastaaPoista
  20. Aihe, joka koskettaa varmasti valtaosaa tämän päivän nuorista, aikuisista ja vanhuksistakin. Myös minua. Oli liikuttavaa huomata samoja asioita sinusta, joista itse kärsin vuosia sitten. Olen aina ollut normaalia herkempi tuntemaan asioita, olen altis rypemään itsesäälissä ja ehkä nämä asiat ovat osa syy kaiken kokemani lisäksi siihen, että minulle diagnosoitiin vakava masennus peruskoulun jälkeen. Aluksi se näkyi vain motivaation puutteena, kunnes olin siinä tilassa, etten pystynyt tekemään mitään normaaleja asioita. En jaksanut nähdä ihmisiä, en herätä aamuisin, en pitää itsestäni huolta. Bussilla kulkeminen teki pahaa, pelkkä hengittäminenkin ahdisti. Kävin psykiatrisella, mutten halunnut lääkkeitä kunnes läheiseni ne minulle lääkärin kanssa määräsivät, sillä he näkivät etten pääse ylös ilman pientä lisäpotkua.

    Olen syönyt lääkkeitä nyt 8 vuotta. Pahin on ohi, mutta en voi lopettaa lääkitystä. En enää käy psykologilla, koska psykologi ei kokenut minun tarvitsevan sitä enää. Lääkkeitä en voi lopettaa vieroitusoireiden vuoksi. Minulla on ollut tämä sama lääkitys pitkään, mutta välissä oli myös tuota sinullakin olevaa lääkettä. Siitä sain kamalat vieroitusoireet, kun en saanut kerran kahteen viikkoon uusittua reseptiä ja jouduin lopettamaan ne seinään. Huimasi 24/7 ja kuulin ja näin harhoja. Olen sitä mieltä, että lääkkeet on hyvä vaihtoehto pahimmasta rotkosta ylös kiipeämiseen, mutta ne kannattaa lopettaa ajoissa. Itse ajoitan lääkkeideni lopettamisen valmistumiseeni, joka on keväällä. En halua vaarantaa opintojani lääkkeiden lopettamisesta mahdollisesti seuraavien oireiden takia. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, olisin jättänyt lääkkeet varmasti jo aikaisemmin.

    Toivottavasti vointisi paranee ja saat lääkkeistä apua. Itse olen kuitenkin oppinut, ettei niihin kannata turvautua, kaikki lähtee loppujen lopuksi omasta päästä, omista oivalluksista ja psykologiakin parempi terapia on hyvä ystävä, jonka kanssa puhua asioista.

    Voimia ja hyvää joulua sinulle! :)

    VastaaPoista
  21. Anteeksi vain, mutta MASENNUS ON IHAN OIKEA SAIRAUS. Ei siitä parannuta millään tahdonvoimalla ja siihen voi sairastua KUKA TAHANSA, myös sinä!

    VastaaPoista
  22. Niinpä niin, tää on kyllä tämä ihanin argumentti! En kyllä ihmettele, että masentuneet suuttuvat tuosta. :D Afrikassa lapset näkevät nälkää ja maamme pimeimmissä kolkissa surmataan kokonaisia perheitä. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä, ”täysissä” ruumiin voimissa, ruokaa, koti, perhe, työ... Jos itse välttyy perhesurmilta ja nälänhädältä on syytä olla kiitollinen ja lopettaa kitiseminen. :D

    Paitsi, että minulla ei ole kaikeka koska minulla nimenomaan EI OLE terveyttäni jolla - tässä olet ihan oikeassa - on loppupeleissä vian merkitystä. Samalla lailla kuin kehosta pitää pitää huolta sillä se saattaa sairastua, pitää myös mielestä pitää huolta sillä sekin voi voida pahoin.

    Juuri sinunlaistesi ihmisten takia mielenterveyspotilaiden on niin helvetin vaikea pyytää apua, koska ihmisten suhtautuminen mielen sairauksiin on liian usein se, etteivät ne ole oikeita sairauksia. Masentuneena ihmisenä sillä ei ole mitään merkitystä vaikka näyttäisi miltä ja olisi millaisia ystäviä tai perhettä tahansa, masentuneena sitä ei näe koska on lähes mahdotonta ajatella selkeästi. Masennus on oikea sairaus ja sillä on lukuisia oireita joista osa on fyysisiäkin ja täysin näkyvissä, suurin osa tosin heijastuu tekoihin kuten itsensä vahingoittamiseen tai pahimmillaan itsemurhaan. On totta, että joskus masennuksesta tai masentuneisuudesta puhutaan, kun tarkoitetaan alakuloista mielialaa, mutta ei kuitenkaan kliinistä masennusta. Joskus masennus saattaa johtua aivojen kemiallisesta tasapainosta jolloin juuri lääkitys saattaa olla hyvä apu.

    Kiitos kuitenkin mielipiteestäsi!

    VastaaPoista
  23. Kuulostaa kyllä varsin tutulta! Apua, seinään ei kuulemma saisi koskaan lopettaa ja tuo kuulostaakin aika hurjalta! :o Ehdottomasti on tarkoitus lopettaa lääkkeiden napsiminen mielummin ennemmin kuin myöhemmin, tahdon olla onnellinen ihan oman itseni kanssa. :)

    Ihanaa joulun odotusta sinnekin. ♥

    VastaaPoista
  24. ♥ Tsekkaan.

    VastaaPoista
  25. TUO ON NIIN.....!!! Siis juuri tuon vuoksi kieltäydyin itsekin vuosi sitten lääkityksestä! Tutkimatta sen kummemmin asiaa minulle vian tyrkättiin resepti kouraan - juuri siksi, että resurssit ovat pienet eikä lääkäreillä ole aiaka jutella ja terapioida jokaisen potilaan kanssa kunnolla. Lääkkeet ovat helpompi ratkaisu - heille. Harmi vain, että laastarit eivät korjaa luodinreikiä.

    Tosi mieletöntä kuulla, että olet saanut hyvän tuen ja avun terapiasta! Minua jännittää se osuus todella paljon ja se on ensi vuoden to do -listallani ensimmäisenä. Toivon tosi paljon, että löydän terapeutiksi hyvän tyypin!

    ME SELVITÄÄN! ♥

    VastaaPoista
  26. joo tätä vähän odotinkin :D
    Etpä sitten kuitenkaan osannut sanoa syöpä-argumenttiini mitään? Oon ihan varma et kuka tahansa syövästä itselleen "kuolemanrakgaistuksen" saava ihminen vaihtaisi sun kanssa mielellään paikkoja mikäli se olisi mahdollista. Myös moni lähipiiristäni on ollu masentunut ja pumpannut itsensä täyteen lääkkeitä. YHDELLÄKÄÄN näistä tytöistä EI OLLUT mitään todellisia huolia, vaan olivat vain aina tottuneet saamaan haluamansa: he pääsivät kaikki haluamiinsa opiskelupaikkoihin, heidän vanhempansa kustansivat heille -IHAN KAIKEN- vuokria ja ulkomaanmatkoja myöten, eivätkä he kärsineet mistään fyysisestä sairaudesta. Silti jaksoivat valittaa AINA ihan vain valittamisen riemusta. :D Samalla tavoin esim anoreksia on itse aiheutettua, huomionhakuista pelleilyä, joka sekin ilman hoitoa voi johtaa kuolemaan (tästä sun ei varmaan tarvii huolehtia;)). Eri asia jos jollain on bipolar tai muu vakava MIELISAIRAUS.
    Mietippä oikeesti jos saisit syöpädiagnoosin, ajattelisitko silloin ehkä vähän eri tavalla?? "yhyyy niin minullakin on elämässä vaikeaa, oon masentunut"- EI OLE KUULE MASENNUS MITÄÄN VERRATTUNA SYÖPÄÄN TAI MUIHIN TAPPAVIIN SAIRAUKSIIN! En aio antaa sulle enää yhtään enempäö rahaa vieraillessani sun sivuillas joten kaikkea hyvää vaan sinne. ITSEKÄS!:)

    VastaaPoista
  27. Kaikkea hyvää. :)

    VastaaPoista
  28. Ei herranjumala! En voi käsittää et sun kaltaisia ihmisiä on edes olemassa. Ei ihme että ihmiset sun ympärillä voi huonosti. Toivon todella että saat sen syövän ja kuolet pois. Pelle.

    VastaaPoista
  29. millainen henkilö itse olet kun toivot toiselle syöpää ja että kuolen pois?:) kertoo aika paljon sustakin. plus että aika kivasti sanottu sillä lähisukulaiseni siihen kohta menehtyykin. sanoin vain mielipiteeni.

    VastaaPoista
  30. etkä edelleen pystynyt vastaamaan argumentteihini:)

    VastaaPoista
  31. Mä en itse ole halunnut aloittaa masennus-lääkkeiden syöntiä, vaikka mulla on paniikkihäiriö ja lääkäri on kysynyt haluanko niitä, mutta en missään nimessä halua, kun en halua tulla sekavaksi, kun mulla on jo epilepsia

    VastaaPoista
  32. Hienoa, että olet menossa terapiaan. Luin postauksesi ja juuri tätä asiaa jäin miettimään. Olin itsekin masennuksen kourissa muutama vuosi sitten, mutta selvisin siitä terapialla - lääkkeitä en halunnut, koska tiesin, etteivät ne korjaa pohjimmaisia ongelmia.

    Terapeuttia hakiessa kannattaa olla kärsivällinen, sillä on tärkeää, että löydät juuri itsellesi sopivan henkilön, jonka kanssa käydä asiat läpi. Kävin itse jopa kolmella eri terapeutilla - yhden tuolissa tärisin jännityksestä ja tiesin, ettei tämä ole minulle oikea tyyppi, toinen oli jäämässä eläkkeelle ja tiesin, että prosessini vie useamman vuoden, joten hän ei ollut minulle sopiva. Kolmas oli miellyttävä, rauhallinen ja ymmärsi näkökantojani, joten hänen tuoliinsa jäin ja siinä istun vielä kolmen vuoden jälkeen viikoittain.

    Toisen kanssa puhuminen antaa perspektiiviä tilanteeseen. Itselläni ongelmana olivat vanhemmat, ja luulin että terapian kautta ymmärtäisin heitä enemmän ja voisin korjata meidän rikkoutuneet välit. Kävi kuitenkin niin, että ymmärsin, että vika on heissä - ei minussa, ja että minulla on oikeus ottaa etäisyyttä sellaisista ihmisistä, jotka satuttavat. Kannattaa siis istua terapeutin penkkiin avoimin mielin, niin ettet tee itsellesi suuria suunnitelmia tai tavoitteeita, vaan katsotte tilannetta yhdessä eteenpäin viikko kerrallaan.

    VastaaPoista
  33. Kuulehan Jaas, olen tähän asti ollut kommentoimatta mihinkään täällä tyttäreni blogissa ajatellen että ehkä äidin ei kannata tulla tänne kommentoimaan mutta nyt meni kuppi totaalisesti nurin niin että on pakko. Miten hyvin sinä katsot tuntevasi tyttäreni tai hänen elämänsä että katsot voivasi kirjoittaa tuollaista sontaa hänen blogiinsa? Mitä sinä tiedät hänen elämästään, perheestään, ystävistään yynnä muista? Tiesitkö mm sitä että hänen isänsä kuoli auto-onnettomuudessa kun hän oli 9. luokalla? En tiedä voitko kuvitella millaisen tuskan se tuo nuoren tytön sisimpään. En myöskään usko että ketään oikeasti sinulle läheinen on diagnosoitu masentuneeksi koska et silloin kommentoisi noin ajattelemattomasti. Masennus ON psykiatrinen sairaus.Myös masenneuksen asteita on erilaisia. Sekä depressiopotilaan että hänen läheistensä on erittäin tärkeä ymmärtää, että masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, joista voisi vain päättää päästä eroon "lakkaamalla surkuttelemasta ja lähtemällä lenkille. Masennustiloihin liittyy myös selvästi kohonnut itsemurhariski. Ei ainakaan noin tietämättömät kommentit tuo parannusta tyttäreni olotilaan. Kaikesta huolimatta toivon sinulle parempaa joulumieltä ja että oikeasti ajattelisit miten paljon ajattelemattomat kommenttisi voivat loukata, ei vaan Joannaa vaan myös hänen lähipiiriään. Keskustelen mielelläni aiheesta kanssasi kasvotusten jos sinulla on siihen haluja.

    VastaaPoista
  34. Ei vaan en vastannut argumentteihisi koska sanoit että et palaa blogiini... :D

    VastaaPoista
  35. Karsee tyyppi tää syövällä repostelija! Hyvää joulua sullekin idiootti! Varo vaan, jatkat tolla asenteella ihmisten kohtaamisen niin syöt kohta itsekin mielialalääkkeitä kun elämäs on niin surkeeta! Olet Joanna varmasti tottunut noihin tyyppeihin jollain tasolla... Blogien lukemiseen liittyy paljon lieveilmiöitä. On hankala asettua aitona ihmisenä muiden eteen kun ihmiset kirjoittelee niin omituisella intuitiolla. Joku ärsyttää niin pitää netissä huudella, oikein suuttua. Mee hoitamaan niitä "oikeesti sairaita ystäviäs" äläkä levitä tota paskaa energiaa täällä. Tiesithän, että vihasta saa vatsasyövän? Saisit siinä sinäkin oikeaa ajateltavaa.

    Mutta ASIAAN. Itse olin just viikon ilman lääkkeitä, kun oli infernaalinen kiire eikä aikaa hakea respaa. Se oli kyllä ihan hirveä viikko. Olen lukenut masennuksesta paljon ja tullut hyvin kosketuksiin sen FYYSISYYDEN kanssa. Masennus ei ole mielisairaus, se ei liity psyykeeseen. Ihmisellä voi olla elinvoimainen, siis hyvä elämän vietti ja vahva persoona, ja ehdottomasti kärsiä samaan aikaan masennuksesta, joka aiheutuu ongelmissa välittäjäaineissa.

    Olen kirjoittanut aiemminkin sulle, Joanna, miten mua auttaa ajatella itseäni osana ihmismassaa. Miten ihmistutkijat, filosofit ja jopa talousennustajat ovat ennustaneet psykologisten ongelmien lisääntymisen. Se liittyy evoluutioomme. Kaikki aistimme ovat kehittyneet keräily- ja metsästyskulttuurin myötä. Kun ei ole biisoneita jahdattavana, elämä tuntuu tyhjältä.

    Mutta siihen päälle vielä välittäjäainematematiikka! Itselleni maistuu uni aivan liikaa ja olin siitä pitkään huolissani, kunnes hetki sitten luin jostain, että unessa keho tuottaa serotoniinia. Makes perfect sense! Uni toisin sanoen OIKEASTI parantaa minua.

    Joten ihanaa Joulua Joanna. Olet onneksi tiivistänyt hyvin tuon tärkeän asian, eli sen, että muistaa tehdä kivoja asioita ja olla hyvien ihmisten ympäröimänä. Elämän vaikeudet, siis kurjat tilanteet ja jjjoooh, kyllä, ne kurjat ihmiset saattavat hukuttaa voimakkaankin ihmisen energiasyöppöydellään. Omaan arvoonsa ne.

    Hyvä teksti kert kaikkiaan!

    VastaaPoista
  36. JAAS! Häpeä, häpeä koko sielullasi. Käsittämätöntä miten kehtasit kirjoittaa kaiken tuon edes nimettömänä. Kuka ikinä oletkin, säälin sinua ja häpeän puolestasi! Onneksi on Karma, joka ennenpitkään kostaan pahoille ihmisille. Amen.

    VastaaPoista
  37. "Syöpäpotilaille ei edes anneta mahdollisuutta olla masentuneita, surullisia, sillä se ei hyödytä mitään kun kuolema korjaa kuitenkin."

    Miksi sitten esimerkiksi HUS:n Syöpätautien klinikalla on myös psykososiaalinen yksikkö?

    Masennus on ihan oikea sairaus, ei sitä muuten ICD-10-koodistosta löytyisi, ja toisekseen syöpäpotilaalle annetaan kyllä hyvinkin lupa olla masentunut, syöpätautien klinikalla nääs tarjotaan myös psykiatrisen sairaanhoidon palveluja sen fyysisen syövänhoidon lisäksi. -_- Ja kyllä, kokemusta on sillä oma äitini kuoli tässä taannoin syöpään ja sai luvan olla masentunut, käsitellä asiaa ja hyväksyä kuolevaisuutensa.

    Lisäksi argumenttisi tästä: "Masennus on länsimaalaisten tylsistyneiden nuorten huomionhakua, kun ei ole oikeita ongelmia." on ihan täyttä sanonko mitä? Oletko koskaan kuullut aivojen välittäjäaineista ja siitä, millaisia ongelmia niiden puute tai liikaeritys aiheuttaa?

    Kannattaa varmaan perehtyä aiheeseen ennen kuin alkaa kommentoida täyttä kukkua. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ama00002&p_teos=ama&p_osio=&p_selaus=4362

    Kuka tahansa voi masentua. Kuka tahansa voi saada syövän. Entäpä skitsofrenia/kaksisuuntainen mielialahäiriö? Ovatko nekin sinun mielestäsi länsimaisten tylsistyneiden nuorten ongelmia? Tiesitkö, että moni ylitunnollinen opiskelunsa ja työnsä hyvin hoitava nuori nimenomaan masentuu?

    Pointtini tässä oli siis se, että ihan turha edes alkaa vertailla fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia keskenään. Sairaus kuin sairaus, eikö pääasia ole että blogin kirjoittaja on hakenut apua ja saa sitä?

    Kaikkea hyvää sinulle joka kommentoit näin. Turha varmaan tulla sitten itkemään jos itse sairastut masennukseen esimerkiksi käsittelemättömän surusi vuoksi.

    VastaaPoista
  38. Mullakin tuli mieleen kilpirauhasen vajaatoiminta, joka on tosi yleinen ja jostain syystä huonosti tunnettu ja hoidettu. Itsekin kävin läpi useamman masennuksen ja lääkityksen, kunnes vuosien jälkeen sisätautilääkäri huomasi, missä mennään. Sen jälkeen oon voinut paremmin, kun on oikeat lääkkeet. :)

    Tsemppiä joka tapauksessa!

    VastaaPoista
  39. Tiedäthän, että masennuskin on tappava sairaus. Se, onko masennus sairaus vai ei, ei ole mielipideasia. Masennus on mielisairaus. Ja siihen voi sairastua, vaikka "saisi kaiken haluamansa".

    Itse olen masentunut ja vaihtaisin tämän tappavaan syöpään ihan mielelläni jos vain voisin. Tappava sairaus kuin tappava sairaus nimittäin; jos hoito ei auta, niin mikä tahansa huominen voi olla se viimeinen.

    VastaaPoista
  40. Haluaisin muuten sanoa tähän sen verran, että masennus voi liittyä myös psyykeeseen, eikä välttämättä ole aina kyse aivojen välittäjäaineiden häiriöistä :)

    VastaaPoista
  41. Ihana kuulla, että olet parempaan päin. <3 Olet vahvempi kuin uskotkaan.

    VastaaPoista
  42. Tää postaus tuli just niin oikeaan aikaan. Jouduin viime viikolla kokemaan jotain kamalaa, väärää. Mieheni oli nukkunut pois yöllä, ja minä löysin hänet. Ollaan nuoria ihmisiä... mulla on varmaan vielä shokkivaihe päällä, ja kaikki paha olo edessä päin, mutta tää kirjotus autto tajuamaan, että jos suru käykin liian raskaaks, ei mun tartte vaan riutua siinä, vaan voin yrittää jotain.. Kiitos tuhannesti, laitan tän suosikkeihin, jotta voin lukea sen kun on ajankohtaista muistaa tämä taas.

    VastaaPoista
  43. Mun tekee pahaa lukea eräitä kommentteja täällä, en vaan pysty ymmärtämään. Mutta halusin vaan tulla sanomaan, että ihanaa, kun koet olevas matkalla hyvään suuntaan. Toivon kaikkea iloista, kaunista ja hyvää tulevaisuudellesi!

    VastaaPoista
  44. Oon ilonen sun puolesta, ja kiitos paljon että jaoit sun tarinan.
    Ite soitin eilen just terveyskeskukseen ja koitin saada lääkäriaikaa. Kerroin, että oon tosi väsynyt, jaksan just ja just käydä töissä ja sen pakollisen töihin raahautumisen lisäksi ei mikään muu tunnu maistuvan... Kerroin myös saaneeni paniikkikohtauksen muutama päivä sitten. Nainen puhelimen toisessa päässä alko höpisemään vaan jostain Joulun kiinniolosta ja sanoi laittavansa mulle ajan ensi viikon perjantaille. Vähän ihmettelin, mutta kilttinä tyttönä en sitten alkanut sanomaan vastaan. Muistan kuitenkin saaneeni joku aika sitten pariinkiin otteeseen ajan lääkärille samalle päivälle, kun mulla on ollu poskiontelotulehdus. Tästä kirjotuksesta inspiroituneena päätin nyt kuitenkin et soitan sinne huomenna ja vaadin aikasempaa aikaa! Rupes suututtamaan kun tuntu siltä et mun avunhuutoa ei otettu vakavasti.

    VastaaPoista
  45. En tiiä katosiko mun edellinen kommentti johonkin ku sitä ei näy enää missään. O.o Mut kun ei tunnu uni nyt tulevan niin haluisin vielä lisätä, et mun mielestä suomalainen kulttuuri myös osaltaan vaikuttaa siihen, et on vaikeampaa hakee apua.. Ollaan vissiin vähän semmosta kansaa et mennään vaikka läpi harmaan kiven ja pää paketissa eteenpäin. Sinänsä ihan hyvä juttu vissiin, mut siinä vaiheessa se ei vaan oo enää hyvä kun oikeasti kärsii ja ei uskalla hakea apua kun tuntee olevansa jotenkin heikko ja huono kun niin tekee. Musta tuntuu myös, että ihan vaan sekin et saa sanoin ilmastua oman pahan olonsa tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta välillä... niin kun tossa sun tekstissä mainitsitkin. Mun mielestä siitä pitäis tulla yleisempää, et vois ihan reilusti vaan sanoa et nyt on paha olla enkä enää jaksa, niin ettei kukaan katsois paheksuvasti tai ettei sun tarttis tuntea ittees jotenkin huonoks sen takia.

    VastaaPoista
  46. Kiitos jälleen. Itse pääsin masennuksesta ylitse vaan tekemällä sitä mistä pidän ja elämällä sitä normaalia elämää, tosin ottaen mukaan asioita jotka tekevät mulle hyvää. En päätynyt lääkkeisiin, vaikka ehkä olisi pitänyt - silloin paraneminen ei olisi vienyt liian montaa vuotta elämästäni.

    Nyt läheiseni kärsii masennuksesta ja annoit hyvän muistutuksen siitä, miten masentunut ihminen tuntee ja ajattelee ja tätä kautta ymmärsin ja muistin taas, miten pystyn häntä auttamaan.

    Läheisellenikin on määrätty lääkettä, mutta hän ei ole sitä parin ensimmäisen kerran jälkeen ottanut. Hän sanoo kuitenkin, että nyt on olo paljon parempi kuin esim. kuukausi sitten, joten en tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua - pistää hänet ottamaan lääkkeensä vai antaa asian olla jos hänellä kerta on jo olo paranemaan päin koko ajan. Jos alan taas muistuttamaan lääkkeistä voiko hän kokea sen jotenkin uhkaavana ja olo huonontua jälleen ja samalla mietin että jos annan hänen olla ilman lääkkeitä, voiko jossain vaiheessa pienenkin vastoinkäymisen kanssa tulla suurikin romahdus... Kuten eilinen ahdistuskohtaus.

    Kiitos vielä tästä ja edellisestä aihetta käsittelevästä postauksestasi, niistä on oikeasti apua erittäin monelle :)

    hanna
    www.hannamariav.com

    VastaaPoista
  47. Rohkea postaus ja rohkea nainen! Toivon sinulle kaikkea kaunista ja valoa elämääsi!! :) itselläni elämänlaatuni parantui huimasti kun luin aikanaan Ekhart Tollen "power of now" kirjan ja todella havahduin hetkessä elämisen tärkeyteen. Ryhdyin vuosi sitten myös vegaaniksi ja niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin, on minusta nykyään helpompi rakastaa itseäni kun kukaan ei ole kärsinyt ravintoni vuoksi! Karma you know :D mutta ei sen enempää minusta. Rakkautta sinulle ja ihanaa joulua <3

    VastaaPoista
  48. Et usko, kuinka onnelliseksi mut teki lukea tämä postaus! Oon tosi iloinen sun puolesta, että voit paremmin<3 Mä aikoinani pääsin masennuskuopasta pois psykologille puhumisen avulla (kävin 2 vuotta), mua hirvitti just se, että enkö enää tunne mitään, jos aloitan lääkkeet (mullekin lääkäri antoi reseptin, mutta niin nopeasti ja vastustuksestani huolimatta, että en niitä aloittanut). On kuitenkin tosi mielenkiintoista lukea tätä ihan näin "terveenäkin", koska haluaisin ehkä töihin mielenterveyskuntoutujien pariin. Mutta joka tapauksessa, ihana kuulla, että nyt alkaa asiat helpottumaan ja sydän keventymään, noin ihana ja rohkea ihminen ansaitsee olla onnellinen!<3

    VastaaPoista
  49. En tiedä tuleeko näitä kommentteja kukaan enää lukemaan, mutta pakko nyt kuitenkin ihmetellä tätä "syöpäpotilailla on kaikki huonommin, SINULLA ei siis ole oikeutta tuntea pahaa oloa" -kommentointia. Tottakai syöpä on perseestä ja sen tajuaa jokainen jonka läheinen on sen kanssa joutunut painimaan, ja varmasti myös ne, joilla ei omakohtaista kokemusta asiasta ole. Nälänhätä ja muut on kanssa aika syvältä, mutta mistä ihmeestä johtaa se ajattelutapa, että ikäänkuin on joku mittari joka mittaa onko toisen paha olo todellista. Että jos et yllä sairaudellasi tasolle X, et oikeasti ole sairas. Aika erikoinen mielipide.
    Se, että Joohin tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä jotka valittavat valittamisen ilosta, ei se varmastikaan suinkaan meinaa että kaikki nyt vaan tykkäävät valittaa. Ja toisaalta ihan mielenkiintoista olisi tietää mikä näiden Joohin tuntemien tyttöjen oikea tarina on. Jooh itsekö diagnosoi että heitä ei mikään vaivaa, vai kertoivatko he sen itse? Hyvä perhetausta tai varakkaat vanhemmat ei suinkaan meinaa sitä, että olisi turvassa tietyiltä sairauksilta.
    Joohin hyväksymä bipolaarinen häiriö kuuluu samaan tautiluokitukseen kuin masennuskin, joten jännä että juuri se on hänen mielestään ok. "Tappava sairaus" on aika laaja käsite. Syöpä voi olla tappava, kuten myös flunssa, Ebola, masennus, AIDS ja aivohalvaus.

    VastaaPoista
  50. Kärsin masennuksesta viisi vuotta, ennen kuin kerroin lääkärille, ja uskalsin ruveta syömään lääkettä. Pelkäsin, että lääkkeiden syöminen näkyy päällepäin, kuten äidilläni, joka syö psykoosinestolääkitystä. Lääkäri korjasi väärän luuloni. Olisinpa vaan mennyt lääkärille aiemmin, niin ei olisi mennyt hukkaan viisi vuotta nuoruudesta.
    Työterveyslääkäri kirjoitti lääkereseptin ja aloin syömään lääkettä. Sairauslomaa en ottanut, koska en halunnut, että töissä tiedetään sairaudestani.
    Kun muutosta ei tapahtunut, hän ohjasi psykiatrille. Psykiatri totesi annoksen olevan liian pieni ja tuplasi päiväannoksen. Johan alkoi tapahtua!
    Muistan hetken: oli perjantai-iltapäivä, olin juuri päässyt töistä ja menossa asioille, aurinko paistoi- ja tunsin iloa! Ensimmäistä kertaa vuosiin, en muistanut, koska olisin viimeksi tuntenut niin. Eikä ollut mitään erityistä tapahtunut.
    Masentuneille ja epäileville haluan sanoa: terveellä ihmisellä on (vaistomainen) halu jäädä henkiin. Masennusta sairastavalla ei ole. Se on todellakin sairaus, ei normaali olotila!

    VastaaPoista
  51. Ei oo totta, sanattomaksi vetää... :( Olen todella pahoillani menetyksestäsi, otan osaa. ♥ Ehdottomasti kannattaa etenkin noin poikkeuksellisessa tilanteessa käydä juttelemassa jollekin, aina tekee hyvää puhua tuntemuksistaan ääneen! Voimia. ♥

    VastaaPoista
  52. Niin... Kiitos. ♥

    VastaaPoista
  53. Sepä se, itsekin sain muistaakseni kuukauden päähän tjsp. lääkäriajan kun vihdoin sellaisen uskalsin hankkia. Itselleni se oli ihan fine, mutta mietin sitä, että mitäpä jos olisin ollut vaikka konkreettisen itsemurhan partaalla tuolloin. Olisinko kestänyt kuukautta? Hyvä, että uskallat soittaa apua, tsemppiä! ♥

    VastaaPoista
  54. En tiedä :( Mutta olet ihan oikeassa, suomalaisella state of mindilla on varmasti suuri merkitys myös sille miten vaikeaa täällä on hakea apua. Siksi toivonkin, että näistä asioista juuri puhuttaisiin avoimemmin ja, että pahasta olosta puhuminen ei olisi niin suuri tabu. Ehkä silloin muidenkin masentuneiden ihmisten olisi helpompi "tulla kaapista" hakemaan apua. Kun julkaisin ensimmäisen näistä teksteistä, olin suunnattoman yllättynyt siitä kuinka moni oma tuttuni/kaverini otti yhteyttä ja kertoi omista kokemuksistaan. Minulla ei ollut aavistustakaan! Jos olisin tiennyt, että niin moni muu kärsii samoista ongelmista, en ehkä olisi tuntenut itseäni niin erilaiseksi.

    VastaaPoista
  55. Hyviä pointteja. Jokainen ihminen on kai erilainen, toki voi olla että hänellä on jo parempi olo eikä lääkkeitä tarvita. Itselläni masennuskaudet menivät hyvinkin jaksoittain muutaman vuoden tms. jaksoissa joten usein vaikka olo tuntuisikin paremmalta, saattaa paha olo iskeä päälle jälleen kuin sormia napsauttamalla. Siksi nämä asiat pitäisi hoitaa ja käsitellä oikeasti kokonaan kuntoon, eikä lopettaa niiden huomioimista vain koska on hyvä päivä, viikko tai kuukausi. Myös ystävää kannattaa toki muistuttaa tästä. :) Jos pelkäät, että ystävä ottaa tämän painostavana niin lähesty asiaa mahdollisimman lämpimällä otteella ja muistuta häntä, että olet todella ylpeä ja iloinen siitä, että hän on tullut asiassa eteenpäin, mutta myös huolissasi tulevaisuudesta.

    t. Tohtori Joanna :D

    VastaaPoista
  56. Kiitos! Kuulostaa ihan mahtavalta, tosi hienoa että olet löytänyt oman juttusi! :) Tuo kyseinen kirja on minullakin ostoslistalla. Ihanaa vuoden alkua myös sinne! ♥

    VastaaPoista
  57. Kiitos. ♥ JOKAINEN ihminen ansaitsee olla onnellinen!

    VastaaPoista
  58. Tuo viimeinen lause kyllä tiivistää masentuneen olotilan aika täydellisesti! Todella upeaa, että olet itse saanut homman hoitoon! ♥ On todellakin merkillinen tunne tunte yhtäkkiä aitoa iloa, joka lähtee suoraan sydämestä.

    VastaaPoista
  59. Huh! Palanen nousi kurkkuuni tätä lukiessa, sillä itsekin tiedän miltä tämä kaikki tuntuu.
    Mielialalääkkeitä en ole koskaan käyttänyt, enkä tässäkään vaiheessa haluaisi alkaa käyttämään. Jotenkin ne vain pelottavat ja toisaalta, en edes koe niitä tarpeellisiksi tässä kohdassa. : ) Yritän välttää asioita, jotka tekevät oloni huonoksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Olen onnistunutkin siinä jo muutaman vuoden, vaikka välillä tulee huonoja kausia mutta ne eivät ole enää maailmanloppuja.
    Olen kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä noin kymmenen vuotta. Silloin kun olin nuorempi niin kukaan ei edes ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, vaan ajateltiin, että olen vähän vaikeampi teini. Mua koulukiusattiin noin neljä vuotta, niin fyysisesti kuin henkisestikin.. mutta enemmän henkisesti. Kotona ei ollut kaikki ihan hyvin, sillä iskä tykkäsi juoda alkoholia ja sillä oli aina omat seurauksensa.
    Jossain vaiheessa olin ihan pohjalla. Onneksi omistin ihania ystäviä, jotka nostivat sieltä ylös ja pitivät huolta. En koskaan kuitenkaan ollut käynyt näitä asioita mielessäni läpi, sillä muutaman vuoden päästä sain jonkinlaisen hermoromahduksen. Mua pelotti ja ennenkaikkea hävetti hakea apua. Siihen asti elämäni parhain teko kuitenkin oli mennä psykologille, joka oli todella ihana ihminen. Hän ei kyseenalaistanut mun mielipiteitä vaan kuunteli ja oikeasti yritti auttaa. Nyt en ole käynyt ammattilaisella noin kolmeen vuoteen puhumassa mutta enään ei ole niin korkea kynnys hakea apua, jos siltä tuntuu. : )
    On hienoa ja rohkaisevaa, kun uskallat puhua näinkin julkisesti tästä! Iso hatunnosto! Itsekin pyrin olemaan enemmän avoimempi ja puhua. Kyllä tästä hyvää tulee. : ) Hymyillään kun törmätään. : )
    Olet ihana ja rohkea nainen. <3

    VastaaPoista
  60. Kiitos tarinasta ja kommentista. ♥ Voimia!!

    VastaaPoista

© Joanna Hearts • Theme by Maira G.