Depression Diaries #5

4/27/2016

Elämä lupaa mulle



Olen lähivuosina alkanut puhua avoimesti omasta masennuksestani ja siittä kuinka olen hakenut siihen apua, olen saanut siitä paljon kiitosta ja kokenut sen auttaneen monia joten jatkan siksi samalla linjalla. Olen saanut teiltä mielettömästi positiivista palautetta matkani aikana ja kyselette paljon siitä miten voin. Ajattelin siis kirjoittaa teille tilannepäivityksen, joka on tällä kertaa onnellinen!

Suuri osa viime vuodesta meni valtavassa sumussa ilman lääkitystä tai minkäänlaista apua. Edellinen mielialalääkitykseni ei ollut sopiva, oikeastaan se vain pahensi oloani niin fyysisesti kuin henkisestikin ja sai minut vain muutamassa viikossa kerryttämään painoa kymmeniä kiloja vaikka oli vienyt samalla ruokahaluni enkä syönyt juuri mitään. Lopetin lääkkeen nopeasti ja omatoimisesti, oikeastaan juuri niin kuin ei saisi mutta olen silti iloinen, että tein niin. En kuitenkaan jatkanut hoitojani tai tarkastuskäyntejäni koko vuoden aikana, siitä en ole yhtä ylpeä. Lääkärini jäi äitiyslomalle enkä saanut psykiatriseen sairaanhoitajaan yhteyttä, kun lopulta sain varattua itselleni ajan, siirrettiin tai peruttiin se lukuisia kertoja. Tuntui siltä kuin olisin ikään kuin jäänyt jonnekin byrokratian rattaisiin tai paperipinojen väliin jumiin ja minut olisi vain unohdettu.

Onneksi ystävät eivät unohtaneet. He jaksoivat viikko toisensa jälkeen puskea minua hakemaan apua uudestaan tai tunkeutuivat kotiinikin asti avaamaan asuntoni ainoat verhot ja pelastamaan minut pimeydelt – ihan kaikissa muodoissaan. Se on hyvä puoli siinä kun tulee ulos masennuskaapista, ne jotka välittävät tarjoavat apuaan pyytämättä halusit sitä tai et.

Vetäydyin tuolloin omiin oloihini lataamaan akkuja ja tutkiskelemaan sisintäni. Näin jälkikäteen koin, että tuo oli itselleni ehdottomasti paras vaihtoehto. Lopulta istuin jälleen lääkärin huoneessa, taas täysin tuntemattoman ihmisen joka ei tiennyt minusta muuta kuin mitä oli potilashistoriastani mahdollisesti lukenut. Suurikokoinen, juro mies joka ei juurikaan turhia puhunut. Kohtasin sen mitä moni muukin joutuu valitettavasti kokemaan – epäuskon ja kyseenalaistamisen sen suhteen voinko oikeasti olla masentunut. Edelleen se tuntuu joka kerta yhtä suurelta iskulta vasten kasvoja. En koskaan ajatellut kuulevani lääkärin suusta (etenkään psykiatriaan erikoistuneen) etten voisi olla diagnoosistani huolimatta masentunut koska en näytä masentuneelta ihmiseltä, mutta pitihän sekin nyt kokea. Onneksi siitä tuli minulle niin paha mieli, että kyyneleet alkoivat valua pitkin kasvojani ja näytin ilmeisesti tarpeeksi masentuneelta sillä sain jälleen uuden lääkereseptin.

Nyt, muutama kuukausi myöhemmin, olen suunnattoman kiitollinen tuolle jurolle ja hieman ilkeälle miehelle. Tuo lääkeresepti on ollut toistaiseksi kokeilemistani resepteistä ehdottomasti paras, en ole kokenut vielä minkäänlaisia sivuoireita ja tunnen sen ehdottomasti vaikuttaneen mielialaani. En koskaan ennen uskonut mielialalääkitykseen ja suhtaudun siihen edelleenkin suurella varauksella, mutta olen tällä hetkellä omastani ihan äärettömän kiitollinen. Tunnen oloni niin vahvaksi, että uskon oikeasti pystyväni näillä voimilla hakemaan apua myös lääkityksen ulkopuolelta ja pistämään elämäni noin muutenkin uuteen järjestykseen.

Ajattelin kirjoittaa teille myös muutamasta suuresta muutoksesta omassa ajatuksenjuoksussani, jotka ovat tuntuneet itselleni merkittävimmiltä muutoksilta. Toivon, että nämä antaisivat myös toivoa niille jotka kuvittelevat, että olisi mahdotonta tuntea toisin. Syytin ennen itseäni kaikista elämäni vastoinkäymisistä ja minun oli niin vaikea nähdä itsessäni ja elämässäni mitään hyvää. Nykyään muistan joka päivä olla kiitollinen. Puhun nyt toki vain viimeisen muutaman kuukauden ajanjaksosta, joten aikaa ja tilaa alamäille ja täysikäännöksille on vielä tottakai. Olen silti kiitollinen. Nämä asiat ovat nyt toisin:
  • Elämä ei tunnu niin ylikuormittavalta ja mahdottomalta. Vaikka kaikki on niin kuin ennenkin, samat asiat ovat huonosti kuin ennenkin ja samat asiat hyvin – näen selkeämmin oman elämäni ja osaan olla kiitollinen siitä mitä minulla on. 
  •  En enää syytä itseäni kaikista elämäni epäkohdista. Kun menetän ihmisen, en sure sitä, että olen niin huono, kelvoton, arvoton ja riittämätön. Olen kiitollinen siitä, että sain tutustua tuohon ihmiseen ja pitää hänet elämässäni edes jonkin aikaa. Ehkä hän myös opetti minulle jotain. 
  •  Tiedän ansaitsevani kaiken, ihan kaiken. Ansaitsen apua masennukseeni, ansaitsen upeita ystäviä ja hyvän elämän, ennen kaikkea myös terveen minäkuvan. Ennen en kokenut ansaitsevani mitään, en edes apua ja siksi sitä oli niin vaikea hakea myös masennukseen. 
  • Toimin paremmin sosiaalisissa tilanteissa, enkä mene täysin lukkoon tuntemattomien ihmisten seurassa tai vieraassa paikassa ellei tilanne ole jostain syystä erityisen inhottava. Sosiaaliset taitoni ovat parantuneet enkä ole saanut enää pitkään aikaan paniikkikohtauksia. 
  •  Näen ihmiset ympärilläni, arvostan heitä ja hyväksyn ja ymmärrän myös sen, että he arvostavat minua. En ole yhtä epäileväinen kuin ennen, en ajattele jokaisen ajattelevan tai puhuvan minusta pahaa. Tiedostan, että lähipiirini pitää minua hyväsydämisenä ja hyvänä ihmisenä. 
  •  Pidän myös itse itseäni hyväsydämisenä ja hyvänä ihmisenä. Tiedän, että olen arvokas ihminen ja näen myös hyvät puolet itsessäni. Otan kritiikin paremmin vastaan ja osaan suhtautua konflikteihin paremmin vaikken edelleenkään pidä kummastakaan näistä. Tunnistan myös huonot puolet itsessäni, mutten rankaise itseäni niistä tai jää niihin vellomaan. 
  •  Osaan olla itsekäs – hyvällä tavalla. Uskallan vaatia mitä haluan ja ansaitsen enkä tunne sen suhteen häpeää tai kiusaantuneisuutta. Osaan olla myös empaattinen ja parempi ystävä muille, kun oma pää on kunnossa on helpompi antaa myös muille tukea.

Lähetä kommentti

Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.