From Greece

2/12/2015


Vierailuni viimeisenä päivänä ajoimme setäni kanssa autolla ylös saaren vuoristoon, jossa tiet ovat niin jyrkkiä ja mutkittelevia että heikkohermoisempaa hirvittää. Kylän pienet, valkoiset talot on ripoteltu ympäriinsä vuoren rinteelle ja osa niistä tupruttaa piipuistaan savua. Keskellä kylää kohoaa ringissä kolme suurta rakennusta joista yksi on kunnostettu kouluksi. Kahden muun on annettu ränsistyä ja ne ammottavat tyhjyyttään. Toisen maailmansodan aikana italialaiset pitivät niitä tukikohtanaan, mutta lahjoittivat rakennukset sodan päätyttyä Kreikalle. Nyt italialaiset tahtoisivat ostaa ne takaisin mutta Kreikka ei suostu luopumaan niistä vaan lupaa korjaavansa talot kun rahallisesti kykenee. Tällaisia palasia historiaa on ripoteltu ympäri saarta.

Pysäytämme auton rinteeseen sitruunapuun alle ja kävelemme mökkiin, jonka takana avartuu meri. Mummini on ovella vastassa ja suutelee poskille. Olen yllättynyt, että hän muistaa minut, kaksi vuotta sitten hänellä todettiin Alzheimer. Hän tarjoaa keksejä ja unohtaa niitä ojentaessaan kuka minä olen. Hän toteaa, että näytän isältä.

Talo on kaksikerroksinen mökki, jossa lähes kaikki oleellinen on tuotu alakertaan. Siellä täällä on tupakka-askeja koska mummi ei muista jättäneensä niitä kaikkialle ja hän ostaa koko ajan uusia. Hän valittaa sedälleni jatkuvasti koska uskoo hänen varastavan askit jotka hän on unohtanut sinne tänne, valittaessaan hän sytyttää tupakan ja unohtaa sen tuhkakuppiin. Katselen sen palavan loppuun. Mummin mies huutaa kuin olisi vihainen, vaikka todellisuudessa hän vaihtaa vain kuulumisia. Kuinka kreikkalaista. Hänen kehonsa toinen puoli on käyttökelvoton koska hän ajoi pari vuotta sitten autolla rinteeseen ja nukkui sen jälkeen koomassa kolme kuukautta. Siinä he sitten pönöttävät yhdessä ja silittelevät satunnaisesti toisiaan; mummo joka ei muista juuri mitään ja puolikas, huutava pappa.

Mummi kertoo sedälleni, että tahtoo hänen rakentavan heille tulisijan huoneen nurkkaan. En ole varma onko se hyvä idea ihmiselle, joka ei enää muista sammuttaa edes tupakkaansa. Tässä on nainen, joka ennen omisti ravintoloita ja pyöritti suuria rahasummia Kreikan mittapuulla. Nyt hän ei saa edes koskea uuniin. Kaikki on niin katoavaista ja Kreikka muistuttaa siitä asukkaitaan joka päivä.

Alzheimeria sairastava kreikkalainen mummo kuulostaa aivan komediahahmolta, tiedän. Oikeastaan valtaosa perheestäni vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty ulos suoraan Nia Vardaloksen kirjoittamasta komediaelokuvasta ja usein mietin miksei minun omituisesta kreikkalaisesta perheestäni ole kirjoitettu kirjaa tai tehty elokuvia. Sitten oivallan, että kaikki kreikkalaiset perheet lienevät yhtä omituisia.

Ajamme setäni luo ja hän alkaa tehdä illallista. Istahtaessani pöytään perheen lapsen, setäni vaimon sekä vaimon vanhempien kanssa mietin, että Suomessa tuskin illastaisin puolisetäni vanhempien kanssa. Suomessa ihmiset ja perheet ovat niin erilaisia kuin Kreikassa missä ei muutenkaan tunneta minkäänlaisia puoli-käsitteitä sukulaisten suhteen. Perhe on perhettä ja sitä käydään tapaamassa muutaman kerran päivässä – Suomessa ehkä muutaman kerran kuussa.

Setäni jakaa etunimensä lisäksi isäni kanssa äidin, sekä samanlaiset kasvonpiirteet. Jos hän olisi pidempi, olisi hän kuin kaksonen edesmenneelle isälleni. Välillä se on minulle vaikeaa. Pöytä on laitettu niin koreaksi että saan ruksittua to eat -listaltani pois loputkin ruuat kuten souvlakin ja viininlehtikääryleet. Kaikki pöydän antimet tulevat läheltä ja ruoka Kreikassa on auttamattakin terveellistä. Kerron kuinka paljon keskittymiskykyä ja panostusta vaatii Suomessa syödä terveellisesti ja perhe ihmettelee sitä yhteen ääneen. Kaikki tässä ruokapöydästä on tullut omalta pihalta tai viereisestä kylästä aina lihoista lähtien, se on tyypillistä kreikkalaisessa keittiössä. Kun kerron heille paljon kreikkalainen ruoka Suomessa maksaa, he haukkovat henkeään.

Illalla ajamme sokkeloisia teitä pitkin takaisin kaupunkiin ja lämpötila nousee hetkessä monta astetta. Vedän silti pipoani tiukemmin päähän. Matkalla setäni puhuu isästä ja mietin kuinka ihmeellistä on se, kuinka ihminen voi jatkaa elämäänsä ihmisten puheissa ja ajatuksissa vuosia senkin jälkeen kun kehomme on jo mullassa ja sielumme minne ikinä sitten uskommekaan sielujemme menevän. Setäni sanoo, että elehdin kuin isä. Ihminen voi elää ikuisesti toisissa ihmisissä.



Hello from Greece

2/08/2015


Olisin tavallaan toivonut parhaan ystavani tanne Kreikkaan mukaan, koska olisin tahtonut nayttaa sille kuinka suuri osa identiteettiani tama saari (Rodos) minulle on. Tama on myos todella henkilokohtainen paikka minulle mutta paras ystavani on yksi niista harvoista ihmisista kenelle tahtoisin sen nayttaa. En oikein ymmartanyt itsekaan tata kaikkea ennen kuin kavin taalla ensimmaista kertaa aikuisella ialla. Niin monta palaa loksahti paikoilleen ja ymmarsin jalleen himpun verran enemman itsestani. Olen aiemmin kirjoittanut Kreikasta blogissani nain:

”Oliko elämäni Rodoksella jotenkin merkittävästi erilaista kuin elämäni täällä Helsingissä? En osaa verrata kahden kulttuurin välissä eletyn elämäni kahta puoliskoa toisiinsa. Minun elämäni on Suomessa, ja kaikki minun ystäväni ja lähes kaikki muistoni ovat täällä myös. Talvet täällä ovat hemmetin kylmiä ja aivan liian pitkiä ja kesäaika on ohi minuutissa. Täällä on vaikea tutustua uusiin ihmisiin mutta kun niin käy, he harvoin puhuvat tunteistaan. Mutta tämä on minun kotini.

Ikävöin silti Rodosta, siellä taivas on yhtä sininen kuin kukkivaa saarta ympäröivä meri. Lämpö siellä ei koskaan lopu, ruoka siellä ei koskaan lopu, ihanat ihmiset siellä eivät koskaan lopu ja hienojakoinen, täydellinen rantahiekka ei ikinä koskaan lopu. Kreikka tuoksuu Kreikalle ja ihmiset siellä sanovat kaiken ääneen heti ja kovaa. Siellä voi kurottaa kohti rypälepyyta omine pikku kätösinsä suoraan makuuhuoneen ikkunasta ja kulkukissanpentuja on helppoa – vaikkei toki hygienistä – ottaa lemmikiksi. On helppoa antautua ja menettää sydämensä Kreikkaan, ja se on minun kotini myös."


Tama kaikki pitaa edelleen paikkansa, joskin olen oppinut asiasta jatkuvasti lisaa itsetutkiskelun ja sukulaisteni kautta. Kai parhaiten identiteettiani kuvaisi se jos sanon olevani kreikkalainen, joka on kasvatettu suomalaisiin kehyksiin. Elan pitkalti kreikan paivarytmissa, paivaunine kaikkineen, rakastan tietynlaista vapautta ja lamminta energiaa, mutta samalla sita kaikkea tasapainottaa suomalainen kylmyys. En missaan nimessa puhu Suomesta mitenkaan pahalla, mutta Kreikkaan rinnastettuna kontrasti on niin suuri etei sita voi olla huomaamatta. Aiemmin olen tuntenut suurta ahdistusta ja ihmetysta sen vuoksi etten ole aina Suomessa ymmartanyt miksi tunnen olevani niin ulkopuolinen ja erilainen kuin muut. Se on tarpeeksi hankalaa ihmiselle muutenkin puhumattakaan siita, etta yrittaa etsia itseaan jostakin kahden kulttuurin valimaastosta… Myohemmin olen kuitenkin oppinut etten olekaan kuin muut ja se on ihan okei, silla se toinen puoli minusta on taalla Kreikassa, ja taalla on ihan hyva olla.

On jotenkin jakomielitautista olla puoliksi suomalainen ja puoliksi kreikkalainen. Suomesta olen imenyt itseeni tietynlaisen noyryyden, rauhallisuuden ja ujouden. Kreikasta taas sopivasti hulluutta, kamalasti kasieleita, paljon vapautta ja ripauksen ylpeytta. Tiedatteko kuinka kamalaa on olla samaan aikaan seka suomalaisesti ujo ja hiljainen etta kreikkalaisesti hieman torkea ja ylpea?

Sellaisena valiinputoajana ei ole ihme, etta tunnen Suomessa niin usein oloni yksinaiseksi!

Istun nyt tatini luona kirjoittamassa tata, kylassa josta koko Kreikan puolen perheeni on kotoisin. Taalla on ikkunoissa siniset karmit ja ovensuut taynna ikoneita, jatkuva huuto kuuluu viereisesta huoneesta koko ajan ja valilla jopa naapureille ikkunasta. Voisi luulla, etta kaynnissa on dramaattinenkin tappelu, mutta todellisuudessa siella tataa olla kaynnissa tuikitavallinen iltapaivakahvittelu. Voitte ehka paatella mista on kyse jos olette nahneet koskaan elokuvaa Kreikkalainen Naimakauppa… joka ei siis ole komediaelokuva vaan dokumentti mun suvusta.

Kaytiin asken isan haudalla, jonne kavelee tasta viitisen minuuttia. Isa on haudattu upealle hautausmaalle aivan suurten vehreiden vuorien kupeeseen. Kreikkalaiset haudat ja hautausmaat ovat jotakin aivan omaa luokkaasa, kauniita, valkoisia, kukin koristeltuja aukeita, joista oikeasti pidetaan hyvin huolta ja sovitetaan hyvin omaan arkeen. Tatini kay veljensa, eli minun isani haudalla joka paiva ja se on osa arkirutiineja.

Isani kuoli vuonna 2006 akillisesti, sen jalkeen on haudattu myos liian monta muuta ihmista perheemme sisalta joista viimeisimpana isoisani muutama kuukausi sitten. Talle perheelle eivat viime vuodet ole olleet helppoja, mutta jos jotain niin ainakin se on saanut kaikki hitsautumaan lahemmas toisiaan – itseni mukaan lukien. Olen aivan aarettoman onnellinen siita kuinka paljon laheisemmaksi olen tullut perheeni kanssa lahivuosina.

Tanaan olisi tarkoitus lahtea kavelemaan myos ympari vanhaa kaupunkia ja muutenkin nauttimaan saaresta. Minua pelotti etukateen suunnattomasti se kuinka rakas saareni on kestanyt viime vuosien taloudelliset iskut. Onneksi tilanne ei ole Rodoksella niin paha kuin laajalti muualla Kreikassa, silla taalla onneksi turismi kukkii edes kesaisin. Talvisin on kuitenkin vaikeaa ja esimerkiksi monet liikkeet ovat joutuneet sulkemaan ovensa, se on ehka nakyvin merkki taalla Kreikan taloudellisesta tilanteesta. Suomessa saan usein kuulla vitseja, jotka rakentuvat sen varaan, etta koska olen kreikkalainen en osaa kasitella rahaa. Hymahdan niille kohteliaisuudesta etenkin jos ne tulevat puolituntemattomilta, mutta todellisuudessa ne tuntuvat tosi pahalta koska tiedan kuinka vaikeaa perheellani on yrittaa kerata elantoaan taalla ja kuinka paljon he tekevat toita sen eteen.

Rakkaus ei onneksi ole rahalla ostettavissa, ja sita taalla on paljon. Monet varmasti ihmettelisivat kun nakisivat esimerkiksi minut perheeni kanssa, silla ei jaeta edes yhteista kielta keskenamme. Kommunikointimme perustuu hyvin pitkalti kolmen kielen ja kasieleiden varaan, mutta tulkinnanvaraiseksi ei kenellekaan jaa se kuinka paljon rakastamme toisiamme, ymmarsimmepa sitten toisiamme tai emme. Taalta voisi moni maa otta lammosta mallia, muutenkin kuin vain saatilan suhteen.




Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.