Tänään rakkautta on vaikea rakastaa

7/12/2016



Tänään rakkaus suututtaa minua. Mitä enemmän vietän aikaa itsekseni ja opin tuntemaan itseäni, sitä enemmän ymmärrän myös mitä toivon ja haluan parisuhteelta. Pelottavinta on kuitenkin ajatus siitä, ettei sitä ole olemassa. Mitä jos kaivankin Tinderin pohjamudista esiin vain miestä jota ei olekaan olemassa? Pitäisi lakata etsimästä, sanotaan, ja kun katson ympärilleni se ei koskaan ole tuntunut helpommalta. Tänään rakkautta on vaikea rakastaa.

Kun katson ympärilleni en juuri näe rakkautta. En edes siellä missä sitä pitäisi olla kaikkein eniten sillä se on tuntunut ottaneen aivan uudenlaisen muodon. Kaikkialta puuttuu kunnioitus. Pariskunnat satuttavat, loukkaavat ja pettävät toisiaan. Jos eivät petä niin riidellään tuntikausia koska epäillään että petetään. Ollaan mustasukkaisia toisillemme ja huudetaan niin kauan kunnes jotain kaunistakin saadaan lopulta hajoitettua palasiksi. Rakastetaan toisemme rikki ja jos erotaan niin paikataan itsemme rakastamalla joku toinen puhki. Vain pyyhkimällä vasemmalle ja oikealle tai jossakin toisaalla vain muutaman klikkauksen päässä ovat laitumet täynnä uusia ehdokkaita joille huutaa kello neljältä aamuyöllä tai kiukutella kun on nälkä. Toisen satuttaminen ei ole koskaan ollut yhtä helppoa, loukkaavia sanoja voi näpytellä ruudulle mihin kellonaikaan tahansa eikä toista tarvitse edes katsoa silmiin. Treffipalstoilta etsitään enemmän maksullista seksiä ja käytettyjä pikkuhousuja kuin oikeaa rakkautta.

Lihaksikas 32v uros etsii vierelleen urheilullista ja seikkailunhaluista nuorta naista.

Viehättävä tupla-D 19v mimmi etsii pitkää ja karismaattista sinkkumiestä.

Urheilullista, seikkailunhaluista. Pitkää, karismaattista. Kaunista, komeaa, pitkää, laihaa, lihaksikasta, timmiä, seksikästä, isorintaista… Onko sulla pulaa rahasta? Saisinko kuvaa sun jaloista? Voin maksaa!

Mitä tapahtui romantiikalle? Mitä tapahtui eeppisille rakkaustarinoille? Mitä tapahtui yhteisten unelmien, mielenkiinnon kohteiden ja ominaisuuksien löytämiselle kesäyön pikkutunneilla? Kikattelua kahvikupposen äärellä. Suuruudenhulluja yhteisiä unelmia. Yksi viesti vastaanotettu. Nykyään tietokone laskee meidän puolestamme ollaanko me sopivia toisillemme. Yhteensopivuusprosentti 17%. Ai hitto, ei me kyllä sovita yhtään yhteen. Tosi harmi, se oli niin söpökin. Meistä olis voinut vaikka tulla jotain.

Me olemme liian kovassa kiireessä, että ehtisimme rakastaa. Mihin meillä on kiire? Sitä en tiedä, mutta helvetin kova kiire meillä on kuitenkin. Kiire löytää äkkiä joku jonka kanssa emme tuntisi oloamme niin yksinäisiksi. Me teemme kompromisseja ja myymme itsemme halvalla. Jos asiat alkavat mennä monimutkaisiksi hukutamme murheemme epäolennaisiin virikkeisiin kuten alkoholiin tai urheiluun jotta pystyisimme unohtamaan kuinka kamalaa meistä on olla yksin ja kuinka järjettömästi pelkäämme, että alamme kuulla omat ajatuksemme siitä kuinka aika kuluu loppuun, tik tak, hetki hetkeltä, ja me katsomme vieressämme makaavaa hahmoa ja se pelottaa meitä luihin ja ytimiin asti, joten me potkimme tuon hahmon ulos sängystämme ennen viikonloppua jotta voisimme jälleen pyyhkiä puhelimien näyttöä oikealle ja vasemmalle ja etsiä sen ihmisen jonka seurassa voisimme oikeasti unohtaa oman itsemme kokonaan ja olla täydellisen tyytyväisiä siitä mitä jää jäljelle.

Miksi sitoutuisimme, miksi uskoutuisimme, miksi antaisimme itsemme pois – kun saalistaminen ei koskaan ole ollut yhtä helppoa. Me emme halua toisiamme, me haluamme kenet tahansa kenet seuraavaksi saamme. Meitä kauhistuttaa olla yksin ja tutustua itseemme ja omiin unelmiimme ja se on surullista, koska ehkä silloin voisimme löytää sattumalta rinnallemme toisen ihmisen joka tuntee meidät juuri sellaisena kuin olemme ja parhaassa tapauksessa jakaa myös samat unelmat kanssamme. Yhteensopivuusprosentti 100%.

Ei kompromisseja. Ei itsensä unohtamista. Ei pinnallisia treffipalstaviestejä. Vain 100%.


5 asiaa mitä opin kun pyysin miestä ulos

6/01/2016



Tiedättekö kun on sellaisia asioita, joita ajattelet ettet koskaan pystyisi tekemään. Tällaisia saattavat olla ihan kaikki aina laskuvarjohypystä ensitreffeihin. Yksi sellainen seikka on ollut minulle aina miehen pyytäminen treffeille. En ole sitä mieltä, etteivätkö naiset voisi olla aloitteellisia ja pyytää miestä treffeille. Tottakai voivat. Minä vain en voi – tai niin ajattelin. En ole sellainen ihminen. Mutta tiedättekö mitä? Olemme juuri sellaisia ihmisiä kuin sillä hetkellä olemme. Mikään ei pakoita meitä toimimaan samoin kuin miten olemme menneisyydessä toimineet. Voimme luoda nahkamme vaikka päivittäin jos siltä tuntuu.

Niinpä minä siis eräs päivä rohkaistuin ja pyysin miestä treffeille. Se oli jännittävääja hermostuttavaa, ja hän sanoi ei. Mutta tiedättekö mitä? Selvisin hengissä ja opin uutta itsestäni ja elämästä. Tässä siis viisi asiaa jotka opin kun pyysin miestä treffeille. Pyytäkää tekin!

(Olen hetero cis-nainen, joka on kiinnostunut miehistä ja kerron omista kokemuksistani. Jos edustat toista sukupuolta tai seksuaalista suuntausta, voit tietenkin rinnastaa postauksen omaan elämääsi sopivaksi.)

1. Sinä pystyt siihen

Enkä tarkoita tätä pelkästään etukäteen kehoitettuna tsemppinä vaan myös jälkikäteen tehtynä toteamuksena. Huomaat, että sinä ihan oikeasti pystyt tekemään asioita jotka ovat pelottavia ja jännittäviä. Ja vaikka toinen sanoisikin ei, huomaat pystyväsi ylipäätään pyytämään toista treffeille. Siis, että tiedät sen ylipäätään olevan mahdollisuus. Minä en koskaan ajatellut olevani ihminen, joka uskaltaisi pyytää toista ihmistä treffeille. Noin vain minusta kuitenkin tuli sellainen.

2. Olet rohkeampi kuin ihastus joka kieltäytyy

Olet antanut palasen itsestäsi jollekin ja asettanut itsesi alttiiksi torjumiselle, se jos mikä on rohkeaa jännittipä sinua etukäteen tai ei. Mikäli toinen osapuoli kieltäytyy, hän ei uskalla edes ottaa mahdollisuutta katsoa olisiko välillänne ehkäpä jotain. Voitat vaikka hän sanoisikin ei. Anna armoa, ole iloinen rohkeudestasi ja yritä ymmärtää, että toisen vastauksen takana voi olla erilaisia kipukohtia menneisyydestä tai ehkä hän ei vain yksinkertaisesti ole kiinnostunut. Kumpikaan ei ole kenenkään vika eikä siitä kannata olla katkera, asia vain yksinkertaisesti on niin.

Normaali keskustelu jatkui täysin tavanomaisesti ja kello jatkoi askeliaan niin kuin aikaisemminkin. Maailmani ei pysähtynyt, tuskin hänenkään.

3. Sillä ei oikeastaan ole väliä kuinka käy

Luuletko, että joskus kahdenkymmenen vuoden päästä muistelet kuinka joskus pyysit kivaa tyttöä/poikaa treffeille ja hän sanoi ei? Luuletko, että sillä on suuresti merkitystä elämääsi pidemmällä kaavalla? Tuskin. Anna siis palaa! Ei elämä ole niin vakavaa.

4. Sen ei tarvitse olla kiusallista

Kun lähdin purkamaan päässäni sitä mikä minua oikeasti koko tilanteessa jännittää, päädyin lopulta siihen ettei suurin pelkoni ole edes se, että toinen osapuoli sanoo ei, vaan se, että tilanne jäisi jotenkin äärimmäisen kiusalliseksi ja epämukavaksi. Se, etten osaisi reagoida ja vastata kielteiseen vastaukseen fiksusti tuntui aivan ylitsepääsemättömän vaikealta. Ei se ollut. Tilanteesta ei tarvitse tulla kiusallista ellet rakenna sitä sellaiseksi itse päässäsi.

5. Tilanteesta saa mainiota materiaalia blogiin



Pinnallisuus

5/24/2016



Olen aikuisiällä miettinyt jostain syystä erityisen paljon kasvojen muokkausta, täyteaineita, botoxia ja kauneusleikkauksia. Niiden vaikutusta omaan itsetuntoon sekä siihen kuinka se vaikuttaa muiden ihmisten suhtautumiseen. Edustin ennen itse sitä valtavirtaa jonka mielestä kasvojen ja kehon muokkaaminen on pinnallista ja kielii huonosta itsetunnosta. Nykyään se on mielestäni tosi tyhmästi ajateltu enkä ajatelekaan enää niin.

Kauneusoperaatiot ja itsetunto – mikä mielenkiintoinen aihe. Uskon ja tiedänkin faktana, että överiksi menneet täyteainehoidot ja plastiikkakirurgiset toimenpiteet voivat toki kieliä huonosta itsetunnosta ja täydellisen kehon loputtomasta tavoittelusta. Mutta miksi sen pitäisi aina olla niin? Käytämmehän nykyäänkin hiustenpidennyksiä, geelikynsiä ja tekoripsiä tehdäksemme itsestämme sen näköisen kuin tahdomme ja nämä ovat pitkälti oikein hyväksyttyjä ehostamiskeinoja tämän hetken yhteiskunnassamme. Missä raja tulee vastaan? Miksi on ok hankkia itselleen keinotekoisesti pidemmät hiukset, mutta täyteaineilla suurennetut huulet pitää salata? Miksi toisen ihmisen kutrien ompeleminen omaan päähän on täysin kasuaali ja hyväksytty toimenpide, mutta mesolangat poskissa ovat nolot ja turhamaiset?

Olenko itse täyttänyt kehoani täyteaineilla tai muokannut sitä kirurgisilla toimenpiteillä? En ole, mutten enää näe sitä niin tolkuttoman mahdottomana ja moraalikäsityksiäni vastaan sotivana tekona. Huulteni amorinkaaren toinen puoli on korkeammalla kuin toinen, se voisi olla ihan kiva tasoittaa täyteaineilla symmetriseksi. Maksaisinko siitä kuitenkaan satoja euroja? En, se ei minua häiritse niin paljon. Ja jos häiritsisi, miksen muuttaisi sitä?

Ja jos muuttaisin, muuttuisinko? Kasvojaan muokanneita ihmisiä pidetään stereotyyppisesti turhamaisina ja pinnallisina. Tuntisinko hyaluronihapon vallatessa huuleni kuinka pinnalliset ajatukset tulvisivat sieluuni? Olisinko sitten erilainen ihminen? Vaikuttaisiko se itsetuntooni? Ja jos se vaikuttaisi, jos siis itsetuntoni paranisi… muuttaisiko se minua ihmisenä? No se voisi jo olla mahdollista!

Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista miten stereotyyppisesti blondit, isotisisset, happohuuliset, ”lutkavaate” -bimbot mielletään ja leimataan usein ensimmäisenä pinnallisiksi tyhjäpäiksi. Miksi? Eikö jokaisella meistä ole oikeus näyttää mielestään kauniilta haluamallaan tavalla? Jonkun mielestä kauneinta maailmassa voi olla minimalistinen, klassinen tyyli ja kalliit merkkivaatteet. Joku taas pitää mielummin halvan näköisistä rääsyistä ja räikeistä kuvioista. Kumpikaan ei ole oikein tain väärin, ne ovat vain erilaisia tyylejä koska mekin olemme kaikki erilaisia. Väittäisin, että ihminen, joka ei missään nimessä tahdo kasvoillensa meikkiä tai tahdo pukeutua liian paljastaviin vaatteisiin, on aivan yhtä pinnallinen kuin sellainenkin ihminen, joka ei tahdo poistua kotoaan meikittä ja rakastaa paljastavia tissipaikoja. Eivätkö molemmat toimintatavat ole omalla tavallaan ”pinnallisia”?

Tai toisaalta, en tiedä onko pinnallisuus edes oikea sana kuvailla sitä mitä haen todella takaa… Pinnallisuus – mitä se oikeasti on? Jokainen meistä lienee jollain tasolla pinnallinen. Mielestäni on olemassa tervettä pinnallisuutta, sellaista, että välittää siitä miltä näyttää ja miten esittelee itsensä muille. Kai siihen saa kiinnittää huomiota. Mutta syvälaatuinen pinnallisuus… se lienee tämänhetkinen ihmiskunnan syöpä. Liitän siihen vahvasti minäkeskeisyyden sekä oman julkisuuskuvan tarkan hallitsemisen. Enkä tarkoita julkisuuskuvalla pelkästään julkisuuden henkilöitä vaan meitä kaikkia, jotka jaamme omaa elämäämme esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Tai vaikkemme jakaisikaan, niin annamme silti itsestämme ja elämästämme tietynlaisen kuvan muille ihmisille joiden kanssa olemme tekemisissä. Ehkä siitä välittäminen liiallisuuksiin asti, ehkä se on pinnallista…

En koe ajatus- ja arvomaailmani olevan muuten kovin pinnallinen, mutta moni voisi pitää minua pinnallisena sen vuoksi, että meikkaan niin paljon ja mietin sitä minkä näköisenä lähden ulos ovesta. Eikö minulla ole kuitenkin oikeus muokata ulkomuotoani juuri sen näköiseksi mitä haluan? Tekeekö se tekee minusta pinnallisen ihmisen? Onko se paha asia?

Depression Diaries #5

4/27/2016

Elämä lupaa mulle



Olen lähivuosina alkanut puhua avoimesti omasta masennuksestani ja siittä kuinka olen hakenut siihen apua, olen saanut siitä paljon kiitosta ja kokenut sen auttaneen monia joten jatkan siksi samalla linjalla. Olen saanut teiltä mielettömästi positiivista palautetta matkani aikana ja kyselette paljon siitä miten voin. Ajattelin siis kirjoittaa teille tilannepäivityksen, joka on tällä kertaa onnellinen!

Suuri osa viime vuodesta meni valtavassa sumussa ilman lääkitystä tai minkäänlaista apua. Edellinen mielialalääkitykseni ei ollut sopiva, oikeastaan se vain pahensi oloani niin fyysisesti kuin henkisestikin ja sai minut vain muutamassa viikossa kerryttämään painoa kymmeniä kiloja vaikka oli vienyt samalla ruokahaluni enkä syönyt juuri mitään. Lopetin lääkkeen nopeasti ja omatoimisesti, oikeastaan juuri niin kuin ei saisi mutta olen silti iloinen, että tein niin. En kuitenkaan jatkanut hoitojani tai tarkastuskäyntejäni koko vuoden aikana, siitä en ole yhtä ylpeä. Lääkärini jäi äitiyslomalle enkä saanut psykiatriseen sairaanhoitajaan yhteyttä, kun lopulta sain varattua itselleni ajan, siirrettiin tai peruttiin se lukuisia kertoja. Tuntui siltä kuin olisin ikään kuin jäänyt jonnekin byrokratian rattaisiin tai paperipinojen väliin jumiin ja minut olisi vain unohdettu.

Onneksi ystävät eivät unohtaneet. He jaksoivat viikko toisensa jälkeen puskea minua hakemaan apua uudestaan tai tunkeutuivat kotiinikin asti avaamaan asuntoni ainoat verhot ja pelastamaan minut pimeydelt – ihan kaikissa muodoissaan. Se on hyvä puoli siinä kun tulee ulos masennuskaapista, ne jotka välittävät tarjoavat apuaan pyytämättä halusit sitä tai et.

Vetäydyin tuolloin omiin oloihini lataamaan akkuja ja tutkiskelemaan sisintäni. Näin jälkikäteen koin, että tuo oli itselleni ehdottomasti paras vaihtoehto. Lopulta istuin jälleen lääkärin huoneessa, taas täysin tuntemattoman ihmisen joka ei tiennyt minusta muuta kuin mitä oli potilashistoriastani mahdollisesti lukenut. Suurikokoinen, juro mies joka ei juurikaan turhia puhunut. Kohtasin sen mitä moni muukin joutuu valitettavasti kokemaan – epäuskon ja kyseenalaistamisen sen suhteen voinko oikeasti olla masentunut. Edelleen se tuntuu joka kerta yhtä suurelta iskulta vasten kasvoja. En koskaan ajatellut kuulevani lääkärin suusta (etenkään psykiatriaan erikoistuneen) etten voisi olla diagnoosistani huolimatta masentunut koska en näytä masentuneelta ihmiseltä, mutta pitihän sekin nyt kokea. Onneksi siitä tuli minulle niin paha mieli, että kyyneleet alkoivat valua pitkin kasvojani ja näytin ilmeisesti tarpeeksi masentuneelta sillä sain jälleen uuden lääkereseptin.

Nyt, muutama kuukausi myöhemmin, olen suunnattoman kiitollinen tuolle jurolle ja hieman ilkeälle miehelle. Tuo lääkeresepti on ollut toistaiseksi kokeilemistani resepteistä ehdottomasti paras, en ole kokenut vielä minkäänlaisia sivuoireita ja tunnen sen ehdottomasti vaikuttaneen mielialaani. En koskaan ennen uskonut mielialalääkitykseen ja suhtaudun siihen edelleenkin suurella varauksella, mutta olen tällä hetkellä omastani ihan äärettömän kiitollinen. Tunnen oloni niin vahvaksi, että uskon oikeasti pystyväni näillä voimilla hakemaan apua myös lääkityksen ulkopuolelta ja pistämään elämäni noin muutenkin uuteen järjestykseen.

Ajattelin kirjoittaa teille myös muutamasta suuresta muutoksesta omassa ajatuksenjuoksussani, jotka ovat tuntuneet itselleni merkittävimmiltä muutoksilta. Toivon, että nämä antaisivat myös toivoa niille jotka kuvittelevat, että olisi mahdotonta tuntea toisin. Syytin ennen itseäni kaikista elämäni vastoinkäymisistä ja minun oli niin vaikea nähdä itsessäni ja elämässäni mitään hyvää. Nykyään muistan joka päivä olla kiitollinen. Puhun nyt toki vain viimeisen muutaman kuukauden ajanjaksosta, joten aikaa ja tilaa alamäille ja täysikäännöksille on vielä tottakai. Olen silti kiitollinen. Nämä asiat ovat nyt toisin:
  • Elämä ei tunnu niin ylikuormittavalta ja mahdottomalta. Vaikka kaikki on niin kuin ennenkin, samat asiat ovat huonosti kuin ennenkin ja samat asiat hyvin – näen selkeämmin oman elämäni ja osaan olla kiitollinen siitä mitä minulla on. 
  •  En enää syytä itseäni kaikista elämäni epäkohdista. Kun menetän ihmisen, en sure sitä, että olen niin huono, kelvoton, arvoton ja riittämätön. Olen kiitollinen siitä, että sain tutustua tuohon ihmiseen ja pitää hänet elämässäni edes jonkin aikaa. Ehkä hän myös opetti minulle jotain. 
  •  Tiedän ansaitsevani kaiken, ihan kaiken. Ansaitsen apua masennukseeni, ansaitsen upeita ystäviä ja hyvän elämän, ennen kaikkea myös terveen minäkuvan. Ennen en kokenut ansaitsevani mitään, en edes apua ja siksi sitä oli niin vaikea hakea myös masennukseen. 
  • Toimin paremmin sosiaalisissa tilanteissa, enkä mene täysin lukkoon tuntemattomien ihmisten seurassa tai vieraassa paikassa ellei tilanne ole jostain syystä erityisen inhottava. Sosiaaliset taitoni ovat parantuneet enkä ole saanut enää pitkään aikaan paniikkikohtauksia. 
  •  Näen ihmiset ympärilläni, arvostan heitä ja hyväksyn ja ymmärrän myös sen, että he arvostavat minua. En ole yhtä epäileväinen kuin ennen, en ajattele jokaisen ajattelevan tai puhuvan minusta pahaa. Tiedostan, että lähipiirini pitää minua hyväsydämisenä ja hyvänä ihmisenä. 
  •  Pidän myös itse itseäni hyväsydämisenä ja hyvänä ihmisenä. Tiedän, että olen arvokas ihminen ja näen myös hyvät puolet itsessäni. Otan kritiikin paremmin vastaan ja osaan suhtautua konflikteihin paremmin vaikken edelleenkään pidä kummastakaan näistä. Tunnistan myös huonot puolet itsessäni, mutten rankaise itseäni niistä tai jää niihin vellomaan. 
  •  Osaan olla itsekäs – hyvällä tavalla. Uskallan vaatia mitä haluan ja ansaitsen enkä tunne sen suhteen häpeää tai kiusaantuneisuutta. Osaan olla myös empaattinen ja parempi ystävä muille, kun oma pää on kunnossa on helpompi antaa myös muille tukea.

Kutsu ahdistelijasi teelle ja muita kansanviisauksia

2/23/2016



Maanantaina minusta tuntui ahdistavalta olla nainen. Tuntui siltä, että tätä omituista, painostavaa tunnetta oli mahdoton pakoilla. Samalla ystäväni taisteli Snapchatissa miestä vastaan, joka lähetteli ei-haluttuja dick picejä eikä ymmärtänyt miksi se oli sopimatonta. Kuulemma kuva peniksestä oli ok koska siinä ei näkynyt spermaa. Samaan aikaan Twitterissä elää edelleen vahvana häsä #lääppijä. Siellä naiset jakavat epämiellyttäviä kokemuksiaan miesten kanssa. Huokaisen syvään ja muistelen sitä kun tuntematon mies tarrasi perseestäni kiinni baarissa.

Irvistän.

Samassa näytölleni lävähtää kuva Keshasta oikeussalissa. Hän on oikeudessa tuottajaansa vastaan jota syytetään henkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, väkivallasta ja raiskauksesta. Hän ei edes pyydä miehelle tuomiota näistä seikosta, hän vain toivoo vapautusta sopimuksestaan, joka velvoittaa hänet työskentelemään raiskaajansa kanssa vielä kuuden levyn verran. Oikeus toteaa miehen syyttömäksi ja Kesha ei vapaudu sopimuksestaan.

Muistatteko kun Chris Brown veti Rihannaa turpaan? Kysyn tätä tosissani sillä jotenkin kaikki tuntuvat unohtaneen tapahtuneen ja Chris Brown saa edelleen tehdä vapaasti musiikkia ja pysyy suosittuna artistina.

Mutta tässä ei nyt ole kyse musiikista tai mitä sillä kentällä tapahtuu. Tässä on kyse siitä, että havahduin koneen ääreltä siihen kun puhelimeni soi. Näytöllä vilkkui vieras numero. Vastasin, linjan toisesta päästä kuului epämääräistä äännähtelyä, vähän niin kuin huohotusta, mutta ajattelin sen olevan taskupuhelu väärään numeroon sillä kukaan ei vastannut tervehdyksiini. Suljin luurin ja puhelin soi lähes heti uudestaan.

Puhelimessa oli pizzakuskini, joka yritti tarjoilla minulle jotain aivan muuta kuin pizzaa. Hän kertoi tuoneensa kotiini monesti ruokaa, jonka kertoi valmistavansa aina itse ja kertoi myös nähneensä minut usein Kampissa. Hän kehui minua toistuvasti kauniiksi ja seksikkääksi sekä kertoi tahtovansa viedä minut ravintolaan syömään toistuvista kieltäytymisistäni huolimatta. Lopulta iskin luurin. Hän soitti uudestaan, en vastannut.

Istuin hiljaa sängyssäni ja tuijotin puhelintani. Hiljalleen hämmennys muuttui järkytykseksi. Minua ei pelottanut pelkästään se, että tämä ihminen tietää missä asun sekä ovikoodini aina rappuunikin saakka vaan myös se, että tämä mies on oikeasti tallentanut tilaukseni yhteydessä puhelinnumeroni Pizza-onlinen järjestelmästä omiin henkilökohtaisiin tarkoitusperiinsä.

Tahtoisin tässä välissä myös tehdä selväksi, että tässä ei ole millään tavalla kyse pizzakuskin kotimaasta ja kulttuurista. Enhän itsekään ole täysiverinen suomalainen ja olen itseasiassa löytänyt mainion hyvänpäiväntutun eräästä toisesta pizzakuskista, joka käy työpaikallani kahvilla eikä välillämme ole mitään seksuaalista. (Tämä kertoo ehkä myös siitä, että tilaan aivan liikaa pizzaa.)

Somen lapsena kirjoitin asiasta hämmentyneenä julkaisun Facebookiin, kerroin olevani ahdistunut ja kysyin hämmentyneenä neuvoa siihen mitä tällaisessa tilanteessa oikein kuuluisi tehdä. Tämä synnytti alle hämmentävän, mutta ehdottoman tärkeän keskustelun naisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että kaikki julkaisuani kommentoineet naiset tarjosivat minulle konkreettisia neuvoja, tukea ja ymmärrystä. Miehet käskivät pyytää teelle ja ihmettelivät miksei pizzakuski kelpaa.

“Ensin pyydetään poikaystävää ja sit ei kelpaa kun sellanen tulis tyrkylle. Naiset…“

“Kutsu se teelle? Voi olla ihan mukava jäbä ja saat varmaa halvemmalla pitsatki!“


Nämä olivat toki vitsejä, mutta silti miesten ainoa korsi tähän kekoon. Loppupeleissä minulle on aivan sama ovatko tällaiset typerät kommentit vitsejä vai eivät sillä omista sanoista pitää silti kantaa aina vastuu. On helppo heittää vitsejä seksuaalisesta ahdistelusta kun ei elä sukupuolensa puolesta sorretussa asemassa.

Mietin usein ymmärtävätkö nämä ihmiset – usein lähinnä miehet – että juuri tämänkaltaiset ”vitsit” ovat osa suurempaa ongelmaa ja rakentavat entisestään tällä hetkellä vallitsevaa raiskauskulttuuria. Ymmärtävätkö he edes tukevansa sanoillansa tätä kulttuuria ja ajatusmaailmaa sillä esimerkiksi omaa julkaisuani kommentoivat miehet ovat ystäviäni ja käsittääkseni aatteellisesti täysin toisella rintamalla. Silti he puolustavat huumoriaan enemmän kuin periaatteitaan vaikka heidän huumorinsa edesauttaisivat asiaa jonka kannalla he eivät edes ole. Rakastan itsekin mustaa huumoria ja sarkasmia, mutta en näe naisten ahdistelua käsittelevää julkaisua paikkana miehille kertoa naisia alentavia vitsejään ja sittemmin valittaa huumorintajuttomasta yleisöstä.

Avaamani keskustelu naisten seksuaalisesta häirinnästä muuttui illan aikana keskusteluksi miesten vapauksista sanoa mitä lystäävät. Kun viestiketjun naiset alkoivat rakentaa keskustelua kohti feminismiä sekä yrittivät tarjota infoa raiskauskulttuurista leimattiin naiset tyypillisesti huumorintajuttomiksi ja herkkänahkaisiksi. Toki ihminen saa sanoa mitä lystää, mutta ei kannata yllättyä jos se herättää myös vastareaktion huumorintajuttomilta naisilta jollainen kai itsekin olen sillä minusta naisten seksuaalisessa häirinnässä ei vaan ole mitään hauskaa. Voiko joku selittää minulle miksi se on hauskaa?

Muistakaa, että raiskauskulttuuri terminä tarkoittaa myös paljon muuta kuin vain raiskaukseen liittyviä seikkoja.

Raiskauskulttuuri on suuri kompleksi ajatuksia jotka edistävät miespuolisia seksuaalisia aggressioita sekä väkivaltaa naisia kohtaan. Raiskauskulttuuria on yhteiskunta, jossa naiset kokevat jatkuvaa uhkaa aina ehdotteluista ja läähätyspuheluista kosketteluun ja kourimisesta raiskaukseen. Raiskauskulttuuri kannustaa naisiin kohdistuvan fyysisen sekä emotionaalisen hirmuvallan normalisointia ja sitä on kaikki toiminta, jolla pyritään trivialisoimaan, normalisoimaan tai väheksymään naisten kokemaa ahdistelua ja häirintää.

Ja kyllä, tottakai myös mies voi kokea seksuaalista ahdistelua. Mutta tässä ei ole kyse siitä, tässä keskustellaan naisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä koska olen nainen ja minulla on kokemusta vain naisen perspektiivistä miehen toteuttamana.

Mies, en tule varmasti koskaan ymmärtämään millaista on olla mies ja millaisia paineita koette elämänne aikana. Mutta sinä et tule koskaan ymmärtämään millaista on elää naisena tässä maailmassa. Mies, oletko koskaan kokenut oloasi uhatuksi pimeällä kadulla vain koska nainen kävelee sinua vastaan? Saatko jatkuvalla syötöllä puhelimeesi kuvia naisen vaginasta? Mies, oletko koskaan ollut peloissasi koska ympärilläsi on vain naisia?

En missään nimessä rakenna naisesta uhria, päinvastoin. Nainen on vahva. Nainen on rohkea. Nainen on taistelija. Ja juuri siksi on tärkeää keskustella tällaisista asioista myös silloin kun se tuntuu epämukavalta. Sillä edelleen vuonna 2016, maanantaina minusta oli ahdistavaa olla nainen.

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.