7/24/2017

[you are here]


Kukaan ei halua kulkea elämässä taaksepäin, mutta joskus pitää ottaa askel taaksepäin, että näkisi kaiken selkeämmin. Itse otin tuon askeleen puoli vuotta sitten siirtäessäni silloisen blogini hautausmaalle. En tiennyt vielä silloin mitä se tulisi tarkoittamaan isossa kuvassa, tiesin vain, että se oli tehtävä. 

Eikä blogini ollut ainoa askel. Askel askeleelta riisuin elämäni kaikesta turhasta täysin koruttomaksi. Blogini lisäksi luovuin turhista tavaroista, projekteista ja myrkyllisistä suhteista.

Luovuin kaikesta, jotta voisin kohdata itseni.

Nyt olen kävellyt puoli vuotta taaksepäin niin pakonomaisesti, että olen vihdoin aivan alussa. Se tuntuu jännittävältä. Päiväni ovat tyhjiä, ja osaan jälleen kaivata (joitakin) niistä asioista joista olen luopunut, kuten kirjoittamista. Saan rakentaa ja löytää itseni uudelleen.

Kun suljin blogini puoli vuotta sitten, minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Saatoin tuijottaa tyhjää tekstikenttää tuntikaupalla löytämättä sanoja. Olin jakanut kaikki tarinani ja neuvoni, puristanut viimeisetkin mehut itsestäni ja lakannut kasvamasta, etsimästä elämääni uusia tarinoita. Minulla ei ollut enää mitään annettavaa, mutta ei myöskään mitään saatavaa.

Tänään avasin samankaltaisen tekstikentän, ajattelin ettei minulla olisi vieläkään mitään sanottavaa, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Olen kai vihdoin astunut tarpeeksi kauas ollakseni alussa.




EN: Nobody wants to move backwards but sometimes you need to take a step back to see the big picture. I took that step seven months ago when I moved my blog to the graveyard. At the time I didn't know what it meant or why I needed to do it. I just knew I had to.

And my blog wasn't the only step I needed to take. Step by step I stripped away everything unnecessary from my life. I gave away stuff I didn't really need, projects I didn't really pursue and relationships that just didn't really work for anyone.

I gave up everything to become face to face with myself.

Now I have been taking those steps back so obsessively I feel like I'm all the way back to the beginning. It feels exciting. My days feel empty and free and I have learnt to miss and appreciate (some of) the things I have given up. Like writing. I get to discover and build myself again from scratch.

When I shut down my blog seven months ago I had nothing to say anymore. I could stare at the blank screen for hours without coming up with any words. I had shared all my stories and tips, squeezed out all the juice from myself and stopped growing and searching for new stories in my life. I had nothing to give and I got nothing neither.

Today I opened a page with a text field, much like the one before. I thought there still wouldn't be anything to write about, but somehow I have written all of this. I guess I have finally stepped back enough to be at the beginning.

2 kommenttia

please be kind.