5 konkreettista neuvoa itsensä kehittämiseen

2/18/2015

Itsensä kehittämisen vuosi 2015 on hiljalleen potkaistu käyntiin ja olen alitajuisesti huomannut itse jo vetäytyneeni hieman mieleni syvimpään nurkkaukseen tarkastelemaan mitä itsessäni olisi edelleen kehitettävää ja kuinka voisin olla tulevaisuudessa onnellisempi, elämässä paremmin selviävä ja noin yleisesti himpun parempi ihminen. Tässä alkuvuoden mietteitä aiheesta!


1. Anna ihmisille mahdollisuus


Mä olen aina ollut, tai ainakin ajatellut olevani tosi suvaitsevainen ihminen. Niin kai olenkin ja pyrin aina kohtelemaan kaikkia samanarvoisesti, mutta lähiaikoina olen haastanut itseni pohtimaan oikeasti sitä, että olenko kuitenkaan todella niin suvaitsevainen kuin voisin täysin olla? En ehkä tunne oloani ihan niin luontevaksi todella erilaisten ihmisten kanssa ja sitä voi kai aina työstää.

Myös ihmisten erilaisille mielipiteille ja periaatteille pitää antaa tilaa, ja sitä työstän myös jatkuvasti. Olen mielestäni todella hyvä ymmärtämään ihmisiä jopa silloin kun olen niiden kanssa eri mieltä, mutta jotkut asiat joista tunnen todella vahvasti tai minulla on todella vahva mielipide, on vaikea hyväksyä tai ymmärtää toisten näkökantaa. Siinä tahtoisin kehittyä lisää.


2. Käännä selkäsi draamalle


Olen aikaisemminkin noin vuosi sitten kirjoittanut blogissani erillisen postauksen jossa käsittelen samaa aihetta, mutta se on edelleen hyvin suuresti läsnä elämässäni eri tavoilla.

Sanoisin, että olen oppinut aika hyvin irtisanoutumaan draamasta edellisen postaukseni kaltaisesti, mutta koska olen alkanut puhumaan asioista suoremmin (kts. seuraava kohta) olen myös alttiimpi sille koko ajan enemmän.

Itseni suurin ongelma on mielestäni se, että provosoidun todella helposti jos koen jonkun loukkaavan minua. Siitä tahtoisin opetella eroon. Toisaalta olen mielestäni myös edistynyt paljon siinä, että kun koen jonkun haastavan liikaa tai draaman paisuvan ulos mittasuhteistaan, annan asian olla ja vetäydyn taka-alalle. Se on mielestäni ollut tosi hyvä sillä riitatilannetta on usein helppo pahentaa silloin kun se on vielä räjähdysaltis. Ulkoista antiani tahtoisin vielä silti kehittää, sillä joskus se, että vain nostaa kädet ilmaan ja antaa olla tuntuu todella lapselliselta.


3. Puhu asioista suoraan ja pyydä mitä haluat


Mä olen aina ollut todella ujo seinäkukkanen ja se on heijastunut myös kaikkiin elämäni aspekteihin. Yksi niistä on se, että olen aina ollut todella huono ns. nostamaan kissan pöydälle asiassa kuin asiassa ja puhumaan asioista suoraan. Vihaan konfrontaatiota yli kaiken ja sellaiset tilanteet saavat minut usein tuntemaan oloni todella kiusaantuneeksi, vaivaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Lähiaikoina olen kuitenkin löytänyt sisältäni jonkinlaisen rohkeuden, ja uskallan nykyään puhua asioista paljon avoimemmin ja rohkeammin. Olen huomannut, että kun asioita lähestyy vain mahdollisimman lämpimän rauhan ja rakkauden kautta, niistä kannattaa puhua suoraan vaikka se tuntuisikin kiusalliselta. Olipa kyse sitten miehen huomion herättämisestä, työkuviosta tai ongelmasta kaverin kanssa, suoraan puhumisella on aina paljon paremmat seuraukset ja se saa asiat myös oikeasti liikkumaan eteenpäin johonkin suuntaan.

Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja jos et kerro heille rehellisesti ja suoraan mitä haluat tai mitä et halua, et voi myöskään odottaa heiltä muutosta tai pienintäkään tekoa asian eteen.


4. Irtisanoudu passiivis-aggressiivisuudesta


Tämä on kevyesti yhteydessä molempiin ylläoleviin kohtiin. Mikäli jokin asia vaivaa mieltä, siitä kannattaa tosiaan puhua suoraan sen sijaan, että tunnetta patoaa sisällensä ja antaa siitä toiselle vain pieniä välähdyksiä mielensäosoittamisen merkeissä.

Passiivis-aggressiivinen käyttäytyminen ilmenee avuttomuutena, itsepäisyytenä, tehtävien tai asioiden lykkäämisenä tai jättämisenä viime hetkeen, kateutena tai paheksuntana ja tarkoituksellisena tai toistuvana epäonnistumisena pyydetyissä tehtävissä, joista henkilö on yleensä yksin vastuussa. Käytännössä jos Pirkko-Liisaa vituttaa, että Raija-Leena on toiminut jotenkin ikävästi, Pirkko-Liisa saattaa olla hyvin vittuuntuneen oloinen ja muutenkin ikävä Raija-Leenalle, muttei kuitenkaan sano asiasta suoraan vaan odottaa, että Raija-Leena jotenkin itse ymmärtäisi tehneensä väärin.

Kaikki me syyllistymme tähän joskus, mutta itse yritän pyrkiä tästä pois sekä toteuttavalta, että vastaanottavalta puolelta. Se, että olen pyrkinyt olemaan asioista avoin ja puhumaan niistä muille ihmisille suoraan ja rehellisesti on vaikuttanut erittäin positiivisesti oman passiivis-aggressiivisuuteni vähentämiseen. Sen sijaan sen vastaanottamisen eliminoimiseen en toistaiseksi ole keksinyt muita keinoja kuin siitä irtisanoutumisen (kts. Käännä selkäsi draamalle) sillä vaikka ymmärtäisinkin pointin, jota yrität käytökselläsi näyttää – odotan, että käyttäydyt kuin aikuinen ihminen ja käytät sanojasi kommunikoidaksesi kanssani. Hetkinen, onko tämäkin passiivis-aggressiivista?


5. Älä anna vastakkaisen sukupuolen määritellä sinua


Otsikkona oli ensin ”miesten määritellä sinua” mutta koska tämä vaikuttaa toki myös toisin päin, vaihdoin otsikon ”vastakkaiseen sukupuoleen.” Tietysti tämä toimii myös muissa skenaarioissa ja muiden sukupuolien kautta mutta kuitenkin. Itse puhun kuitenkin siitä kuinka naiset antavat miesten määritellä itsensä koska itselläni on luonnollisesti siitä enemmän kokemusta.

Ja kun puhun kokemuksesta, puhun tietysti myös itsestäni. Tottakai olen monesti miettinyt miksei vaikka joku mies tykkää juuri minusta ja olenko sen vuoksi jotenkin huonompi, rumempi, hölmömpi, tyylittömämpi, epäcoolimpi… you name it. Me olemme siitä hassuja, että meistä on kivaa saada huomiota vastakkaiselta sukupuolelta ja joskus myös teemme asioita sen eteen kuten pukeudumme jotenkin näyttävästi tai muutamme käytöstämme sen mukaan.


Se on kai ihan fine, jos tahtoo asiaa X lienee ihan luontevaa käyttäytyä sen mukaisesti, että sitä saisi. Lähiaikoina olen kuitenkin kiinnittänyt erityisen paljon huomiota siihen kuinka naiset rakentavat itsensä miesten huomion ympärille. Me haemme jonkinlaista omituista hyväksyntää sille, että olisimme miesten mielestä kauniita, miesten mielestä oikean kokoisia, miesten mielestä seksikkäitä… ja miksi? Emmekö voisi olla tarpeeksi vain itsellemme!

Keskustelimme eräissä illanistujaisissa hiljattain naisten tyylillisistä valinnoista, joista miehet eivät niinkään välitä ja keskustelun toinen osapuoli, mieshenkilö, julisti ymmärtämättömyytensä tiettyjä naisten vaatteissa tai meikissä käyttämiä tyyliseikkoja kohtaan jotka eivät hänen mielestään ole miellyttävän näköisiä.

Esitin hänelle vastakysymyksen — oletko miettinyt, että ehkä me naiset emme pukeudukaan vain miehiä varten? Sain vastauksesksi hölmistyneen katseen; No ketä sitten?

Meitä, meitä itseämme, vastasin surullisena. Emmekö me tahdo näyttää hyvältä itseämme varten? Ilmaista itseämme, tyyliämme ja mieltymyksiämme? Emmekö me vaihdakaan hiustemme pituutta, väriä tai leikkausta siksi, että meistä tuntuu siltä tai osta kaupasta omaa silmäämme miellyttävää mekkoa juuri siksi, että meille tulee itsellemme siitä hyvä mieli? Toki, silloin tällöin taidamme kaikki sortua ostamaan vähän seksikkäämmän mekon herättääksemme jonkun miehen huomion, mutta tahtoisin uskoa, että rakennamme itseämme ja identiteettiämme omien preferenssiemme ja ihanteidemme pohjalta toteuttaaksemme itseämme, emmekä sen perusteella mitä miehet meiltä odottavat tai toivovat.

Goodbye from Greece

2/12/2015


Vierailuni viimeisenä päivänä ajoimme setäni kanssa autolla ylös saaren vuoristoon, jossa tiet ovat niin jyrkkiä ja mutkittelevia että heikkohermoisempaa hirvittää. Kylän pienet, valkoiset talot on ripoteltu ympäriinsä vuoren rinteelle ja osa niistä tupruttaa piipuistaan savua. Keskellä kylää kohoaa ringissä kolme suurta rakennusta joista yksi on kunnostettu kouluksi. Kahden muun on annettu ränsistyä ja ne ammottavat tyhjyyttään. Toisen maailmansodan aikana italialaiset pitivät niitä tukikohtanaan, mutta lahjoittivat rakennukset sodan päätyttyä Kreikalle. Nyt italialaiset tahtoisivat ostaa ne takaisin mutta Kreikka ei suostu luopumaan niistä vaan lupaa korjaavansa talot kun rahallisesti kykenee. Tällaisia palasia historiaa on ripoteltu ympäri saarta.

Pysäytämme auton rinteeseen sitruunapuun alle ja kävelemme mökkiin, jonka takana avartuu meri. Mummini on ovella vastassa ja suutelee poskille. Olen yllättynyt, että hän muistaa minut, kaksi vuotta sitten hänellä todettiin Alzheimer. Hän tarjoaa keksejä ja unohtaa niitä ojentaessaan kuka minä olen. Hän toteaa, että näytän isältä.

Talo on kaksikerroksinen mökki, jossa lähes kaikki oleellinen on tuotu alakertaan. Siellä täällä on tupakka-askeja koska mummi ei muista jättäneensä niitä kaikkialle ja hän ostaa koko ajan uusia. Hän valittaa sedälleni jatkuvasti koska uskoo hänen varastavan askit jotka hän on unohtanut sinne tänne, valittaessaan hän sytyttää tupakan ja unohtaa sen tuhkakuppiin. Katselen sen palavan loppuun. Mummin mies huutaa kuin olisi vihainen, vaikka todellisuudessa hän vaihtaa vain kuulumisia. Kuinka kreikkalaista. Hänen kehonsa toinen puoli on käyttökelvoton koska hän ajoi pari vuotta sitten autolla rinteeseen ja nukkui sen jälkeen koomassa kolme kuukautta. Siinä he sitten pönöttävät yhdessä ja silittelevät satunnaisesti toisiaan; mummo joka ei muista juuri mitään ja puolikas, huutava pappa.

Mummi kertoo sedälleni, että tahtoo hänen rakentavan heille tulisijan huoneen nurkkaan. En ole varma onko se hyvä idea ihmiselle, joka ei enää muista sammuttaa edes tupakkaansa. Tässä on nainen, joka ennen omisti ravintoloita ja pyöritti suuria rahasummia Kreikan mittapuulla. Nyt hän ei saa edes koskea uuniin. Kaikki on niin katoavaista ja Kreikka muistuttaa siitä asukkaitaan joka päivä.

Alzheimeria sairastava kreikkalainen mummo kuulostaa aivan komediahahmolta, tiedän. Oikeastaan valtaosa perheestäni vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty ulos suoraan Nia Vardaloksen kirjoittamasta komediaelokuvasta ja usein mietin miksei minun omituisesta kreikkalaisesta perheestäni ole kirjoitettu kirjaa tai tehty elokuvia. Sitten oivallan, että kaikki kreikkalaiset perheet lienevät yhtä omituisia.

Ajamme setäni luo ja hän alkaa tehdä illallista. Istahtaessani pöytään perheen lapsen, setäni vaimon sekä vaimon vanhempien kanssa mietin, että Suomessa tuskin illastaisin puolisetäni vanhempien kanssa. Suomessa ihmiset ja perheet ovat niin erilaisia kuin Kreikassa missä ei muutenkaan tunneta minkäänlaisia puoli-käsitteitä sukulaisten suhteen. Perhe on perhettä ja sitä käydään tapaamassa muutaman kerran päivässä – Suomessa ehkä muutaman kerran kuussa.

Setäni jakaa etunimensä lisäksi isäni kanssa äidin, sekä samanlaiset kasvonpiirteet. Jos hän olisi pidempi, olisi hän kuin kaksonen edesmenneelle isälleni. Välillä se on minulle vaikeaa. Pöytä on laitettu niin koreaksi että saan ruksittua to eat -listaltani pois loputkin ruuat kuten souvlakin ja viininlehtikääryleet. Kaikki pöydän antimet tulevat läheltä ja ruoka Kreikassa on auttamattakin terveellistä. Kerron kuinka paljon keskittymiskykyä ja panostusta vaatii Suomessa syödä terveellisesti ja perhe ihmettelee sitä yhteen ääneen. Kaikki tässä ruokapöydästä on tullut omalta pihalta tai viereisestä kylästä aina lihoista lähtien, se on tyypillistä kreikkalaisessa keittiössä. Kun kerron heille paljon kreikkalainen ruoka Suomessa maksaa, he haukkovat henkeään.

Illalla ajamme sokkeloisia teitä pitkin takaisin kaupunkiin ja lämpötila nousee hetkessä monta astetta. Vedän silti pipoani tiukemmin päähän. Matkalla setäni puhuu isästä ja mietin kuinka ihmeellistä on se, kuinka ihminen voi jatkaa elämäänsä ihmisten puheissa ja ajatuksissa vuosia senkin jälkeen kun kehomme on jo mullassa ja sielumme minne ikinä sitten uskommekaan sielujemme menevän. Setäni sanoo, että elehdin kuin isä. Ihminen voi elää ikuisesti toisissa ihmisissä.



Hello from Greece

2/08/2015


Olisin tavallaan toivonut parhaan ystavani tanne Kreikkaan mukaan, koska olisin tahtonut nayttaa sille kuinka suuri osa identiteettiani tama saari (Rodos) minulle on. Tama on myos todella henkilokohtainen paikka minulle mutta paras ystavani on yksi niista harvoista ihmisista kenelle tahtoisin sen nayttaa. En oikein ymmartanyt itsekaan tata kaikkea ennen kuin kavin taalla ensimmaista kertaa aikuisella ialla. Niin monta palaa loksahti paikoilleen ja ymmarsin jalleen himpun verran enemman itsestani. Olen aiemmin kirjoittanut Kreikasta blogissani nain:

”Oliko elämäni Rodoksella jotenkin merkittävästi erilaista kuin elämäni täällä Helsingissä? En osaa verrata kahden kulttuurin välissä eletyn elämäni kahta puoliskoa toisiinsa. Minun elämäni on Suomessa, ja kaikki minun ystäväni ja lähes kaikki muistoni ovat täällä myös. Talvet täällä ovat hemmetin kylmiä ja aivan liian pitkiä ja kesäaika on ohi minuutissa. Täällä on vaikea tutustua uusiin ihmisiin mutta kun niin käy, he harvoin puhuvat tunteistaan. Mutta tämä on minun kotini.

Ikävöin silti Rodosta, siellä taivas on yhtä sininen kuin kukkivaa saarta ympäröivä meri. Lämpö siellä ei koskaan lopu, ruoka siellä ei koskaan lopu, ihanat ihmiset siellä eivät koskaan lopu ja hienojakoinen, täydellinen rantahiekka ei ikinä koskaan lopu. Kreikka tuoksuu Kreikalle ja ihmiset siellä sanovat kaiken ääneen heti ja kovaa. Siellä voi kurottaa kohti rypälepyyta omine pikku kätösinsä suoraan makuuhuoneen ikkunasta ja kulkukissanpentuja on helppoa – vaikkei toki hygienistä – ottaa lemmikiksi. On helppoa antautua ja menettää sydämensä Kreikkaan, ja se on minun kotini myös."


Tama kaikki pitaa edelleen paikkansa, joskin olen oppinut asiasta jatkuvasti lisaa itsetutkiskelun ja sukulaisteni kautta. Kai parhaiten identiteettiani kuvaisi se jos sanon olevani kreikkalainen, joka on kasvatettu suomalaisiin kehyksiin. Elan pitkalti kreikan paivarytmissa, paivaunine kaikkineen, rakastan tietynlaista vapautta ja lamminta energiaa, mutta samalla sita kaikkea tasapainottaa suomalainen kylmyys. En missaan nimessa puhu Suomesta mitenkaan pahalla, mutta Kreikkaan rinnastettuna kontrasti on niin suuri etei sita voi olla huomaamatta. Aiemmin olen tuntenut suurta ahdistusta ja ihmetysta sen vuoksi etten ole aina Suomessa ymmartanyt miksi tunnen olevani niin ulkopuolinen ja erilainen kuin muut. Se on tarpeeksi hankalaa ihmiselle muutenkin puhumattakaan siita, etta yrittaa etsia itseaan jostakin kahden kulttuurin valimaastosta… Myohemmin olen kuitenkin oppinut etten olekaan kuin muut ja se on ihan okei, silla se toinen puoli minusta on taalla Kreikassa, ja taalla on ihan hyva olla.

On jotenkin jakomielitautista olla puoliksi suomalainen ja puoliksi kreikkalainen. Suomesta olen imenyt itseeni tietynlaisen noyryyden, rauhallisuuden ja ujouden. Kreikasta taas sopivasti hulluutta, kamalasti kasieleita, paljon vapautta ja ripauksen ylpeytta. Tiedatteko kuinka kamalaa on olla samaan aikaan seka suomalaisesti ujo ja hiljainen etta kreikkalaisesti hieman torkea ja ylpea?

Sellaisena valiinputoajana ei ole ihme, etta tunnen Suomessa niin usein oloni yksinaiseksi!

Istun nyt tatini luona kirjoittamassa tata, kylassa josta koko Kreikan puolen perheeni on kotoisin. Taalla on ikkunoissa siniset karmit ja ovensuut taynna ikoneita, jatkuva huuto kuuluu viereisesta huoneesta koko ajan ja valilla jopa naapureille ikkunasta. Voisi luulla, etta kaynnissa on dramaattinenkin tappelu, mutta todellisuudessa siella tataa olla kaynnissa tuikitavallinen iltapaivakahvittelu. Voitte ehka paatella mista on kyse jos olette nahneet koskaan elokuvaa Kreikkalainen Naimakauppa… joka ei siis ole komediaelokuva vaan dokumentti mun suvusta.

Kaytiin asken isan haudalla, jonne kavelee tasta viitisen minuuttia. Isa on haudattu upealle hautausmaalle aivan suurten vehreiden vuorien kupeeseen. Kreikkalaiset haudat ja hautausmaat ovat jotakin aivan omaa luokkaasa, kauniita, valkoisia, kukin koristeltuja aukeita, joista oikeasti pidetaan hyvin huolta ja sovitetaan hyvin omaan arkeen. Tatini kay veljensa, eli minun isani haudalla joka paiva ja se on osa arkirutiineja.

Isani kuoli vuonna 2006 akillisesti, sen jalkeen on haudattu myos liian monta muuta ihmista perheemme sisalta joista viimeisimpana isoisani muutama kuukausi sitten. Talle perheelle eivat viime vuodet ole olleet helppoja, mutta jos jotain niin ainakin se on saanut kaikki hitsautumaan lahemmas toisiaan – itseni mukaan lukien. Olen aivan aarettoman onnellinen siita kuinka paljon laheisemmaksi olen tullut perheeni kanssa lahivuosina.

Tanaan olisi tarkoitus lahtea kavelemaan myos ympari vanhaa kaupunkia ja muutenkin nauttimaan saaresta. Minua pelotti etukateen suunnattomasti se kuinka rakas saareni on kestanyt viime vuosien taloudelliset iskut. Onneksi tilanne ei ole Rodoksella niin paha kuin laajalti muualla Kreikassa, silla taalla onneksi turismi kukkii edes kesaisin. Talvisin on kuitenkin vaikeaa ja esimerkiksi monet liikkeet ovat joutuneet sulkemaan ovensa, se on ehka nakyvin merkki taalla Kreikan taloudellisesta tilanteesta. Suomessa saan usein kuulla vitseja, jotka rakentuvat sen varaan, etta koska olen kreikkalainen en osaa kasitella rahaa. Hymahdan niille kohteliaisuudesta etenkin jos ne tulevat puolituntemattomilta, mutta todellisuudessa ne tuntuvat tosi pahalta koska tiedan kuinka vaikeaa perheellani on yrittaa kerata elantoaan taalla ja kuinka paljon he tekevat toita sen eteen.

Rakkaus ei onneksi ole rahalla ostettavissa, ja sita taalla on paljon. Monet varmasti ihmettelisivat kun nakisivat esimerkiksi minut perheeni kanssa, silla ei jaeta edes yhteista kielta keskenamme. Kommunikointimme perustuu hyvin pitkalti kolmen kielen ja kasieleiden varaan, mutta tulkinnanvaraiseksi ei kenellekaan jaa se kuinka paljon rakastamme toisiamme, ymmarsimmepa sitten toisiamme tai emme. Taalta voisi moni maa otta lammosta mallia, muutenkin kuin vain saatilan suhteen.




Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.