Minkälaista on olla cool?

10/27/2017

Otsikko on aito kysymys, koska minä en tiedä.

En ole koskaan edustanut mitään mikä ympärilläni on nähty coolina. Jo peruskoulussa olin se kiusattu, omituinen, pullea, kreikkalainen pikkutyttö, joka kuunteli musiikkia josta kukaan muu ei tiennyt tai ainakaan pitänyt. Olen aina liittänyt omaan ulkopuolisuuden tunteeseeni vahvasti sen, että en ole aina pitänyt samoista asioista kuin muut, tai välttämättä ajatellut asioita kuin muut.

Vasta aikuisiällä ymmärsin, että se on oikeastaan vain hieno asia.

Oma näkemykseni on, että tällä hetkellä globaalit näkemykset siitä mikä on coolia ja mitä yleisesti maailmassa ihaillaan, ovat melko materialistisia ja pinnallisia. Coolia on omistaa kalliita asioita (olipa kyse sitten kellosta, kengistä tai autosta), matkustaa kalliisti, syödä kalliisti, muokata kehoa radikaalistikin (ja kalliisti), ja oikeastaan kaikin puolin elää tietynlaista luksuselämää.

Nyt kun mietin, niin oikeastaan moniin näistä asioista liittyy niiden rahallinen arvo, eli juuri se, että ne ovat kalliita. Juuri näiden seikkojen ihaileminen vaikuttaakin varmasti myös todella paljon meidän kaikkien kulutustottumuksiin.

Ehkä juuri siksi, että nämä asiat sotivat paljon omaa arvomaailmaani vastaan, en henkilökohtaisesti ole koskaan oikein tiennyt mitään epä-coolimpaa kuin olla cool. Coolit asiat ja ihmiset ovat minulle vaikeasti lähestyttäviä. Coolius on valuutta, jota en tunne koska se ei ole koskaan ollut osa minua.

Ja toisaalta taas en tiedä mitään coolimpaa kuin olla epä-cool. Huomaan nimittäin jatkuvasti ihailevani enemmän ja enemmän niitä seikkoja jotka taistelevat noita listaamiani "cooleja" asioita vastaan. Ihailen jatkuvasti enemmän esimerkiksi minimalistista elämäntapaa, kulutustottumusten tarkkailua, luonnollisuutta, luontoa... tietynlaista rosoisuutta mitä ei oikeastaan löydy mistään sellaisesta mikä on "täydellisestä."

Se mitä itse ehkä loppujen lopuksi peräänkuulutan aina, on itsenäisyys ja aitous. Se on minusta äärimmäisen coolia, ilmenipä sitten miten tahansa. Niskakarvani nousevat pystyyn sellaisesta päälleliimatusta cooliudesta, jota tavoitellaan esittelemällä asioita joita omistaa, tai esittämällä jotain mitä ei oikeasti ole. Minusta on esimerkiksi surullista, että sosiaalisessa mediassa ihmiset eivät enää edes hymyile vaan poseeraavat "coolisti." Minusta paljon coolimpaa on olla oma itsensä ja toteuttaa itseään, hymyillä jos siltä tuntuu puolustaa muita (sekä itseään) sekä hyväksyä ja jopa arvostaa virheitä itsessään ja muissa. 

Enkä minä ole yhtään sen parempi, kaikki meistä kai tavoittelevat jonkinlaista täydellisyyttä tavalla tai toisella, asiassa tai toisessa. Kukaan ei halua epäonnistua ja kaikki haluavat tulla hyväksytyksi. Lisäksi vaatii rohkeutta näyttää omat virheensä ja epärosoisuutensa. Uskon kuitenkin, että juuri sellaista on ehkä olla cool.



Tämän julkaisun on kirjoittanut 26-vuotias
on/off -bloggaaja ja äärimmäisen epäcool ihminen.


>

Sopivasti onnellinen

10/15/2017


Olen lähiaikoina tuntenut paljon sellaisia pieniä onnen tuntemuksia, oikeastaan ilman mitään syytä. Sellaisia, että välillä matkalla kotiin sitä vaan hymyilyttää ilman sen kummempaa syytä. Tai kun aurinko paistaa verhojen läpi tai syysruska pistää parastaan on yksinkertaisesti mahdotonta pitää sisällään jostakin sydämestä kumpuavaa hyvää mieltä ja on pakko vähän hymyillä.

Sellaisten tuntemuksien ylläpitäminen ei itselleni ole todellakaan aina ollut mikään itsestäänselvyys. Kun olin masentunut, ei mikään tuntunut oikeen miltään ja tuntui vaikealta tuntea iloa syystä, saati sitten syyttä. Ei ollut mitenkään helppoa päästä tuosta pisteestä tähän missä olen nyt. Se vaati vuosien hoitoa ja itsetutkiskelua.

Minun suurin kompastuskiveni onnea etsittäessä on samanlainen kuin ehkä monella muullakin. Olen etsinyt jotain virheetöntä. Tietynlaista täydellistä tilaa elämässäni jossa saisin vihdoin olla onnellinen. "Sitku mä oon unelmaduunissa, ja mulla on tietynlainen vartalo, ja tietynlainen kumppani, ja sitku mä saan tän asian niin kaikki on hyvin ja sitten mulla ei oo enää mitään syytä valittaa ja olen onnellinen. Sitku."

Nyt olen huomannut ettei onni toimi niin. Onni löytyy juuri niistä pienistä hetkistä jotka pitkällä tähtäimellä maalaavat isompaa kokonaiskuvaa ja rakentavat onnellisuutta yksi palanen kerrallaan.


Minulle onnellisuus ei ole sitä, että kaikki asiat olisivat täydellisesti eikä elämässä olisi koskaan stressiä tai vastoinkäymisiä. Minusta onnellisena ei tarvitse aina olla edes iloinen, vaan samalla voi tulla vastaan paljon muitakin arkisia tunteita. Vastoinkäymiset saattavat vituttaa ja samalla voi silti olla yleisesti onnellinen.

Onnellisuus ei minulle ole sitä iloa, mitä tuntee kun saa tai tapahtuu jotain hyvää - vaikka se voi toki kantaa oman kortensa onnellisuuden kekoon. Minulle onnellisuus on sitä, että huolimatta kaikenlaisista arjen ylä- ja alamäistä pystyy löytämään päivistään juuri niitä pieniä onnen ja rauhan tuntemuksia ihan ilman mitään erityistä syytä. Minulle onnellisuus kumpuaa jostain vähän syvemmältä itsestä, se ei ole tavara tai asia jonka joku voisi viedä pois ja viedä onnen mukanaan. Vastoinkäymiset eivät riko onnellisuutta vaikka tuntuvatkin pahalta.

Onnelisuus ei ole mustavalkoista, se ei ole sellaista välitöntä riemua joka valtaa kehon silloin kun tapahtuu jotain todella ihanaa. Itseasiassa onni tuntuu paljon rauhallisemmalta kuin riemu, se on tasainen ja varma tunne siitä, että juuri nyt olen sopivasti onnellinen.


Latest Instagrams

© Joanna Hearts. Design by FCD.